sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2005

Puutarha taskussa


Kirja on puutarha taskussa, sanovat kiinalaiset. Kirja puutarhasta sitä enemmän.

Olen ajatellut aina, että jokaisen kunnon kansalaisen pitäisi tehdä luettelo kirjoistaan. Ystäväperheemme palkkasi eräänä kesänä teini-ikäisen tyttärensä luetteloimaan koko laajan kirjastonsa. Miksi minä en keksinyt tehdä niin?

Pitääkö aloittaa kirjoista, jotka ilahduttavat erityisesti? Kuten kaikilla innokkailla nojatuolipuutarhureilla minullakin on paljon kirjoja puutarhahoidosta, kasveista, kukkien syömisestä, tietenkin myös luonnon suurista puutarhoista: laaksoista, metsistä, kaskimaista.

Kipling kirjoittaa:

Oh, Adam was a gardener, and God who made him sees
That half a gardener’s work is done upon his knees.

(The glory of the garden, 1911)

Niin Blogisiskokin laskeutuu upon her knees erään kirjahyllyn eteen. Ei, on parempi istua tyynyllä. Pölyisin on 16-osainen puutarhanhoidon aakkosellinen tietosanakirja, 1. ja 14. osa puuttuuvat, onneksi ei 16. osa , jossa on latinankielinen hakemisto ja kirjan osien sisällysluettelot. Ostettu yksi kerrallaan dollarilla kappale kanadalaisen ruokakaupan A & P:n tarjouksesta.

Pölyä. Parasta käydä ottamassa allergialääkettä.

Huomaan, että olen ominut itselleni nuoremmalle pojalle lahjaksi ostetun kirjan Toronton luonnosta. Siinä on ihana pesukarhu kannessa. Nyt kynä käteen ja luetteloa tekemään.

Puutarhakirjojeni aarteita:

Kinahminmäen kaskimetsien kasvillisuudesta. Riitta Tujulin. (Olen ollut mukana kaskenpoltossa.)
Koulun värikuvakasvisto (korvaamaton)
Vuosi kasvitarhassa. Elizabeth Hoppe (Mitä tekisin nyt, jos minulla olisi puutarha?)
Kotimaan luonto-opas. Toim. Halkka et alia. (Rakas, painava ja kallis sijoitus.) 549 sivua.
Iloinen kasvitarha. John Seymor
Tiheikön väen vuodenajat. Jill Barklem (kuvakirja)
Lääkekasveja luonnosta ja puutarhasta. Jaroslav Kresánek
SKS:n Kansanomainen lääkintätietous
The Penguin Book of Garden Writing. Ed David Wheeler (Kiplingin runo tästä.)

Flowers as Food. Jane Newdick & Mary Lawrence
Gerrard’s Herbal (Elisabet I:n ajan lääkäri ja puutarhuri)
The Pursuit of Paradise. A Social History of Gardens and Gardening. Jane Brown. 1999.
Brother Cadfaels’s Herb Garden 1996. (Cadfael -fanien aarre keskiajan kasveista. Lainauksia Ellis Petersin Cadfael-kirjoista. Ihania kuvia.)
Old Wives Lore for Gardeners. Maureen & Bridget Boland. 1976. Siskokset kertovat Lontoon puutarhoistaan.
A Little Wilderness. A Natural History of Toronto. Ivy & Bateman
Läkeväxter. F. Stary & V. Jirásek.
Flowers of the Wild. Ontario and the Great Lakes Region. Zichmanis & Hodkins
Good Housekeeping Illustrated Encyclopedia of Gardening. Se 16-osainen, josta kaksi osaa puuttuu.

Käsi väsyy. Tästä luetteloinnista tulee iso juttu. Jääköhän se aikomukseksi? Kieliasukin pitää tarkistaa.

Mutta usein siitä puhe, mistä puute. Tällä kertaa puutarhasta, jota ei ole ja kirjojen luettelosta, jota ei ole.

