Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aurora-sarja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aurora-sarja. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, helmikuuta 18, 2014

Mikä on huonoa kritiikkkiä?



Intiaanit ovat olleet eurooppalaisille 1500-luvulta asti myyttisiä, eksoottisia hahmoja, joista ei ole tiedetty paljon tosiasioita. Kuva krakovalaisessa talossa olevasta korkokuvasta. 

Kirjallisuuskritiikki on tärkeää kirjailijalle. Se voi ilahduttaa ja opettaa, miten parantaa kirjoittamista.  Olen kiitollinen kaikille niille henkilöille, jotka ovat kirjoittaneet kirja-arvosteluja kirjoistani kuluneiden vuosien aikana. Olen oppinut niistä paljon, ne ovat rohkaisseet jatkamaan kirjoittamista. Yleensä kirja-arvostelut ovat olleet asiallisia ja miellyttäviä silloinkn, kun ne ovat tuoneet esille kirjoissani olevia puutteita.

Millainen kritiikki on sitten pahaa ja vahingollista? Kaikkein pahinta on, jos kriitikko tai kuka hyvänsä antaa vääriä tietoa, vääristelee kirjan sisältöä tai sanomaa.  Jostain syystä eräs henkilö on antanut julkisesti täysin vääriä tietoja esikoiskirjastani - joka ilmestyi 20 vuotta sitten -  ja kirjoittanut muutenkin asiattomasti.  Hän muun muassa moittii minua, etten kirjoita intiaaneista. Ei minun olis tietysti tarvinnutkaan, kun kirjoitan elämästä 1900-luvun alun Torontossa, jossa oli mustaa väestöä tai kiinalaisia enemmän kuin intiaaneja, joita lienee ollut muutama. 

Mutta koska kirja on siirtolaisromaani ja koska olin kirjoittanut useita lehtijuttuja intiaanien kulttuurista, halusin tuoda esille suomalaisten siirtolaisten käsityksiä ja mahdollisia kokemuksia intiaaneista.  Se onnistui, kun kuvasin kirjan päähenkilöiden koulutyttö Aurora Koivun ja palvelustyttö Iida Suomisen pitkää laivamatkaa Euroopasta Amerikkaan. Olen käymässä juuri läpi kirjan tekstiä uutta painosta varten, ja eteen tuli kohta, jossa Pohjanmaalta Venäjän sotaväkeen joutumista pakeneva Pekka Lohi ja muut nuorukaiset kyselevät kaikkea mahdollista vanhalta kokeneelta siirtolaiselta John Nikkarilta:

 - Oletteko te Nikkari nähnyt niitä punanahkoja? Eivätkö ne ole julmaa väkeä ne intiaanit?
  - Kai ne osaavat olla sitäkin niin kuin mekin. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että en olisi nyt tässä, jos eivät olisi intiaanit pelastaneet minun henkeäni kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nikkarin ympärille tuli aivan hiljaista. Kauempaakin kurkoteltiin häntä katsomaan.
 - Oli ollut oikein kylmä talvi. Minä läksin yhtenä aurinkoisena kevättalven päivänä kotimökiltä kalaan ja tein avannon. Mutta silloinkos jää petti allani. Huusin täyttä kurkkua, vaikka arvelin viimeisen hetkeni tulleen, kun lähellä ei ollut tiedossani muita ihmisasumuksia. Erämaassa asuttiin. Siihen ilmestyi kuin maan alta niitä punanahkoja eli intiaaneja, vetivät minut kuiville ja kantoivat havumajaansa. Siellä he virvoittelivat minut henkiin.
Kun heräsin seuraavana aamuna, makasin havujen päällä aivan ilkosillani risaisiin nahkoihin käärittynä, ja vanha intiaanimuori juotti minulle jotain pahanmakuista lientä. Outo oli minusta heidän majansa, katossa oli aukko, siitä pilkotti valoa, ja savu nousi aukkoon nuotiosta keskeltä majaa. Intiaanit olivat tulleet ottamaan mailtaan siirappia sokerivaahteroista, Nikkari jatkoi.
  - Kasvaako siellä sokerikkii puussa? eräs emäntä keskeytti, mutta toiset pyysivät häntä olemaan hiljaa. Joku tytöistä tirskui.
 - Ei siellä siirappipurkit puussa kasva. Ensin pitää mahla juoksuttaa ruohonkortta myöten puuämpäriin ja keittää sitä tuntikausia nuotiolla. Padan pohjaan kertyy sitten siirappia. Meidän nykyisellä lähinaapurilla on intiaanivaimo, ja hän laittaa kuuman siirapin somiin puumuotteihin kovettumaan. Sokeritoppa on sitten kuin kukkanen tai karhunkäpälä.
Nikkari levitti kämmenensä kuin matkiakseen tuota ihmettä, karhunkäpälän muotoista sokeritoppaa. - Taitaisi semmoinen olla emännälle mieleen. Me kaadettiin poikasena kuumaa siirappia hangelle ja imettiin sitten niitä siirappipaloja. Jo oli hyvää.
  - Mutta ne intiaanit, pojat kysyivät kärsimättöminä, - päästivät pois, eivät ottaneet päänahkaanne?
  - Tässä on tallella, John Nikkari sanoi, otti hatun päästään ja siveli kaljua päälakeaan. - Meistähän tuli hyviä ystäviä.  Ei meidän naapureina alussa muita ollutkaan kuin intiaaneja. Äiti pelästyi, kun intiaanit tulivat silloin ensimmäisen kerran pyssyn kanssa minun perässäni. Mutta kun äiti kuuli, mitä he olivat minulle tehneet, hän antoi heille tuoretta vastakirnuttua voita ja lämmintä rieskaa. Leivän söivät erikseen ja voin erikseen.

