Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat ajat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhat ajat. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, helmikuuta 23, 2018

Kommentti: Entä jos?

Jonakin päivänä heräämme, ja koko Internet on kaatunut. Kuvittele tilanne. Katse kääntyy kirjahyllyyn, tulee asiaa kirjakauppaan ja vanhojen kirjojen kauppaan. Busseissa jutellaan kanssamatkustajille. Jollakin onnellisella on lankapuhelin. lähetetään kirjeitä. Posti ei ehdi enää myymään pehmoleluja ja leikkaamaan nurmikoita. Kirjeitä ja sanomalehtiä täytyy kuljettaa koteihin kahdesti päivässä. Palataan aikaan, josta ei ole kulunut vielä kovin kauan. P.S. Opetellaan sähköttämään.

keskiviikkona, toukokuuta 15, 2013

Tätä en tiennyt: iPad myös nykyajan rihvelitaulu

IMG_1410

Seinällä on rihvelitaulu muistona siitä, että lapseni kävivät ranskalaista koulua Helsingissä. Myös äitini kirjoitti lapsena Savossa rihvelitauluun koulussa.


Kirjoitin Hannelen blogiin kommentiksi:
 Jos iPadiin voisi kirjoittaa kaunokirjoitusta eli omalla käsialallaan, se olisi uusi versio rihvelitauluista, joita käytettiin suomalaisissa kouluissakin ennen ja ranskalaisessa koulussa vielä lasteni käydessä sitä Helsingissä 1970-luvulla. Ja vielä vanhempi versio oli hunajalla kirjoittaminen, jota käytettiin juutalaisissa pikkulasten kouluissa- ei ole ihme, että heidän kulttuurissaan oppineisuus kukoistaa.
Netistä löytyi vastaus ja myös Hannele kertoi siitä.
iPadiin voi kirjoittaa käsin : käsin kirjoittamisen taito säilyy

sunnuntaina, maaliskuuta 24, 2013

Värikollaasi 119: Good old times

good old times by Anna Amnell
good old times, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Pink house in Helsinki Fredrikinkatu/Ratakatu, a toy bus at Ljubljana Antique Market and an antique car in Helsinki.
Pinkki talo Fredan ja Ratakadun kulmassa, lelulauto Sloveniassa Ljubjanan antiikkimarkkinoilla ja vanha auto Helsingissä Pohjois-Esplanadilla.

Katso suuressa koossa/a larger size

Värikollaasi 119

Värimalli

lauantaina, heinäkuuta 16, 2011

Sunset Blvd


Aion tehdä aikamatkan, katsoa elokuvan Auringonlaskun katu (1950). Vanhan kirjoituskoneen kuva kertoo siitä, että elokuvassa tullaan näkemään myös takaumia aikaan, jolloin kirjoittamiseen käytettiin noita ihmeellisiä vanhan ajan kirjoituskoneita, vanhempia kuin kuvan kone. Hercule Poitrotin "Miss Lemon" on kertonut, että sellaisen vanhan kirjoituskoneen käyttö  vaatii näyttelijältä kärsivällisyyttä, on jopa hermoja raastavaa.

Tästä blogista on kehittymässä vähitellen todellinen päiväkirja, jopa muistikirja tai peräti korkkitaulu, johon pistän kaikkea kiinnostavaa. Tilanahtaus ja pölyallergia ovat aiheuttaneet sen, että käytän yhä enemmän Internettiä, en kuitenkaan yhtä paljon kuin tyttäreni, joka aikoo siirtyä kokonaan paperittomaan työhuoneeseen.

Copyrightin vuoksi osa materiaalistani on suljetuilla sivuilla. Kun kysyin pojaltani, miten voin suojata aineistoni, hän sanoi: Et mitenkään - loppujen lopuksi. Jos hackerit pääsevät New York Timesiin ja Pentagoniin, he pääsevät myös sinun tietokoneeseesi. Jotain olen kuitenkin tehnyt, hankkinut turvallisemman tietokoneen, suojannut blogini nimen/nimimerkkini ja pyrkinyt liikkumaan mahdollisimman turvallisesti netissä.

