Näytetään tekstit, joissa on tunniste kielen oppiminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kielen oppiminen. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, huhtikuuta 17, 2009

Elämää kahden kulttuurin välissä

Tutustuin Torontossa moniin korealaisiin. He olivat ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä, jotka koettivat luoda lapsilleen uuden elämän uudessa maassa. Aikuiset elivät itse kahden maailman välillä, enemmän vanhassa kuin uudessa maassa, jossa eläminen oli monessa mielessä nöyrryyttävää ja huonompaa kuin entinen elämä oli ollut. Upseerista, lentäjästä, kotirouvasta, muusikosta oli tullut elintarvikekioskin pitäjä - se oli hyvin yleinen ammatti korealaisten siirtolaisten keskuudessa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. He kertoivat mielellään lastensa koulusta, soittotunneista ja yliopistosta, johon toivoivat lapsensa pääsevän opiskelemaan. He toivoivat, että lapset saavuttaisivat ainakin sen elintason, joka vanhemmilla oli ollut kotimaassaan.

Vuonna 1995 ilmestyi amerikankorealaisen Chang-rae Leen kirja "Native Speaker". Olen säästänyt haastattelun, joka oli hänestä tuolloin International Herald Tribunessa. Haastattelun otsikko kertoo, mistä siirtolaisuudessa on kyse: kahden kulttuurin välissä eläminen on tuskallista. ("Living Between 2 Cultures: Pain of Assimilation") Se on tuskallista myös siirtolaisperheen lapsille.

Lee muutti Yhdysvaltoihin 3-vuotiaana, ja hänen isänsä oli psykiatri, joka sopeutui nopeasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja pystyi tarjoamaan perheelleen hyvän toimentulon. Lee tunsi häpeää ja kärsimystä äitinsä puolesta, jolle muutto ja kielen oppiminen oli vaikeaa. Uuden kielen hallitsemisesta tuli Leelle tärkein asia, ja hän onnistui siinä, tuli arvostetuksi kirjailijaksi. Siitä huolimatta hän tunsi elävänsä ei-kenenkään-maalla vanhan ja uuden maailman välissä. Hän tunsi pettävänsä itsensä ja perheensä. Nyt Chang-rae Lee opettaa luovaa kirjoittamista Princetonissa , ja häntä pidetään eräänä Amerikan johtavista kirjailijoista.

Suomessa puhutaan kotouttamisesta. Kai sillä tarkoitetaan assimilaatiota. Vaikuttaa siltä, että ei ymmärretä, miltä "kotouttaminen" tuntuu siirtolaisesta itsestään, maahanmuuttajasta - niin kuin nykyään jostain syystä sanotaan. Kotouttaminen on jotakin, jota yhteiskunta pyrkii tekemään siirtolaiselle. En pidä siitä termistä enkä siitä asenteesta. Kotiutuminen on eri asia, sitä voi kokea vähitellen ihminen itse, jos hän viihtyy uudessa maassa.

Ihminen ei voi kotiutua noin vain. Vaikka olot uudessa maassa olisivat paljon paremmat kuin omassa kotimaassa, ihminen kaipaa yleensä siitä huolimatta kotimaataan, haluaa ehkä palata sinne, jos suinkin voi ja vaikka tietää, että hän on oleva sielläkin muukalainen, koska on muuttunut niin paljon. Tuntuu, että vain toinen samaa kokenut voi ymmärtää häntä ja tuntuu heti tutulta. Joskus pahinta on se, että ympäristö haluaa lyödä helposti hallittavan leiman ihmiseen, joka on muuttanut maasta toiseen.

Tästä samasta asiasta keskustelin toisen monikulttuurisen kirjailijan, Caryl Phillipsin kanssa, kun hän oli Suomessa PEN-konferenssissa. Vielä tuskallisempaa oli pakolaisrunoilija Mazisi Kunenen eläminen vuosikausia erossa sukulaisista ja ystävistä. Hän kertoi seurustelevansa näiden kanssa unissaan. Nämä siirtolaiset ovat pystyneet käsittelemään sitä, miltä tuntuu olla muukalainen. Heidän muukalaisuutensa, toiseutensa on näkyvää. Ehkä vielä vaikeampaa on sellaisen maahanmuuttajan tai paluumuuttajan osa, joka näyttää samanlaiselta kuin muut, mutta on sisäisesti ehkä vielä enemmän erilainen kuin joku toinen maahanmuuttaja. Vaikeinta lienee niillä, jotka vain hiljaa kärsivät uskaltamatta tai osaamatta puhua siitä, miltä heistä tuntuu.

maanantaina, tammikuuta 26, 2009

Kommentteja: TV, kielet, taide, politiikka





Ritan blogiin (kielet)

Ritalle:
Hauskoja kirjoituksia.