 - Vai voin söivät erikseen ja leivän erikseen, ihmeteltiin ääneen.
Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992), sivut 75-77

maanantaina, helmikuuta 17, 2014

Sama aikakausi: Aurora-kirjat ja Kahden kerroksen väkeä



Molly pyyhkii pölyjä kartanon salissa. Kuva: Matti Amnell (Jr)

Luen pitkästä aikaa esikoiskirjani käsikirjoitusta.
Tarkoitukseni on ottaa vihdoin kolmas painos kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö" (Kirjapaja 1991, 1992). Se kertoo vuodesta 1903 eli täsmälleen samasta ajasta kuin "Kahden kerroksen väkeä" -nimisen TV-sarjan alkuosa.

Lisäys: Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy syyskesällä 2014.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

On aikamoinen sattuma, että en ollut nähnyt tätä kuuluisaa TV-sarjaa, kun ryhdyin kirjoittamaan Aurora-kirjoja 1980-luvun lopulla Kanadassa asuessani. Syynä oli se, että meillä ei ollut TV-tä vielä 1970-luvun alkupuolellakaan, jolloin sitä esitettiin Suomessa, ja vuonna 1979 muutimme Kanadaan yhdeksäksi vuodeksi. Siellä sarja oli nähty jo ajat sitten.

Löysin 1990-luvun lopulla kirpputorilta kirjan, joka oli tehty TV-sarjan perusteella. Luin sitä uteliaana. Paljon oli tuttua, sillä lähteinä olleet romaanit, tietokirjat, valokuvat ym olivat olleet paljolti samoja sekä TV-sarjan tekijöillä että minulla, minulla paljon pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi minulla olivat tapahtumapaikkoina Helsinki ja Toronto ja Kahden kerroksen väessä Lontoo. Jotkut ovat olettaneet, että tämä sarja olisi vaikuttanut paljon Aurora-kirjoihin, mutta kuten yleensäkin tällaiset arvailut, tämäkin meni ihan pieleen.

Bellamyn talo sijaitsee Lontoossa, ja rouva Bellamy on aristokraattista sukua. Bellamyn koti on loistava esimerkki edwardiaanissta mahtitalosta, joka on kuin loistohotelli. Palveluskuntaa on suuri joukko. Bellamy on eräs keskeisiä henkilöitä Lontoon poliittisessa elämässä. Ollaan oikeaa yläluokkaa. Austinien varakkaan liikemiesperheen kartano Toronton lähistöllä on vaatimaton verrattuna Bellamyn lontoolaiskotiin.

Mistä minä sain sitten vaikutteita? Kirjoista, maalauksista, sanomalehdistä, romaaneista (esim E. M. Forster), museoista, varsinkin Spadinan kartanomuseosta, joka on ollut muutamien huoneitten osalta esikuvana kirjan kartanolle, talon ulkoasu on kokonaan keksittyä. Perinteisen historiallisen romaanin täytyy olla realistinen ajanhengen kuvaamisessa ja historiallisissa tosiasioissa, muu on vapaata. Ei pidä unohtaa yhtä päähenkilöä, laaksoa. Katselin eilen Toronton karttaa ja huomasin, että olin elänyt koko ajan laaksojen vieressä, ja niissä me ulkoilimme. Ne kiehtoivat kuten yleensäkin Kanadan luonto.

Bellamyn perheen talo on puolestaan vaatimaton verrattuna uusimpaan Edwardin aikaa kuvaavana TV-sarjaan "Downton Abbey", jota olen seurannut koko ajan.

Näihin mammutteihin verrattuna Aurora-kirjani ovat miniatyyrejä, jotka kertovat suomalaisen koulutytön vaiheista Edwardin ajan eli 1900-luvun alun Kanadassa ja sortovuosien Suomessa.