Mitkä ovat Sinun lempikirjojasi tältä alalta? Vai tutkitko luonnonkirjaa?
Kysyy kesämökitön, parvekkeeton, hyönteisallergioista kärsivä mutta siirtolapuutarhasta yhä haaveileva ja ikkunalaudalla perhoskämmeköitä kasvattava ja päivänvarjon alla viihtyvä blogisiskonne.

(P.S. Anteeksi haamukirjoitukset. En saa korjauksia esille.)

lauantaina, heinäkuuta 30, 2005

Nuolenpääkirjoitusta

Haluatko tietää, miten nimesi kirjoitetaan sumerilaisten keksimällä nuolenpääkirjoituksella? Marja-Leena Rathjen kautta.
Suomi-sumeri -sanasto löytyy täältä.

perjantaina, heinäkuuta 29, 2005

Ovatko naisten ja miesten kirjoittamat kirjat sittenkin erilaisia?

Minulla on ollut jo pitkään työpöydällä artikkeli, joka on mietityttänyt. (Alan Riding: The gender equation and artistic recognition. – International Herald Tribune June 23, 2005.)

Olen odottanut, että siitä tulisi jotain puhetta Suomessakin. En ole nähnyt. Mutta eihän ainakaan minun kotipaikkakuntani lehdessä enää kirjallisuudesta paljonkaan kirjoiteta, ei varsinkaan naisten kirjallisuudesta.

Nouseeko joku ehkä heti takajaloilleen? Eihän sellaista olekaan kuin naisten kirjallisuus. On vain Kirjallisuus. Riding on myös ihmeissään: On alettu jakaa pelkästään naisille tarkoitettuja kirjallisuuspalkintoja kuten Orange Prize ja Mslexian naisten runopalkinto. Miksi näin?

Feminismin piti olla jo kuollut ja kuopattu. Ei pitänyt olla mitään eroa miesten ja naisten tuottamassa taiteessa. Postfeministisessä maailmassahan miehet ja naiset saavat samoja kirjallisuuspalkintoja. Naiset saavat niitä kuitenkin vähemmän kuin miehet. Ovatko naiset huonompia kuin miehet vai eikö naisilla ole yhtä hyvät mahdollisuudet palkintoihin? Riding kysyy.

Miesten maku määrää
kirjallisessa maailmassa

Miesten ja naisten kirjat vaikuttavat olevan sittenkin erilaisia. ”Miesten kirjoittamissa kirjoissa on ensinnäkin vähemmän intimiteettiä kuin naisten kirjoittamissa kirjoissa”, sanoo Debbie Taylor, englantilaisen kirjallisuuslehden Mslexian päätoimittaja (www.mslexia.co.uk). Lehden tekemän tutkimuksen mukaan miesten teksteissä kuvataan enemmän seksiä, väkivaltaa, työtä, työkaluja, ulkotiloja. Naisten kirjoissa taas on enemmän ihmissuhteiden, interiöörien, vaatteiden ja lasten kuvaamista.

Englannissakin naiset kirjoittavat, ostavat, lainaavat ja lukevat kirjoja enemmän kuin miehet, mutta kustantajien kirja-arvostelijoiden ja palkintojen antajien maku määrää – ja nämä ovat miehiä. Debbie Taylor sanoo, että miehet ovat hallinneet kirjallisuutta niin kauan, että miehinen maku on täysin vallitseva. ”We don’t know what is good anymore.”

Vain naiskirjailijoille luodut palkinnot eivät vie naista ghettoon, vaan tuovat edes jonkinlaista tasa-arvoa. Englannissa ne ovat tuoneet paremmin esille naiskirjailijoitten teoksia. Niitä arvostellaan nyt enemmän ja ostetaan enemmän. Naisten kirjoista puhutaan nyt ihan eri tavalla kuin esimerkiksi naisten arkkitehtuurista tai musiikista.

Näin Englannissa. Entä meillä?