Kuvassa on oma "antiikkiesineeni", Ullanlinnan talon roskiksesta pelastamani vanha kirjoituskone. Siitä en luopunut muutossakaan. Olen katunut tarpeeksi sitä, että heitin eräässä muutossa pois punaisen pienen kirjoituskoneen, jolla kirjoitin ensimmäiset vuodet lehtijuttujani ja ensimmäistä kirjaani. Olin ostanut sen Torontosta Pelastusarmeijan kaupasta dollarilla. Kyllä minulla on sitä ikävä. Sitä paitsi se lienee jo aika arvokas.

tiistaina, maaliskuuta 31, 2009

Kommentti: esineet kertovat tarinoita

027 a wooden toy

Eirassa sijaitsevan antiikkikaupan ikkunassa on tämä vanha lelu. Klikkaa kuvaa ja katso autoa suurempana.

On sääli, että harvat voivat enää säilyttää vanhoja leluja, postikortteja ja muita esineitä, jotka sisältävät paljon sukutarinoita. Asunnot ovat nykyään pieniä, säilytystiloja on vähän. Ennen vaatimattomiinkin asuntoihin kuului oma iso ullakko tai vaja, jonka seinille saattoi ripustaa kaikenalaista.

Laura Ingalls Wilderin aviomies Almanzo oli laittanut kaikkien heidän autojensa rekisterilaatat talteen vajan seinälle. Siellä ne ovat edelleen nähtävissä, kun heidän pieni talonsa Ozark-vuoristossa on avoinna turisteille. Kävimme siellä eräänä kesänä ja otin siellä valokuviakin, mutta jostain syystä en kirjoittanut siitä koskaan lehtijuttua Suomeen. Ostimme sieltä erään Pieni talo preerialla -kirjan - suomeksi- ja mieheni kirjoitti siihen optimistisesti "tulevalle kirjailijalle".

Alkuosa tästä on osa kommenttiani valokuvablogissani, jossa keskustellaan vanhoista esineistä, tuossa kuvassa olevasta vanhasta puuautosta.

keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008

Puhelin ennen kännyköitä ja nettipuheluja



Keskusneidit ahkerina

Vanhoissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, jotka kertovat ajasta ennen matkapuhelimia, voidaan saada aikaan erityistä jännitystä ja kiinnostava juonia. Mitä olisivat Miss Marple ja Hercule Poirot ilman noita vanhanaikaisia puhelimia? Myös Morsen alkuvuosina oli käytössä lankapuhelin.

Niillä, joiden kotona oli Suomessakin jo hyvin varhain puhelin, linja oli yleensä niin huono, että puhelimeen piti huutaa. Monet puhuvat edelleen kovalla äänellä puhelimeen, vaikka se ei ole enää tarpeen.

Vaihto-oppilaana amerikkalaisessa perheessä totuin siihen, että puhelimessa sai rupatella. Puhelimen keksimisen maassa Kanadassa puhelinta pidettiin niin tärkeänä ihmisten mielenterveydelle, että paikallispuhelut olivat ainakin 1980-luvulla Torontossa ilmaisia, sisältyivät pieneen perusmaksuun ja kaukopuhelut olivat hyvin halpoja suurten juhlapyhien aikoihin, jotta siirtolaiset saivat soittaa omaisilleen eri puolille maailmaa.

Eräs kanadansuomalainen ystäväni sanoi kuitenkin, ettei osaa rupatella puhelimessa, kun soittaminen oli hänen lapsuudessaan Suomessa niin kallista, että sillä hoidettiin vain pakolliset asiat ja mahdollisimman lyhytsanaisesti. Keskusneiti saattoi kuunnella puheluja, joten mitään intiimiä ei saanut paljastaa.

Ensimmäinen ikioma puhelin oli minulla vasta sitten, kun muutin mieheni ja pikkupoikamme kanssa pois opiskelija-asuntolasta Punavuoreen hyvin halpaan yksiöön, joka sijaitsi ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Asunto oli pieni, vain huone, keittokomero ja isohko eteinen, jossa nukuimme, koska huone oli hyvin kylmä. Samassa eteisessä nukkui myös pieni poikamme.