Aurora-kirjoista sanottua

Paikka ja aikakausi sopivat hyvin

Rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille

Aurora-kirjoja saattaa löytyä kirjastoista:
Aurora. Vahteralaakson tyttö  1991, 1992 (nimellä Pirkko Pekkarinen)
Aurora ja Pietarin serkut 1993
Aurora ja villikyyhkysten aika 1995
Aurora ja Molly 1999  (Tämä on jo nimellä Anna Amnell)



keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

Kahden kerroksen väkeä


Kahden kerroksen väkeä, originally uploaded by Anna Amnell.


Kuvassa palvelustyttö Mary kirjastani "Aurora ja Molly" (1999), joka kertoo vuoden 1903 Suomesta ja Kanadasta. Kuvitus: Matti Amnell

En ole nähnyt koskaan televisiosta suosittua TV-sarjaa Kahden kerroksen väkeä, sillä 1970-luvun alkupuolella meillä ei ollut vielä telkkaria, ja 1980-luvun olimme poissa Suomesta.

Siitä sarjasta olisi ollut minulle hyötyä, kun kirjoitin Aurora-kirjojani, joissa kerrotaan myös kahden kerroksen väestä, mutta Kanadassa ja Suomessa. Olen käyttänyt joitakin huoneita Torontossa sijaitsevasta Spadina-nimisestä talosta esikuvana kirjani kartanolle. Spadina on nykyään museo. Sillä on sivut myös Facebookissa. Kartano nyt sisustettu 1920-1930 -luvun tyyliin (ks sali, palmuhuone, biljardisali, ruokasali. ) Miten Aurora-kirjat ovat syntyneet? (Aurora-blogista on linkki videoon Spadina!)


TV-sarja ja kirja Kahden kerroksen väkeä ei siis ollut mallina, mutta on minusta kiiinnostava, koska se kertoo samasta ajasta, vaikkakin Lontoosta.

Joitakin vuosia sitten löysin kirpputorilta ohuehkon kirjan, joka oli tehty elokuvan mukaan. Ja vihdoin viime kesänä ostimme DVD:t ja katsoimme tämän tunnetun sarjan. Tv-sarja oli parempi kuin kirja.


Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, downstairs 1971-1975) on ollut eräs suosituimmista englantilaisista TV-sarjoista. Se kuvaa ylhäisaatelistoon kuuluvan lontoolaisen perheen ja heidän palvelijoittensa elämää vuosina 1903-1930.

Sarjan loivat näyttelijät Jean Marsh ja Eileen Atkins, jotka näyttelevät nyt uudessa versiossa kahden kerroksen väestä. Kirjoittaja on uusi, Heidi Thomas.

Näin eilen ensimmäisen jakson tästä sarjasta, jonka tapahtumapaikkana on sama lontoolainen talo 1930-luvulla. Liikutaan edelleen ylhäisöpiireissä, mutta palveluskunnan ja isäntäväen suhteet eivät ole yhtä etäiset kuin 1900-luvun alussa.

Upstairs, Downstairs -kotisivut ovat laajat ja kiinnostavat

perjantaina, syyskuuta 23, 2011

Blogisisko on Aurora-kirjojen äiti


Tämä osuu sopivaan aikaan.  Hesari kertooo tänään: "Kirjailijain keskitulo 2000 euroa vuodessa". Mikä tässä vielä naurattaa?
Kuvassa nauraa Anna Amnell 1900-luvun alun asussa. Photo: Kristiina Hemminki (poistettu)


Julkaisin vuonna 1991 ensimmäisen Aurora-kirjan, Kirjapajan kustantaman historiallisen nuortenkirjan "Aurora. Vaahteralaakson tyttö" (2. painos otettiin vuoden 1992 alussa). Sitten ilmestyivät "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) ja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995). Kirjoitin kustantajan pyynnöstä Auroran tarinan myös pienemmille lapsille. "Aurora ja Molly" ilmestyi vuonna 1999, ja siinä on mustavalkokuvitus. Kuvituksen ja kaikkien kirjojeni kansien kuvat teki Torontossa ja Pariisissa taidetta opiskellut poikani Matti Amnell (Jr), joka oli silloin vielä opiskelija. Kaikki Aurora-kirjat ovat loppuunmyytyjä, mutta niitä saa kirjastoista.

Blogini "Aurora" antaa tietoa Aurora-kirjoista ja niiden aikakaudesta eli 1900-luvun alusta ja kirjojen tapahtumapaikoista, Helsingistä ja Torontosta. Tämän blogin sivupalkissa on joitakin linkkejä, joista löytyy keskeistä tietoa. Kirjaston Sanojen aika antaa tiivistettyä tietoa Aurora-kirjoista aikuisille ja Lasten Sanojen aika/Sankarikirjat lapsille. Tietoa antaa mysö Kotisivublogini.

Julkaisin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen. Vuonna 1998 otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin tyttönimen, hänen sukunsa 1700-luvulta peräisin olevan sukunimen Amnell. Olen julkaissut sen jälkeen kirjani nimellä Anna Amnell.