Pirkko Anna Amnell. Julkaistu Blogisisko 1 -blogissa 29.7.2005

torstaina, heinäkuuta 28, 2005

Ranskaa voi oppia Suomessakin





Nämä testit ovat sitten taitavasti tehtyjä. Tämäkin tietää, että ranskani on rappiolla. Joka syksy päätän: Nyt minä alan kunnolla kerrata ranskaa. Yleensä se jää pelkäksi aikomukseksi.

Ranskan taitoni on kuin vanhan ajan kartta. Siinä on paljon valkoisia, tutkimattomia alueita. En ole lukenut koskaan Suomessa koulussa ranskaa. Yliopistossakin selvisin suorittamalla pron, kielioppi jäi oppimatta. Vaihto-oppilaana valitsin ranskan yhdeksi aineekseni. Sitä piti olla joka päivä viimeisellä tunnilla. Alussa olikin, mutta kevätlukukaudella olin niin usein vierailemassa jossain koulussa tai kerhossa puhumassa, että ranskan opiskelu kärsi pahasti.

Pahinta oli, että minuun tarttui ranskanopettajani amerikkalainen korostus. Kesti hyvin kauan, ennen kuin pääsin siitä eroon.

Sekä mieheni että minä olemme lukeneet yliopistossa myös kirjallisuutta. Meillä kummallakin oli valittuna ranskalainen kirjallisuus opintojen siinä vaiheessa, kun sitä ei vielä tarvinnut lukea alkukielellä. Ranskalaisen kirjallisuuden lukeminen oli yhtenä syynä siihen, että laitoimme lapsemme ranskalais-suomalaiseen kouluun. Sillä päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset perheemme elämään.


Helsingin ranskalais-
suomalainen koulu


Siihen aikaan "ranskis" sijaitsi Laivurinkadulla, talossa jossa toimii nykyään Eiran aikuislukio, muiden muassa Päivi Lipposen työpaikka. Se oli silloin vielä yksityiskoulu, maailman halvin ranskalainen koulu, mutta lukukausimaksu piti maksaa ja kirjat ja ruokailu kustantaa itse. Suuri osa lapsista tuli perheistä, joille tämä merkitsi taloudellista uhrausta, ei tullut sivutaskusta. Minulle se merkitsi ajoittain myös fyysisiä ponnisteluja, kun vedin pakkasella kahta lasta pulkassa meren yli jäätietä Suomenlinnasta Kaivopuiston rantaan kolmannen lapsen kävellessä vieressä.

Miksi vanhemmat laittavat lapsensa yksityiskouluun? Meille oli tärkeää ensinnäkin se, että ranskalainen koulu oli tuolloin kuin pieni kodikas kyläkoulu, jota lapset kävivät lastentarhasta ylioppilaaksi asti. Koska jouduimme muuttamaan usein, se oli hyvin tärkeää. Lasten ystävät säilyivät, vaikka muutimme ulkomaille moneksi vuodeksi. Tärkein syy koulun valintaan oli kuitenkin se, että siellä lapset oppivat jotakin, mitä me emme olisi voineet opettaa heille, vierasta kieltä ja kulttuuria.

Kielen oppiminen ei ole helppoa. Parhaiten kielen oppii luonnonmenetelmällä, vanhemmilta, leikkitovereilta ja ystäviltä. Jos kielen oppiminen alkaa viimeistään 10-11-vuoden iässä, voi saavuttaa syntyperäisen tason, varsinkin jos asuu ja käy koulua tätä kieltä puhuvien keskuudessa.

Tietenkin on kielineroja, jotka oppivat minkä hyvänsä kielen nopeasti, mutta minä puhunkin nyt meistä tavallisista ihmisistä. Mutta eihän se haittaa mitään, että äidinkieli kuultaa läpi. Se tuo vain peroonallisuuden ja oman kulttuurin mukaan. Jopa täydellisesti vierasta kieltä hallitseva ulkomailla asuva henkilökin haluaa - alitajuisesti - säilyttää tuon siteen äidinkieleensä.