Eräänä päivä puhelin soi lapsen nukkuessa päiväunta. Vastasin puhelimeen heti, mahdollisimman hiljaa ja pehmeällä äänellä, jotta en herättäisi lasta. Puhelimessa oli tuntematon mies, en edes muista, mitä asiaa puhelu koski, mutta mies pitkitti ja pitkitti keskustelua. Lopuksi hän sanoi: Neiti, emmekö voisi tavata? Teillä on niin pehmeä ja kaunis ääni.

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007

Iloisia ihmisiä ja vanhoja autoja



01062007 134, originally uploaded by amnellanna.
Huomasimme eilen iltakävelyllä ollessamme harvinaisen paljon vanhoja autoja kaupungilla. Suuntasimme heti kauppatorille. Siellä olikin vanhojen autojen näyttely, kuten olimme arvanneet.

Tuli mieleen vaihto-oppilasvuosi Amerikassa. Suuret lotjamaiset avoautot odottivat monia luokkatovereitani koulun lähelle parkkeerattuina. Kerran pääsin ajelulle vanhalla T-Fordillakin. Luokkatoverini Kathyn isä oli entistänyt autoa vuosikaudet. Meitä oli muutama tyttö, jotka saimme olla kyydissä, kun Kathy ajoi varovasti korttelin ympäri.

AFS-perheeni isä oli Fordi-kauppias, joten autoja riitti. Kokeiltiin uusia malleja. Autoista puhuttiin paljon. Perheenisä oli kotoisin Bostonista, jossa hänen isällään oli elokuvateatteri. Hän oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta mennyt valmistuttuaan laman vuoksi työhön Fordin tehtaalle ja innostui lähtemään "Villiin Länteen", Montanaan liikemieheksi.

Klikkaa kuvaa ja käy katsomassa kuviani autoista ja niiden iloisista ja ylpeistä kunnostajista.

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Ääniä ja muistikuvia lapsuudesta



Like old times, originally uploaded by amnellanna.
Ikkuna oli äsken auki ja kuulin ulkoa tuttua ääntä, hevosten kavioiden kopinaa. Korkeavuorenkatua menivät Koffin vankkurit Kaivopuistoon päin jyllantilaisten hevosten vetäminä.

Lapsuuteni Iisalmessa liikuttiin yleensä hevosella ja reellä, hevosella ja rattailla. Autoja oli vain muutama. Kun lähdettiin ulos leikkimään, äiti varoitti aina: Älkää jääkö hevosen alle.

Asuimme sukulaisten omistamassa puutalossa keskellä kaupunkia. Se oli kuin elämää Pikku Pietarin pihassa. Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin markkinamiehille. Pihalla oli tällöin koko ajan hevosia.

Hiivin aina talliin hevosia ihailemaan. Tarkkailin niitä tallin ylisiltä. Alakouluikäisen vaistollani valitsin ystävällisen hevosen, jonka selkään saatoin liukua suoraan heinäluukusta. Makasin sitten hevosen lämpimän ja leveän selän päällä hiljaisessa tallissa.

Opin tuntemaan myös hevosten voiman ja pelottavuuden. Eräänä kauniina kesäpäivänä, kun leikin pihalla, kookas musta hevonen pillastui, karkasi hoitajansa käsistä ja alkoi ravata ympäri pihaa. Olin juossut ruusupensaiden taakse piiloon ja hevonen tuli perässä, seisoi takajaloillaan siinä ruusujen takana korkeana kuin torni.

Kuka taltutti hevosen? Sitä en muista. Saattoi olla äitikin. Mutta en pelännyt senkään jälkeen lapsena hevosia. Olin innokas eläinsuojeluyhdistyksen jäsen ja saatoin mennä moittimaan aikuisia miehiä, jos nämä kohtelivat hevosia huonosti. En pelännyt edes sen jälkeen, kun näin traagisen onnettomuuden markkinoiden aikaan.