Yllä oleva valokuva on otettu Kauneus ja terveys -lehdessä ollutta Liisa Mantereen tekemää haastattelua varten. Olen pukeutunut 1900-luvun alun asuun. Valokuvaaja on Kristiina Hemminki, jolta sain luvan julkaista kuvan blogissa. Kristiina Hemmingillä on copyright kuvaan.


lauantaina, elokuuta 06, 2011

20 vuotta kirjailijana


On aiheellista laittaa Aurora-blogia juhlakuntoon, sillä ensimmäinen Aurora-kirjani ja ensimmäinen kirjani yleensäkin ilmestyi 20 vuotta sitten - syksyllä niin kuin kirjat siihen aikaan ilmestyivät. Se oli hyvin hauskaa aikaa, koko perhe oli helpottunut ja iloitsi kanssani, kun olin vihdoinkin tullut kirjailijaksi. Olinhan sitä lapsesta asti suunnitellut, mutta yksityinen historiani ja maani historia olivat menneet sellaista tietä, että siihen eivät minun kirjani mahtuneet. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani heti Kanadasta palattuani vaativan ansiotyön ohella, opetin englantia aikuisille, joista monilla oli hyvin korkea koulutus. Oli paha lama, en voinut kuvitellakaan jääväni vapaaksi kirjailijaksi, vaikka Kanadassa asuessani olin ollut kotiäiti ja vapaa toimittaja.

En ehtinyt tarjota käsikirjoitusta yhdellekään kustantajalle. Se vietiin tavallaan käsistäni, hyväksyttiin kustannusohjelmaan, kun se ei ollut vielä edes valmis. Se oli helppo alku. Sain kirjan valmiiksi ajoissa, ja siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä. Se oli suurin menestys, mitä olen kokenut, ja olen siitä vieläkin iloinen. Olisin voinut hioa kirjaa vähän kauemmin, mutta minulle oli tehty pieni syöpäleikkaus ja pelkäsin, että kirja saattaisi jäädä ainoaksi. Syöpä aina säikäyttää ihmisen, yleensä ihan turhaan.

Kaikki kustanustoimittajani ovat olleet miellyttäviä ihmisiä, vikaa on ollut muualla, siinä missä nytkin - Suomeen ja muihinkin maihin tuli jo toisen kirjani valmistumisen aikaan lama. Piti säästää paperiakin ja tehdä lyhyempi kirja, kuin mitä olin aikonut. Kolmannen kirjan jälkeen tuli tauko, sillä kustantaja luopui nuortenkirjojen julkaisemisesta. Vasta neljän vuoden jälkeen alkoi uusi yritys, tuli neljäs Aurora-kirja. Se jäi viimeiseksi siihen sarjaan, sillä kustantaja päätti taas luopua nuortenkirjoista. Menetin ihastuttavan ja ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Onneksi hän on löytänyt arvokkaita tehtäviä muualla. Niin kului viime vuosituhannen viimeinen kymmenluku. Olin julkaissut neljä kirjaa enkä ollut joutunut etsimään yhdellekään niistä kustantajaa. Kaikki kirjat oli pyydetty minulta.

Kuten jo sanoin, alkuaika oli monella tavalla parasta aikaa. Olin täysin poissa julkisuudesta muutamaa lehtihaastattelua lukuunottamatta. Olin ensimmäiset vuodet täysin erillään myös suomalaisesta kirjallisesta maailmasta, pääsin Kirjailijaliittoonkin vasta sitten, kun vasemmistopolitiikka vähän lieveni. Mitä pahaa olin sitten tehnyt?

Olin kirjoittanut tyttökirjoja, joissa oli "porvarillinen" ajattelutapa. Palvelustytöt lauloivat ja laskivat leikkiä töitä tehdessään ja herrasväen outouksia seuratessaan, melkein koko Suomen kansa oli yhtenäinen vuoden 1905 Suurlakon jälkeen ja Kanadassa siirtolaistytöt eivät käyneet sosialistihaalilla tanssimassa vaan rupattelivat keskenään. Hesarin kirjallisuustoimittajakin käski minun kirjoittaa seuraavaksi kansalaissodasta. Sanottiin, että kirjoissani ei ollut ongelmia, vaikka niissä oli muun muassa orpoja, löytölapsia ja poliittisia pakolaisia.