Tärkeintä on ymmärtää
ja tulla ymmärretyksi

Tärkeintä on se, että voi kommunikoida. Puheen pitää olla selvää, ymmärrettävää. Meillä suomalaisilla on se vika, että puhumme vieraita kieliä liian hitaasti. Siitä kyllä saa selvää, jos on kärsivällisyyttä odottaa, mitä on tulossa. Toisilla, harvemmin suomalaisilla, on aivan päinvastainen vika, puhutaan oikein nopeasti ja esitys menee täysin puuroksi.

Kerran jouduin olemaan tulkkina eräälle afrikkalaiselle. Minun oli miltei mahdotonta ymmärtää häntä. Syynä oli se, että hänen ääntämisvirheensä ja kieliopilliset virheensä olivat hänen oman kielensä, minulle täysin tuntemattoman kielen mukaisia. Samalla tavalla suomalaisen puhe voi mennä ohi jossain toisessa kulttuurissa, vaikka puhutaan englantia.

Suuri osa nykysuomalaisista on aloittanut vieraan kielen oppimisen yhdeksänvuotiaana, katsonut TV-tä ja kuunnellut musiikkia lapsesta asti. Ulkomaalaiset sanovatkin Suomesta: kaikki puhuvat siellä englantia. Olisi kuitenkin mukavaa, jos osattaisiin muitakin kieliä. TV:tä katsoessakin korva nauttii, kun saa kuulla myös muuta kuin englantia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Ranskalaisista elokuvista tulevat mieleen vaikkapa Pagnolin "Isäni kunnian päivä" ja "Äitini linnat", viehättävät koko perheen elokuvat.

Kansalaisopistot ja työväenopistot järjestävät jälleen ranskan kurrseja eri puolilla Suomea. Ekbergin kahvilan telineestä löytyi eräänä sateisena päivänä Le FrancOFinn' (Le journal de la francophonie en Finlande, toim. Dominique Papin), ranskankielinen lehti. Siinä numerossa kerrotaan Helsingistä, Kalevalasta, Tallinnasta ja Vanhasta Kauppahallista. Lehden voi tilata.
lefrancofinn@yahoo.fr

tiistaina, heinäkuuta 26, 2005

Entä nykyajan anoreksia?











Photo: Ronnie Bergeron

Vähän aikaa sitten suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että näyteikkunoiden mallinukeilla on anoreksiapotilaan mitat. Siinä on asetettu naisille ihanne. Nykyajan anoreksia vähenee vasta, kun sen syy poistuu, eli naiskauneutta ja vapaata menestyvää naista ei yhdistetä enää hoikkuuteen.

Koska anoreksia on niin vaarallinen sairaus ja voi johtaa kuolemaan, se halutaan parantaa mahdollisimman nopeasti eli potilaan henki halutaan pelastaa. Mutta ymmärretäänkö anoreksiapotilaita vieläkään?

Feministitutkija Carol Gilligan on sanonut, että psykologiset teoriat eivät tee useinkaan oikeutta naiselle, sillä ne perustuvat ensisijaisesti miehen kehitykseen.

Hänen mielestään esimerkiksi keskiajan anorektikkoja voidaan ymmärtää parhaiten naisina , joilla oli erityisen vahva naisellinen tarve liittyä toisiin ihmisiin ja olla myös syvällisessä yhteydessä omaan minäänsä. Kun useimmat tavalliset ihmissuhteet eivät pystyneet tyydyttämään tätä tarvetta, he ajautuivat käytökseen, joka voi vaikuttaa käsittämättömältä, jopa järjettömältä.


Liittymistarve
ja pätemisentarve

Toisaalta voitaisiin sanoa, että keskiajan anorektikot pelkäsivät, että heidän parannuttuaan heidän ruumiilliset tarpeensa veisivät heidät jälleen alistettuihin, hierarkkisiin suhteisiin, suvun, yhteiskunnan ja miesten valtaan. Anoreksiatutkija William H. Davis on sanonut, että muunnos tuosta keskiajan teemasta voi olla syynä nykyajan syömishäiriöiden syntymiseen ja lisääntymiseen.