Katson harvoin TV:tä, mutta koen sen aina katsoessani hyvin virkistävänä. Kuuntelen TV:tä usein mielelläni, sillä mieheni katsoo TV:tä enemmän kuin minä. Historiaa, uutisia, tiedeohjelmia, urheilua. Englanti pysyy tuoreena.

Olen kylläkin tehnyt jaloja päätöksiä katsoa esim ranskalaisia elokuvia ranskalaisen alatekstin kanssa. Se tekisi hyvää, veisi kielitaitoa aina pikkuisen eteenpäin.

Miniäni on ranskankielinen, puhumme englantia, mutta hän kirjoittaa minulle aina ranskaksi ja ilokseni ymmärrän sitä vuosi vuodelta yhä paremmin.

Kuten Helsingin ranskalaisen koulun rehtori aikoinaan sanoi: kielen oppiminen on spiraalista.

Oletko samaa mieltä?

Iineksen blogiin (taide, ks myös hänen edellinen kirjoituksensa taiteesta):

Kuvataiteista voi nauttia monella tavalla, ainakin näin koen itse. Voi antaa taideteoksen vain soljua mielessä kuin musiikin tai opiskella sen taustoja. Nykyään vallitsee minulla tuo ensimmäinen tapa, koululaisena ja opiskelijana luin kaiken mahdollisen tekijöistä.

Parasta herkkua on kuitenkin se, kun saa toisinaan kulkea taidemuseossa tai taidenäyttelyssä pitkänkin aikaa kahden kesken jonkun alan asiantuntijan, ystävän tai sukulaisen, kanssa ja kuunnella häntä.

Maalaukset avautuvat uudella tasolla, saa kuulla aiheesta, taiteilijoiden elämästä ja metodeista yksityiskohtia, joiden hankkiminen itse veisi suunnattomasti aikaa.


Kommentti Kauppalehden Vanhanaikainen -blogin kirjoitukseen Lincolnista ja Obamasta.

BBC haastatteli tänään pitkään mustaa pappia ja hänen vaimoaan, joiden kirkko on viiden mailin päässä Valkoisesta talosta. Alue on pahinta mahdollista slummia, ehkä surkeinta koko maassa, niin arveltiin. Haastattelija kysyi, mitä tämän alueen asukkaat mahtavat arvella Obamasta. Pappi sanoi, että onhan Obamalla erilainen tausta kuin orjien jälkeläisillä, mutta häneen kuitenkin luotetaan. Tajutaan, että Obamalla on harvinaisen vaikea tilanne, mutta odotetaan, että hän parantaisi myös mustien asemaa. Sitä pidettiin hyvänä asiana, että Obama ei ole ollut vain mustien liikkeen aktivisti, vaan toiminut yli roturajojen. Eihän hänestä olisi muutoin voinut tulla presidenttiä. Pelkästään se, että musta henkilö voi saavuttaa korkeimman aseman, oli papin ja hänen vaimonsa mukaan merkittävää nuorille eli siis Amerikan mustien tulevaisuudelle.

Obama onkin korostanut koulutuksen merkitystä, suututtanut mm Jesse Jacksonin sanoessaan, että ihmisten pitää myös itse olla vastuussa elämästään. Siinä Obama on samalla kannalla, kuin oli Kennedy, joka sanoi: "Älä vain odota, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi, vaan ajattele, mitä voit tehdä maasi hyväksi. (Tämä on nyt lähellä sitä "you"- passiivin liukumista suomeen, mutta sopii mielestäni tähän kohtaan.)

Kuten sanoit, Michelle Obaman tausta auttaa. Samoin Chicagon slummialueelta valkoiseen taloon perheen mukana muuttanut Michellen äiti, joka huoltaa perheen tyttöjä, niin kuin on varmaankin tehnyt jo kauan tämän supertarmokkaan nuorenparin edetessä kummankin urallaan.

Uusi lehti on kääntynyt Yhdysvaltain historiassa. Mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Se luo jännitystä kaikkialla maailmassa.

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Kommentteja: säveliä päässä ja vieraita kieliä

Lopussa kommenttini: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja

Musiikkiunet, kommentti Kemppisen blogiin:

Täälläkin taidetaan tarvita lobotomiaa.