Tiedot palvelustyttöjen iloisuudesta olin saanut äidiltäni, joka oli ollut pikkutyttönä palvelijana rikkaassa sukulaisperheessä. Tiedot suurlakosta olivat peräisin ulkomailta tilatuista historiateoksista ja lukemattomista muistakin pätevistä lähteistä. Kanadan tilanteen tunsin paremmin kuin YLE, joka luulee, että kaikki suomalaiset siirtolaiset olivat ja ovat edelleen sosialisteja. Mutta tyttökirjoissa sellainen oli sopimatonta porvarillista ajattelua. Näin vielä 1990-luvulla, Neuvostoliiton jo romahdettua. Mutta mikäs minulla oli kotona ja ystävien parissa ollessa. En tiennyt, että pahempaa oli tulossa. Kustantantajan etsiminen seuraaviin kirjoihin - ja Internet. :)

Pahinta oli ehkä sittenkin kirjoitukseni Kun koti kävi ahtaaksi, joka ilmestyi alkujaan Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin. Minähän luulin tulleeni vapautuneeseen Eurooppaan!

perjantaina, tammikuuta 14, 2011

Onko Kaupunkikirjasto tuttu?


Hesarissa on ollut jo jonkin aikaa Kaupunkikirjasto josta voi löytää, mitä kirjoja on joltakin paikkakunnalta, joka kiinnostaa.

Yllä olevassa kuvassa on Toronto, josta kertovat 1990-luvulla kirjoittamani Aurora-kirjat. Sarjan kolme ensimmäistä kirjaa julkaistiin nimellä Pirkko Pekkarinen, Neljännessä on jo kirjoittajanimenä Anna Amnell.
Aurora ja Kaupunkikirjasto (linkki molempiin täällä)

Kaupunkikirjasto on Hesarissa oleva sivusto, jolle on kottu kirjoja, jotka kertovat tietyistä kaupungeista. Klikkamalla kartassa olevaa merkkiä, avautuu sivu, jolla kirjat ovat lueteltuina ja jossa niistä lyhyt kuvaus.

tiistaina, helmikuuta 02, 2010

Lumi herättää 1900-luvun alun Helsingin eloon

Helsingin Pohjoisrannassa oli luistinrata 1900-luvun alussa.


Katson aamun Hesarissa olevaa kuvaa, jossa joku hiihtää keskellä Huvilakatua Eirassa. Mieleen tulee heti 1900-luvun alun Helsinki, jossa voitiin ajaa reellä ja hiihtää Aleksanterinkadullakin.

Kuva on poikani piirtämä kuva kirjani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) kantta varten. Ajattelin kirjaa kirjoittaessani, että olisi vaikeaa tehdä siitä elokuva, sillä Helsingin talvista on tullut vähälumisia. Tänä talvena 2010 herää 1900-luvun alun Helsinki eloon.

Lue, millainen oli lumipyry Helsingissä 1900-luvun alussa kanadalaisen Thomas Austinin kokemana:

Thomas harppoi nopein askelin pitkin Esplanadia. Lumipyry oli pysäyttänyt raitiotievaunut. Thomas kääri kaulahuivin kasvojensa suojaksi viimaa vastaan.

Seuraavana päivänä Thomas heräsi myöhään, sillä hän oli nukahtanut vasta aamuyöstä. Hän näki hotellihuoneensa ikkunasta torin, jossa oli satoja hevosia ja rekiä, torikauppiaita ja rouvia, joiden jäljessä palvelustyttö kantoi korissa ostoksia. Thomas veti verhot eteen ja luki koko päivän vuoteessa. Hän ei halunnut nähdä ketään, mutta hän ei halunnut lähteä poiskaan.

Iltapäivällä Thomasista tuntui, että hänen oli päästävä ulos. Hän puki ylleen hiihtotamineet ja pyysi hotellista sukset ja sauvat.

- Siellä on kova lumipyry, voitte eksyä, koeteltiin häntä estellä. Mutta Thomas työnsi pietarilaiset huopatossut nahkaisten suksensiteitten läpi ja ponkaisi yli tyhjän torin.

Raivoisasti Thomas lykki itseään ohi runoilijan patsaan ja ohi Ruotsalaisen teatterin, jossa hän oli ollut Auroran kanssa. Kasimir Friskin talo häämötti juuri ja juuri lumisateen läpi. Thomas kääntyi nopeasti ja nousi ylös mäkeä kohti punatiilistä kirkkoa, kohti Kaivopuistoa ja merta. --

Thomas hiihti yhä eteenpäin meren jäällä, kunnes ympärillä oli vain pehmeää valkoista äärettömyyttä. Hänen edessään näkyi valkoinen lumiverho samoin hänen takanaan. Taivaalla hohti vaimeasti valkoinen pumpulipallo - aurinko. Thomas menetti ajantajun eikä tiennyt, oliko ollut merellä kauan vai vähän aikaa.

Siinä äänettömän valkoisuuden keskellä Thomas tajusi, mitä hän halusi tehdä. Hän kääntyi suksillaan ja lähti hiihtämään kohti Helsinkiä. Lumipyry oli lakannut ja hän saattoi nähdä edessään ladun, jonka hänen suksensa olivat painaneet lumeen.

