Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteisöllisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteisöllisyys. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, joulukuuta 22, 2009

Koti, uskonto ja isänmaa vai kapakka, viina ja ostoskeskus?

020

Ostoskeskukset ovat monesti kauniita, ja niissä itsessään ei ole mitään vikaa, meidän asenteemme ja arvomme ratkaisevat.

Kun Neuvostoliitto romahti, Itä-Eurooppa vapautui. Siinä mylläkässä oli Suomikin mukana, olihan se ollut hyvin suuressa määrin henkisesti alistettuna Neuvostoliitolle. Suomalaisille julistettiin suomettumisen aikoina, että pahinta olivat koti, uskonto ja isänmaa. Viesti on mennyt perille. Mutta mitä tuli tilalle? Ystäviä ei tavata enää kodeissa, ongelmiin ei etsitä ratkaisua uskonnosta, vaan oluttuopin pohjalta, isänmaan tilalle on tullut ostoskeskus, sinne viedään lapsetkin saamaan virikkeitä.

Ne jotka ovat kaikkein eniten pilkanneet koti-uskonto-isänmaa -yhdistelmää, arvostelevat yleensä myös "kapitalismia". Eivätkö he tule ajatelleeksi, että juuri hylkäämällä kodin, uskonnon ja isänmaan heistä on tullut Kuluttajia? Niin täydellisiä kuluttajia, että sitä ei olisi voitu kuvitellakaan.

He asuvat yksin pienissä asunnoissaan, eivät perusta perhettä ja hanki lapsia, työn jälkeen mennään kapakkaan, ystävät tavataan ulkona - mikä ei tarkoita raitista ulkoilmaa - kaikki ostetaan. Sitten kun ei enää jaksa olla mukana, tulisi poistua hienotunteisesti häiritsemästä suurta kulutusjuhlaa, joka elämästä on tehty. Jos omaisuutta on kertynyt, sen saa tietenkin valtio, sillä sukulaisiin ei ole paljon yhteyttä.

Oman isänmaan rakastaminen ei tarkoita sitä, ettei arvostaisi myös muiden isänmaata. Päinvastoin, silloin voi ymmärtää paremmin maahanmuuttajia ja heidän kaipuutaan kotiseudulle, sitä miten tärkeää heidän on saada käyttää omaa kieltään, opettaa sitä ja omaa uskontoaan lapsilleen.

Maahanmuuttajilla on yleensä isommat perheet kuin suomalaisilla. Heille yhteisöllisyys on tärkeää. He voivat opettaa paljon meille muille Suomessa asuville.

maanantaina, huhtikuuta 21, 2008

Yhteinen suru




Uskon, että onnettomuuksista lukeminen voi olla terapeuttista lukijoillekin. Ehkä nyt vasta uskaltaa surra, on lupa surra ystävää tai sukulaista.

Kun ei ole enää sukuyhteyttä eikä usein edes yhteyttä naapureihin tai omaan perheeseen, kaikista ihmisistä on tullut tavallaan omaisia, olivatpa he TV-ohjelmien henkilöitä tai todellisia henkilöitä.

Ennen oli luostareita, joissa nunnat seisoivat joka ilta avoimen haudan äärellä, jotta muistaisivat kuolevaisuutensa. Me nykyajan ihmiset olemme samassa tilanteessa joka päivä, kun avaamme lehden tai TV:n.

Jotkut sanovat, että kaunokirjallisuus on sitä varten, että oppisimme kuolemaan.

Eivätkö kyyneleemme voi olla aitoja myös teatterissa, kirjaa tai sanomalehteä lukiessa?

Lisäksi suru yhdistää meitä. Tunnemme myötätuntoa Katjan vanhempia kohtaan.

Tulee edes jonkin verran suhteellisuudentajua. Kuolemaan verrattuna monet ongelmat tuntuvat mitättömän pieniltä.