Kuulen usein päässäni tutun kappaleen jo ennen kuin se alkaa soida [levyltä]. Näen toisinaan musiikkiunia (klassista musiikkia).

Valitettavasti en osaa kirjoittaa muistiin säveliä, joten en tiedä ovatko ne jo keksittyjä vaiko uusia.:)

Kerran näin fantastisen unen, jossa olin 1900-luvun alun Pariisin tyylisessä kauniissa puistossa, ihmisillä oli Belle Epoque -vaatteet ja sekä näin että kuulin miehen laulavan. Kieli oli italiaa. Tuo uni on eräs elämäni kiinnostavimmista kokemuksista.

Onko kohtalomme olla tankeroita?
Kommentti keskusteluun vieraan kielen oppimisesta.
- , osuit toisaalta napakymppiin mielipiteessäsi kielen oppimisesta ja toisaalta meni pieleen.

Kun tyttäreni oli Sorbonnessa opiskelemassa ranskalaista kielitiedettä, hänen opettajansa kysyi: Onko sinulla virolainen äiti? Vaikka tyttäreni oli puhunut lastentarhasta asti ranskaa ja opiskellut sitä Kanadassakin, äidinkielestä oli jotain taustalla, sellaista jonka asiantuntija saattoi erottaa ja tunnistaa suomensukuiseksi kieleksi.

Tämä kielititeen asiantuntija sanoi, että hyvän kielitaidon oppimisen esteenä on juuri tuo mainitsemasi pelko oman identiteetin menettämisestä!

Aidosti kaksi- tai monikieliset ihmiset taas vaihtavat kieltä kuin kynää, jolla kirjoittavat omaa aitoa tekstiään. He voivat kuulostaa kuin eri ihmisltä eri kieliä puhuessaan, mutta ovat kuitenkin aidosti oma itsensä kuten esim Jeanne Moreau, jota haastateltiin eilen Teemassa. Hänen äitinsä oli englantilainen ja isä ranskalainen. Kaksikielisyys oli hänelle suuri rikkaus.

Intiaanit puhuvat Pohjois-Amerikassa aitoa englantia ja aitoa ranskaa. Puheessa voi olla alueellisia vaihteluja kuten muillakin. Heitä ei erota púheesta muista amerikkalaisista kuten ei afroamerikkalaisia tai muitakaan, joilla on kaikilla omat, usein hyvin monista maista peräisin olevat juurensa - geneettisesti. Minulla oli jamaikalainen työtoveri, joka puhui yhtä hienoa ja selvää englantia kuin Elisabet II. Niin oli puhuttu hänen kotonaankin.

On rasismia sanoa vaikkapa, että afroamerikkalaisten pitäisi puhua "mustien englantia". He saavat puhua sitä, jos haluavat kuten minä saan puhua (saanko?) savoa, jos haluan.

Suomalainen oppii vieraita kieliä ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Parhaiten, jos aloittaa lapsena syntyperäisen opettajan tai muun aikuisen kanssa, nykyään TV-tä tai musiikkia kuunnellenkin. Kuuntelu on kaikkein tärkeintä aikuisellekin kielenopiskelijalle, ja sehän on nykyään helppoa: silitä, laita ruokaa ja opi samalla kieltä telkkarista.

Mutta taustalla oleva äidinkieli kuultaa takana usein vielä kolmannen polven siirtolaisillakin Pohjois-Amerikassa. Sitä pidetään rikkautena.

Mutta epäselvä ääntäminen haittaa ymmärtämistä. Sen voi kuka hyvänsä huomata kuunnellesssaan vaikkapa TV-haastatteluja.

Selvyys, ymmärrettävyys on tärkeitä. Englanti suomalaisittain äännettynä hankaloittaa kovasti ymmärtämistä varsinkin niillä, joiden äidinkieli on jokin muu kuin englanti tai suomi.

Toinen kommenttini:

"Syntyperäisen kaltainen ääntämys on siis täysin mahdoton ja älytön ihanne."

Ei nyt sentään. Jos lapsi muuttaa noin 10-11 -vuotiaana toiseen maahan tai joutuu muutoin vieraskieliseen ympäristöön, hänen ääntämisensä ja intonaationsa muodostuvat yleensä täysin syntyperäisen kaltaisiksi. Teini-ikäisenäkin se sujuu.
Joillekin se onnistuu TV:tä ja musiikkia kuunnellen.