Hän saapui rantaan, hiihti puiston halki, ohi huviloitten, kivitalojen ja hökkeleitten Johanneksen mäelle ja oli pian Bulevardilla, jota peitti puhdas valkoinen lumi. Hän hiihti Kasimir Friskin talolle, jota lumiutu ja kaasulyhtyjen himmeä valo pitivät syleilyssään. Oli tullut jo pimeää, ja kaikki huoneet olivat täydessä valaistuksessa.

Thomas irrotti sukset ja nosti ne nojaamaan seinään Auroran suksien viereen. Hän kopisteli lunta vaatteistaan ja kengistään, otti hatun päästään, ravisteli siitä lumen ja kolkutti ovelle. Pieni palvelustyttö kurkisti ovelta. Hän pudisti päätään ja osoitti kadulle päin.

Thomas hymyili, laittoi hatun päähänsä ja sulki oven. Hän pysähtyi katsomaan pihaa ja istuutui lumisille keittiönportaille. Häntä ympäröivät sininen ilta, korkeat lumikinokset ja talon ikkunoista tuleva lämmin valo. Entä jos hän istuisi siinä ja odottaisi, kunnes Aurora tulisi kotiin? Vai pitikö sanoa hyvästit tälle talolle? Eiköhän näkisi koskaan omenapuitten puhkeavan kukkaan, ei tuntisi sireenien tuoksuvan?

Hän käveli lumisella pihalla. Puutarhan perällä oli venäläistyylinen huvimaja. Aidan takaa katulyhty valaisi pihaa ja paljasti sen rappeutuneisuuden. Porrasaskelmat narahtivat, kun Thomas astui sisään kaksoisovista.

- Thomas!

Huvimajan penkillä istui Aurora luisteluasussaan luistimet penkillä vieressään.

Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja 1993, sivut 167-169.

tiistaina, huhtikuuta 22, 2008

Kirja-arvostelu 14 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen

Löysin sattumalta netistä vuonna 2005 kirjoitetun kirja-arvostelun ensimmäisestä kirjastani, joka ilmestyi vuonna 1991. Se on arvostelun kirjoittajan lukumuisto omasta lapsuudestaan. Siitäkin täytyy olla kauan, sillä tuon kirjani toinenkin painos on ollut kauan loppuunmyyty. Lue lisää..

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Tarinamaanantai 31: Ahertaja-lapset




Lapsityövoimaa 1900-luvun alussa. Kuva: Matti Amnell
Näin vuonna 1903 Kanadassa:


- Syökin kunnolla, Molly. Pannukakkuja on uudestaan vasta viikon kuluttua, Mary neuvoi pientä kalpeaa tyttöä, joka istui Auroraa vastapäätä. Molly O'Connor ahmi pannukakkuja ja vaahterasiirappia kiireesti kuin pelkäisi, että joku sieppaa ne hänen edestänsä. Molly söi aina paljon, mutta ei lihonut, sillä hän kasvoi vielä. Molly oli vasta 12-vuotias. Hän oli tullut satojen muitten orpolasten kanssa lappu kaulassa laivalla Irlannista muutama kuukausi sitten.

Mollylla oli samanlaiset vaatteet kuin Aurorallakin, ja hänen kiiltävänmusta suora tukkansa riippui kapealla palmikolla hänen luisevassa niskassaan. Mollyn pienet laihat kädet olivat punaisiksi sierettyneet, karkeat ja täynnä kovettumia, sillä Molly pesi päiväkaudet raskaita patoja, kattiloita ja rasvaisia paistinpannuja.

Tiskattavaa kertyi loputtomiin, sillä talossa syötiin neljä tukevaa ateriaa, ja ne laitettiin kaikki erikseen sekä talonväelle että palveluskunnalle. Toisinaan palvelijat saivat syödä herrasväen ruuantähteitä - fasaania lauantaina ja kalkkunaa sunnuntaina - ja jopa maistaa vähän viiniäkin, mutta enimmäkseen he söivät puuroja, keittoja ja vaivaisenleipää.

Joka ilta Molly hankasi mustan rautaisen hellan puhtaaksi liasta ja rasvasta ja kiillotti sen. Kahdesti päivässä hän luuttusi kuopille kuluneen ruskeanharmaan linoleumilattian. Sen timantinmuotoiset kuviot näyttivät kuitenkin kokonaisilta, sillä linoleumi oli läpivärjättyä ja niin kestävää, että sitä sanottiin panssarilaivalinoleumiksi.

Herkullinen tuoksu levisi pulleasta valkoisesta teekannusta, joka oli keskellä keittiön tummunutta mäntypöytää. Mary istuutui pöydän ääreen, maisteli teetä sinivalkoisesta tukevasta kupista ja sulki silmänsä kuiskaten:

- On jotain, mitä minun tulee todella ikävä, jos lähden tästä talosta: sunnuntaiaamun teetä. Minä haluan saada miehen, jolla on varaa ostaa minulle kunnollista teetä.