Voimme sanoa sitä liittymistarpeen ja pätemistarpeen ristiriidaksi. Nykyajan nuori nainen haluaa olla vapaa, aggressiivinen, itsevarma ja menestyvä, mutta kaipaa myös läheisiä ihmissuhteita.

Susie Orbachin mielestä anoreksia on olennainen symboli naisen sorrosta miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Mutta hallitsevatko miehet nykyajan naisen maailmaa? Määräävätkö miehet muodin? Mistä pitäisi nykyajan nuoren anoreksian syitä etsiä?

Katariina Sienalainen

Anoreksiaa keskiajalla

Ruokahaluttomuus, syömättömyys ei ole vain meidän aikamme ongelma. Keskiajan ”pyhät anorektikot” eivät tavoitelleet syömättömyydellään kauneutta eivätkä luurankomaisella olemuksellaan järin kauniilta varmaan näyttäneetkään.

Heitä alettiin kunnioittaa, jopa pelätä, sillä he ilmoittivat ottavansa neuvoja vain taivaalliselta puolisoltaan. Lopulta uskottiin, että syömättömyys voi olla eräs pyhyyden muoto. Keskiajan pyhimyskertomukset selostivat yksityiskohtaisesti syömättömyyteen kuolleitten naispyhimysten elämää. Lukemattomat tytöt ryhtyivät jäljittelemään heitä. Useimmat kuolivat tuntemattomina, osa tuomittiin kerettiläisinä ja osa parani sairaudestaan.

Puolet keskiajan italialaisista naispyhimyksistä oli anoreksisisia, Jotkut heistä olivat oman yhteiskuntansa huipulla. Italian ja Euroopan suojelija Pyhä Katariina Sienalainen (1347-1380) toimi kuninkaitten ja paavin neuvonantajana ja oli laajassa kirjeenvaihdossa aikansa merkittävien ihmisten kanssa. Hän kuoli 33-vuotiaana ”pyhään anoreksiaan, joksi keskiajan tutkija Rudolph M. Bell (Holy Anorexia) sitä nimittää.

Ensimmäinen tunnettu anorektikko ja kuuluisin parantuneista oli Klara Assisilainen, joka parani kun hänen ystävänsä Fransiskus Assisilainen määräsi hänet syömään. Fransiskus oli pilannut itse terveytensä liialla paastolla ja piti sitä vaarallisena. Luostarit eivät olleet nälkäleirejä, pyhät anorektikot olivat aikansa kapinallisia.

Naisen ajatonta
itsenäisyystaistelua

Bell pitää anoreksiaa naisen ajattomana taisteluna pyrkimyksessä saada itsenäisyyttä ja ymmärrystä miehen hallitsemassa yhteiskunnassa. Ruumista oli alettu pitää keskiaikana platonilaisen ajattelun mukaisesti sielun vankilana ja naisen ruumista varsinaisena synnin lähteenä.

Pyrkiessään arvostetumpaan asemaan naisen täytyi luopua kaikesta naisellisuudestaan. Syömättömyys näytti ainoalta tieltä hengelliseen ja yhteiskunnalliseen itsenäisyyteen. Sen avulla saattoi vaimentaa kaikki ruumiin tarpeet: seksuaalisuuden, nälän, kivun ja väsymyksen.

Alkuaikoina pyhät anorektikot olivat hyvin nuoria. Teini-ikäiset tytöt kuten Katariina Sienalainen saattoivat paeta syömättömyyteen, kun heitä yritettiin naittaa, sanoisimme nyt - pakottaa lapsiavioliittoon. He olivat kaikki toimeliaita, perfektionistisia ja nukkuivat vähän. He joutuivat välillä syvään depressioon ja epäilivät kutsumustaan. Keskiajalla naisen tahto kuitenkin voitti joksikin aikaa, vaikka naista ei ymmärretty.

Vähitellen miehet toipuivat näiden lahjakkaiden naisten aiheuttamasta hämmennyksestä ja alkoivat pitää itsenäistä, karismaattista naishurskautta demonisena, kerettiläisenä ja mielisairaana. Näin varsinkin protestanttien keskuudessa. Samaan aikaan alkoi esiintyä anoreksiaa myös vanhemmissa katolisissa naisissa. Vähitellen anoreksia tajuttiin sairaudeksi.