Juopunut markkinamies sanoi haluavansa ostaa hevosen. Omistaja piteli hevosta ohjaksista kiinni kadulla. Minä seisoin tietenkin uteliaana portilla ja näin kuinka tuo tuntematon mies alkoi muka tutkia hevosta varoituksista huolimatta.

Näen edessäni hetken, jolloin hevonen potkaisi miesparkaa, tämä lensi kuin säkki ilmassa ja putosi kadulle kuolleena.

Tuo tapahtuma vaikutti varmaankin siihen, että minua pelotti, kun olin aikuisena ratsastuskoulussa. Sain vielä ensimmäiseksi ratsuksi Debizan, kauniin tummanruskean hevosen, joka tajusi heti, että olin avuton aloittelija ja juoksi suoraa päätä niitylle syömään heinää. Pysyin kuitenkin sen selässä. Vaikka minulla oli kurssin loppuajan hyvänluontoinen pieni hevonen, melkein poni, en jatkanut alkeiskurssia pitemmälle. Taisin pelätä sitä, että joutuisin satuloimaan hevosen.

Ehkä rakkaus hevosiin ja kaupunkiin, jossa kuului kodikas hevosen kavioiden kopina, on syynä siihen, että pidän niin paljon elokuvista, joissa liikutaan hevosilla ja vaunuilla, niin kuin esimerkiksi Sherlock Holmes - TV-sarjassa.

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Joulukoristeet säilyttävät muistoja



Photo: Anna Amnell
Täysin koristettu joulukuusi makasi joulun jälkeen Torontossa kadun varrella jätesäkkien päällä odottamassa kaatopaikalle menoa. Tuijotin sitä hämmentyneenä. Se oli minusta kuin heitteille jätetty omainen.

Olin tottunut ajattelemaan, että joulukoristeet säilytetään vuodesta toiseen, jopa sukupolvelta toiselle. Vai olinko minä vain siirtolaisena tavallista kiintyneempi perinteisiin? Nyt olen asunut jo kauan Suomessa ja olen yhä yhtä kiintynyt vanhoihin joulukoristeisiin ja vanhoihin joulutapohin. 25 vuotta vanha tonttukynttilä pääsee aina paikalleen nurkkakaapin päälle.

Ripustamme aina olohuoneen ovenkamanaan tai joulukuuseen kaksi joulukelloa. Toinen on minun lapsuudenkodistani, yhteen liimatuista paperisuikaleista muodostettu kello, ensimmäisiä sodanjälkeisiä joulukoristeita. Olen korjannut sitä samanvärisellä kynsilakalla. Toinen kello on mieheni kotoa. Sekin on paperista ja päällystetty hopeapaperilla. Nuo kellot ovat samankokoisia kuin ne kellot, joilla soittaen ja joululauluja laulaen kuljin AFS-vaihto-oppilaana amerikkalaisen perheeni kanssa talosta taloon toivottamassa ystäville ja naapureille hyvää joulua.



Kuvassa Kanadassa hankittu matka-arkku

Monet joulukoristeistamme ovat mieheni veljen tekemiä: puinen lyhty, vanhan ajan pulpetti, jossa yksi tontuista istuu ja poron vetämä reki, jossa joulupukki istuu syli täynnä miniatyyrilahjapaketteja, jotka tyttäremme valmisti pienenä lapsena. Mieheni äidin neuloma joulutonttu, nuoremman poikamme ikätoveri, istuu takan vieressä halkokorin päällä. Seimiaiheisen julisteen toi ystäväni Venäjältä, kun joulu oli siellä jälleen sallittu.

Joululahjat laitetaan valkoiseen rekeen, jossa työnsimme Suomenlinnassa asuessamme lapsia lumituiskun läpi saunaan toiselle saarelle. Kanadan joulun 40 asteen pakkasista muistuttavat lasiset jääpuikot, jotka ripustetaan kuuseen.

Joulukoristeita on kertynyt vuosien varrella paljon. Niillä kaikilla on tarina kerrottavanaan. Vanhat joulukoristeet kertovat tarinoita.