Tämä oli ote kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö". 1991 (1992). Molly esiintyy myös kirjassa "Aurora ja villikyyhkysten aika".




Pienen palvelustytön Mollyn näkökulma hallitsee kuvitettua lastenkirjaani "Aurora ja Molly. 1999. Kuvitus: Matti Amnell.


Lapsityövoima merkitsi isäntäväelle edullista palveluskuntaa. Lapselle itselleen se merkitsi usein eloonjäämistä, sillä kotona oli paljon lapsia eikä ruoka riittänyt kaikille. Aitini (1910-1997) oli yksi näistä ahertajalapsista. Hänen kotonaan oli yksitoista lasta. Vaikka isä oli suksimestari, ei ollut varaa lähettää lapsia kouluun. Hänenkin perheensä eli varsinkin äitini lapsuuden aikana suuressa puutteessa, mikä johtui vuonna 1875 syntyneen isoisäni mielestä Venäjän vallankumouksesta ja sisällissodasta, vaikka se ei ulottunutkaan Ylä-Savoon asti. Ei saatu enää viljaa Venäjältä, ja kotimaan asiat olivat myös kaaoksessa.

Äitini oli jo lapsena palvelustyttönä rikkaitten sukulaisten luona. Hänellä oli erityisen vahva sydän, ja hän eli melkein 97-vuotiaaksi. Juuri tätä kirjoittaessani tuli mieleeni: vahvistuiko hänen sydämensä, koska hän joutui tekemään niin paljon ruumiillista työtä lapsena? Lapsuuden ja teini-iän aikana harjoitettu kova liikuntahan luo hyvä pohjan kunnolle.

Äitini olisi halunnut käydä koulua, mutta kansakoulutkin olivat pitkän matkan päässä, sillä yleistä oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Äiti oli opinhaluinen ja meni pikkupiiaksi erääseen taloon, jossa pidettiin koulua ja suoritti neljä luokkaa kahdessa vuodessa. Hän korosti aina meille tyttärilleen koulunkäynnin tärkeyttä ja piti nuoruutensa työpaikkoja eräänlaisena kouluna, sillä hänestä tuli loistava ruoanlaittaja. Äiti oli iloinen ja hauska ihminen. Hän ei ollut koskaan katkera lapsuudestaan, vaan kertoi mukavia juttuja palveluspaikoistaan..

sunnuntaina, syyskuuta 30, 2007

Ohrana

Korkeavuorenkatu, Helsinki, Finland

Kuva: Anna Amnell

Kesäinen Johanneksenpuisto heijastuu Ohranan talon ikkunoihin.
Punanotkonkatu 4 - Korkeavuorenkatu 21. Arkkitehti Axel Högberg. 1888. Ullanlinna
Kortteli: Kultakala

Kun tulimme Suomeen Kanadasta 1980-luvun lopussa, meille osui naapuriksi Ohranan talo. Se sopi erinomaisesti, sillä olin alkanut jo Kanadassa kirjoittaa nuortenkirjaa sortovuosien ajasta. Olin kokopäivätyössä ja kirjoitin sen ohella. Syntyi Aurora-sarja.
Aurora-kirjat kertovat tytöstä, jonka äiti oli venäläinen ja isä suomalainen kasvitieteilijä ja lehtimies, joka karkotetaan Bobrikovin toimesta ja matkustaa ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin, jonne tytär seuraa häntä. USA:sta kertova osa jäi kuitenkin kirjoittamatta.

Ensimmäinen Aurora-kirja "Aurora, Vaahteralaakson tyttö" (1991)otettiin hyvin vastaan ja siitä ilmestyi toinen painos muutaman kuukauden kuluttua. Toisessa osassa "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) Aurora palaa Helsinkiin ja opiskelee Ateneumissa. Hän asuu äitinsä sisaren luona Bulevardin puutalossa ja kokee suurlakon. Tässä Aurora kävelyllä 1900-luvun alun Helsingissä:


Oli kaunis päivä ja Aurora päätti lähteä jälleen päiväkävelylle. Hän puki ylleen arkikävelypukunsa, pitkän hameen ja jakun, otti hatturasiastaan yksinkertaisen olkihatun ja sieppasi mukaan vanhan valkoiseksi haalistuneen päivänvarjonsa. Thomasilta oli tullut taas paksu kirje, ja Aurora halusi lukea sen Kaivopuistossa.

Pienessä Springhillin kaupungissa Pennsylvaniassa Aurora oli asunut isänsä kanssa vaaleanpunaisessa puutalossa. Sen takana oli autio niitty, josta alkoi maaseutu kumpuilevine mäkineen. Siellä oli Aurora pyöräillyt ja toisinaan vain juossut kuin pikkutyttö.