Pyhä anoreksia väheni vasta sitten, kun katolisen naishurskauden malliksi tuli naisten itsensä hyväksymä malli, jota on edustanut nykyaikana tunnetuimmin Äiti Teresa.

Kirjoitus perustuu aikaisempaan, laajempaan lehtiartikkeliini
Anoreksia naisen itsenäisyystaisteluna jo keskiajalla. – Kotimaa 20.1.1987, s.7.

maanantaina, heinäkuuta 25, 2005

Romaanit ovat kuin rotukoiria, runous kuin kissa

"Romaanit ovat näyttelykoiria, joita kasvatan ja myyn elättääkseni kissani", sanoi Robert Graves proosastaan (mm. Minä Claudius) ja runoudestaan, lempilapsestaan. Mitä eläimiä olisivat novellit, näytelmät, elokuvakäsikirjoitukset, pakinat, blogikirjoitukset?

sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2005

Lapset ja eläimet.

"Kenellä sitten on oikeus elää? Eläimillä? Saisinko täällä lapsilleni edes samat oikeudet kuin eläimillä on?", Saara kysyy. "

'Täällä' tarkoittaa suomalaista blogiyhteisöä, jossa on käyty kiivasta keskustelua siitä pitäisikö ihmisten hankkia lapsia vai ei.

Seepraäiti lapsineen vetää yhteen nämä kaksi asiaa, joista on puhuttu kuluneella viikolla - lapset ja eläimet.

Jotta ei tulisi lisää haamupäivityksiä, laitan tähän uuden linkin kirjoihin, jotka ovat vaikuttaneet paljon englantilaisten ja varmaan monien muidenkin eläinrakkauden lisääntymiseen (edelliseen tuli outoja mainoksia ainakin myöhemmin illalla). Lisäksi - Bloggerin kuvat eivät asetu koskaan siihen kohtaan, minkä esikatselu lupaa.

Siihen aikaan, kun olin lapsi, kouluissa oli eläinsuojeluyhdistys. Lapset ja eläimet ymmärtävät toisiaan.

lauantaina, heinäkuuta 23, 2005

Mistä eläintenoikeuksissa on kysymys?

Lontoon seurapiirien eläinlääkärinä toiminut kanadalainen Bruce Fogler on kirjoittanut, että eläintenoikeusfanatismin taustalla on arvo- ja tunnetyhjiö. Lemmikkieläimistä on tullut uskonnon ja perheen korvike varakkaille juurettomille ihmisille, joilla ei ole läheistä suhdetta sukulaisiin ja joille perinteinen uskonto on menettänyt merkityksensä.

”On totta, että lemmikkieläimistä voi tulla joillekin ihmisille tärkeämpiä kuin oma perhe. Se voi olla jonkinlaista eläintenpalvontaa.” Näin sanoi minulle amerikkalainen filosofi ja ympäristönsuojeluntutkija Walter Simpson, joka toimii itse eläintenoikeusliikkeessä. Hän ei käytä edes nahkakenkiä. Mutta hän kuuluu maltillisiin eläintenystäviin, kuten Hanhensulka, joka kirjoitti tätä aihetta lähellä olevasta asiasta, kasvisyöjistä, omassa blogissaan muutama päivä sitten. Maltilliset unohtuvat, sillä ääriryhmät saavat enemmän julkisuutta.

On luonnollista, että vallalla on monenlaisia käsityksiä ja mielipiteitä. Kaikki liikkeet vetävät puoleensa myös fanaatikkoja. Tällainen fanatismi ei ole kuitenkaan uutta. Amerikkalainen kasvatustieteilijä ja filosofi Bronson Alcott vei perheensä asumaan utopistiseen Hedelmämaa-nimiseen yhteisöön. Hän oli tappaa heidät siellä nälkään ja viluun. Liha, villa ja puuvilla olivat kiellettyjä ”lampaiden ja orjien kyynelten vuoksi”.