Vanhemmat voivat pilata asian puhumalla lapsilleen omaa murteellista englantiaan oman äidinkielensä sijasta - jolloin lapsi menettää sen, mikä on aina suurí vahinko. (Vastaavasti Suomeen muuttaneiden ihmisten tulisi puhua lapsilleen omaa äidinkieltään.)

Aikuiselle syntyperäisyyden kaltaisuuden tavoittaminen ääntämisessä ja intonaatiossa on hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Olen tavannut henkilökohtaisestikin joitakin ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet.

Mutta eihän tarvitse vaikuttaa syntyperäiseltä englanninpuhujalta. Huonollakin kielitaidollakin pärjää, kunhan on on avoin ja rohkea, puhuu ja käyttää käsiään ja ilmeitään. Hymyilee, katsoo silmiin.

Tämän huomasin Kanadassa, jossa puhuttiin englantia sujuvasti lukemattomilla aksenteilla ensimmäisessä siirtolaispolvessa. Hyvä itsetunto auttoi tässäkin asiassa.

Suomalaisen tavoitteena voisi olla sivistyneen ulkomaalaisen englanti, jota ymmärretään kaikkialla. Suomalainen kielenopetus on nykyään niin hyvää, että kyllä suomalaisen puheesta pitäisi selvää saada. Toista oli ennen, jolloin ei ollut yhtä hyvää mahdollisuutta vieraitten kielten kuulemiseen.

Muskeli-Netta sen jo sanoi: soinnillisten ja soinnittomien äänteiden erottaminen auttaisi paljon. Etteivät mene sanat sekaisin. Karmeitakin tilanteita syntyy, jos väheksyy oikean ja selvän ääntämisen tärkeyttä.

Kolmas kommentti: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja

 --
en usko, että opettajat asettavat vaatimuksia "syntyperäiseen" kielen puhumiseen, mutta saattaahan joku ihminen asettaa sellaisen itse itselleen. Saahan sitä harrastaa kaikenlaista, vaikka nuoralla tanssimista.:)

Jos haluatte opiskella kieltä todella hauskasti, menkää suggestopedisille kursseille. Siellä piirretään, lauletaan, keskustellaan, kuunnellaan musiikkia. Kullakin on rooli, jonka mukaan hän keksii elämäntarinan, suvun jne. Estot karisevat. Tehdään mielikuvituksessa kaukomatkoja.

Suosittelen. Olen ollut sekä oppilaana että opettajana. Olen uskaltautunut puhumaan jopa ranskaa sellaisten kurssien jälkeen, vaikka ranskantaitoni varsinkin kieliopissa on kuin vanhan ajan kartta, täynnä suuria valkoisia valloittamattomia alueita.

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007

Monikulttuurisuutta voi harjoittaa näinkin

Hufvudstadsbladet sai eilen Wienissä European Newspaper Award - nimisen palkinnon. Jury sanoi HBL:n olevan "skandinaavinen sanomalehti parhaimmillaan". Se on "tydlig och funktionell, visuellt exakt och har perfekt läsbarhet. Den är modern, avslappnad och leder in läsaren i innehållet på ett snyggt sätt." (HBL snyggast i Europa 7.3.2007) On hauskaa kun kehutaan tuotetta, jonka on itsekin valinnut.

Olemme lukeneet kokeilumielessä Hufvudstadsbladetia vähän yli puolen vuoden verran. Se oli mieheni idea. Hän oli koulupoikana kahtena kesänä Ruotsissä renkinä ja oli mukana muun muassa sikaa porsittamassa (yli kaksikymmentä possua syntyi sillä kertaa). Mieheni osasi kouluaikaan niin hyvin ruotsia, että meni ruotsalaisesta ainakin viidentoista minuutin ajan, mutta hänen ruotsinsa on vuosien varrella unohtunut. Minä taas elätin itseäni opiskeluaikana olemalla työssä muun muassa Stockmannilla, jossa piti ainakin siihen aikaan osata myös ruotsia.

Meidän kotiseudullamme Savossa ei ruotsia juuri kuullut, ja kouluvuosien ruotsikin unohtui varsinkin Kanadassa asuessa. Koetin pitää ruotsia yllä sisustuslehtiä lukemalla. Viime kesänä ajattelimme, että on hyvä tapa harjoittaa monikulttuurisuutta opettelemalla oman maan toista kieltä. Mieheni lukee aina vieraskielisiä sanomalehtiä sanakirjan kanssa ja merkitsee muistiin vihkoon uudet sanat. Minä olen laiskempi. Alussa luin vain otsikot, mutta nyt enemmän, sillä olen huomannut, että HBL täydentää sopivasti Hesarin juttuja.