Hän olisi halunnut juosta nytkin, mutta ei, hän käveli arvokkaasti kadun yli niin kuin muutkin helsinkiläiset daamit: kantoi päivänvarjoa vasemmalla kädellä ja kannatteli oikealla kädellä helmaansa.

Aurora käveli nopeasti Johanneksenmäelle päin. Kaksi tuuheapartaista venäläistä upseeria pitkissä mantteleissa käyrä miekka vyöltä riippuen ajoi ohi polkupyörällä.

Melkein vastapäätä Uutta kirkkoa Kultakalan korttelissa oli kadunkulmassa mahtava punaiseksi palatsiksi sanottu punaruskea kivitalo, kuin linnoitus torneineen. Sen pitkää parveketta kannatteli neljä leveäharteista Atlas-jättiläistä. Oven ja kaari-ikkunoitten yläpuolella irvistelivät vihaiset leijonat.

Miten kaunis talo se olikaan valkoisine ikkunankaarineen ja koristeineen! Ennen siinä oli ollut paljon asukkaita ja kellarikerroksessa kaikenmoisia puoteja. Nyt se oli Ohranan talo, santarmien päämaja. Ohrana eli Venäjän salainen poliisi etsi vallankumouksellisia. Ohranaan oli Auroran isäkin joutunut kerran kuulusteltavaksi. Hän oli palannut, mutta monet olivat hävinneet sen tien.

Kerrottiin, että talossa oli salainen porraskäytävä, jota myöten nuo onnettomat oli viety suoraan kuulusteluista umpivaunuihin ja sitä tietä junaan ja Siperiaan.

Alakerran venäläisestä puodista kuului helmitaulun kilinä. Talossa oli myös asukkaita. Juuri nytkin astui talon edessä ajurinvaunuista hoikka tumma tyttö äitinsä kanssa.

Tyttö näytti Auroran ikäiseltä ja loi uteliaan katseen Auroraan. Aurora hymyili ja oli tervehtiä, kun muistikin, ettei ollut enää Springhillissä, jossa kaikki olivat tuttavia keskenään ja tervehtivät toisiaan.

Tytön äiti sanoi jotakin, ja tyttö käänsi katseensa pois. Sisältä talosta ryntäsi venäläinen sotilas avaamaan oven rouvalle ja hänen tyttärelleen.
- Spasiba, sanoi rouva ja tyttökin kiitti hymyillen. Kohta kuului hissin natina, kun sotamiehet veivasivat äidin ja tyttären yläkertaan käsikäyttöisellä hissillä.

Aurora käveli ripeästi eteenpäin. Katukyltit olivat kaikkialla kolmella kielellä: ylinnä venäjäksi, sitten suomeksi ja alimpana ruotsiksi. Korkeitten keltaisten lankkuaitojen takana asui Korkeavuorenkadulla puutaloissa räätäleitä, seppiä ja suutareita suurine perheineen. Siellä täällä oli korkea kivitalo.


Tuntui siltä, että joka puolella purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta. Aurora pysähtyi hetkeksi katsomaan.

Rakennustyömailla oli kymmeniä hevosia ja rattaita, huivipäiset nuoret naiset kantoivat tiilikasaa selässään pitkät helmat pölyssä ja miehet junttasivat paksuja paaluja huutaen rytmikkäästi:

- Hei, juu, junttana poo! Nostakaa ylös ja laskekaa joo!

Mahtava paalu upposi yhä syvemmälle Helsingin maaperään, uudesta kivitalosta tulisi vakaa ja turvallinen.

Toisaalla pieni parrakas mies heilutti lippalakkiaan ja kirkkaanpunaista varoituslippua huutaen:

- Paukku tulee! Paukku tulee!
Kuului pelottava räjähdys ja kallio murtui.


Kirjastani Pirkko Pekkarinen: Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Kirjapaja, sivut 86-88.

Lisää tietoa näistä kirjoista Aurora-blogissani.

lauantaina, kesäkuuta 30, 2007

Lemmikkinä torakka tai heinäsirkka


DSC06415, originally uploaded by amnellanna.

Kuvassa Hietalahden kirpputorilla myytävinä olleita pieniä tiibettiläisiä teekannuja ja taustalla lemmikkieläinhäkkejä. Taustalla oikealla oleva häkki on hyvin pieni, tarkoitettu heinäsirkalle, torakalle tai perhoselle.

Kirjassani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö.(1991, 1992) Euroopasta Kanadaan palannut Thomas synkistelee:

"Kutistun ja surkastun pieneksi kuin heinäsirkka purkissa. Thomas oli nähnyt Venetsiassa vanhan miehen, joka piti pahvipurkissa lemmikkiheinäsirkkaansa. Purkissa oli vain muutama hengitysreikä, ja sen sisältä kuului henäsirkan avuton rapina."

1900-luvun alussa saattoivat ihmiset pitää jotain pientä eläintä purkissa. Lieneekö näin vieläkin?