Sekään ei vielä riittänyt Bronsonille. Hän oli vähällä vielä perheensä Hedelmämaasta vielä fanaattisempaan yhteisöön, Shakereitten pariin, jossa miehet ja naiset elivät yhdessä, mutta selibaatissa, ja lapset erotettiin perheistään. Nämä kokemukset järkyttivät perheen tytärtä Louisaa, joka päätti tulla perheen ”isäksi”, kuten hän sanoi, perheen huolehtijaksi. (Lue "Louisa saa oman huoneen", kirjoitukseni Louisa May Alcottin lapsuudesta.)

Löydämme fanaattisen eläintenystävän vielä kauempaa. Chaucerin Canterburyn tarinoissa on nunna, joka on tunteeton ihmisten kärsimyksille, mutta ruokkii hellästi herkkupaloilla lemmikkikoiriaan ja kärsii kovasti, kun näkee hiiren loukussa.

Kiihkeimmät eläintenoikeusaktivistit pitävät oppi-isänään Peter Singeriä. Nämä ääriryhmät julistivat jo 1980-luvulla Pohjois-Amerikassa, että tulevaisuudessa eläinten syömistä tullaan kammoksumaan yhtä paljon kuin orjuutta. Esikuvia ovat olleet Mahatma Gandhi, Martin Luther King ja apartheidia vastustaneet eteläafrikkalaiset. Näiden menetelmiä on seurattu.

Radikaalit herättävät huomiota. He ovat valmiita tekemään rikoksia ja joutumaan vankilaan. Unohtuu, että suurin osa eläintenoikeuksia ajavista on maltillisia. Jotkut sanovat suoraan, että eläinten palvonta on uusi vaarallinen uskonto.

Simpsonin mielestä lemmikkieläimet ovat tärkeitä lapsille. Ne muistuttavat heitä koko ajan luonnosta ja eläinkunnasta ja tuovat siten uuden ulottuvuuden perheeseen. Eräs toinen eläinaktivisti sanoi: ”Minulla on kolme kissaa, mutta kohtelen niitä pakolaisina."

Simpson ei kannata myöskään sitä, että eläimistä tehdään ihmisiä ja ihaillaan vain söpöjä eläimiä. Mutta toisaalta englantilaiset ovat suuria eläintenystäviä ja useat heistä sanovat, että juuri kuvakirjojen ja satujen eläimet (linkki poistettu) ovat tehneet heistä eläintenoikeuksien puolustajia.

Isää kaivattiin

[kuva poistettu]

Isää kaivattiin kuvakertomukseeni ihmisen kehityksestä. Tässä opiskelijaisä, jonka poika on kaksivuotias.

Poikamiehenä mieheni luuli, ettei hän voisi sietää vauvoja tai lapsia yleensäkään. Siksi hän oli aika kauhuissaan, kun minä heti alkuun meidän tutustuttuamme sanoin, että pidän lapsista.

Minulla on kaksi nuorempaa siskoa. Olin myös ollut juuri vaihto-oppilaana perheessä, jossa oli viisi tyttöä. Mieheni taas oli "psykologisesti ainoa lapsi", 8-11- vuotta nuorempi kuin vanhemmat sisaruksensa.

Kun mieheni sitten vähän alle 24-vuotiaana tuli isäksi, hänelle oli suuri yllätys, miten paljon hän piti lapsista ja miten merkittäviä lapset ovat elämässä. Olemme mielessämme siunanneet tuon ajan huonoja ehkäisyvälineitä. Nykyaikana saattaisimme olla lapseton pari.

Mehän olimme opiskelijaparina suunnitelleet vastuullisesti (huom!) hankkivamme lapsia vasta sitten, kun olemme valmistuneet. Ehkä olisimme seuraavaksi ajatelleet hankkivamme lapsia sitten, kun väitöskirjat olisivat olleet valmiiita ja kunnon koti odottamassa lasta jne. Onneksi ehkäisy petti.

Ihminen ei aina
ymmärrä omaa parastaan


On ihan roskaa puhua suunnitelluista ja suunnittelemattomista lapsista. Normaali, tasapainoinen ihminen oppii rakastamaan lasta, itse tehtyä tai adoptoitua. Lapsi valloittaa. Suurin osa ihmiskuntaa on ollut viime vuosiin asti näitä suunnittelemattomia lapsia, joita omat tai adoptiovanhemmat ovat hoitaneet.

Ihminen ei aina tiedä, mikä hänelle olisi todella parasta. Ymmärrän oikein hyvin nykyajan lapsettomia pareja. On niin paljon velvollisuuksia, niin paljon muita asioita, että saattaa tuntua suorastaan vastuulliselta siirtää lasten hankkimista.

Naisen elimistö on kuitenkin niin herkkä, että siirtäminen voi olla kohtalokasta. Tunnen monia naisia, jotka katuvat päätöstään olla hankkimatta lapsia.

Olisimme jääneet paljosta onnesta osattomaksi ilman lapsiamme. Lapset ovat yksi niitä elämän perusasioita, joihin ihmisellä on oikeus. On luonnotonta kieltää se. Tämä keskustelu on saanut outoja piirteitä, kun lasten hankkimista ruvetaan paheksumaan ja miltei pilkkaamaan. Shakespeare muistuttaa Hamletissa, että sairaana aikana terve saa itsensä sairaaksi tuntea.

Antakaa ihmisen rakastaa lapsia, raskaana olevia naisia, miehiä jotka hoitavat pieniä lapsiaan ja keskustelevat aikuisten lastensa kanssa ja naisia ja miehiä, jotka lapsettomuudesta huolimatta rakastavat lapsia.

Monesti tuntuu nykyään siltä, että ihmisten on helpompaa rakastaa lapsia, jotka ovat jossakin maapallon toisella puolella kuin niitä lapsia, jotka ovat lähellä.

perjantaina, heinäkuuta 22, 2005

Kuin kotimaassa teekuppia myöten



Näistä Torontosta ostetuista kupeista alkoi ruusukuppien ja kukka-astioiden keräily.  (Lisäys vuonna 2013: kukka-astiat, suurin osa omia kukka-astioita)

Ihmettelin alussa Kanadassa sitä, miksi oli miltei mahdotonta löytää kaupasta tusinaa samanlaisia kahvi- tai teekuppeja, niin kuin Suomessa on tapana ostaa.

Torontossa kiersimme kerran koko kaupungin ja saimme koottua täyden tusinan kuppeja, joissa on punainen ruusukuvio. Malli oli sopivan kookas teekupiksi. Nyt toivon, että olisin ostanut muutaman myös niitä, joissa oli keltainen ruusu.

Kuukausikupit ovat jääneet erityisesti mieleen. Ne olivat hyvin kauniita. Niitä oli ostettu yleensä perheenjäsenten syntymäkuukausien mukaan. Kaikki nämä kupit olivat englantilaisia samoin kuin perinteiset sinivalkoiset astiat.

Siirtolaiset pysähtyvät usein siihen aikaan, josta ovat lähteneet, usein siihen ruokavalioon ja jopa muotiinkin. Tavallaan aika pysähtyy, varsinkin jos ei käy kotimaassa tai ole muuten yhteydessä siihen.

Kanadaan muuttaneet englantilaiset olivat myös pitäneet kiinni kotimaansa tavoista, teeseremonioista ja muista, varmaankin enemmän kuin Englannissa asuvat sukulaisensa.
Yleensä oman maan tapoja arvostaa ulkomaille muutettuaan enemmän kuin oli arvostanut kotimaassa.

Mansfield vs. E.M.Forster

E. M. Forster tunnetaan ehkä meillä Suomessa parhaiten hänen romaaniensa filmatisoinneista.(A Room with a View, Howard's End, Passage to India)

Uuden Seelannin ylpeys, novellin uudistaja Katherine Mansfield kirjoitti päiväkirjaansa E. M. Forsterista:

"Forster ei pääse koskaan pitemmälle kuin teekannun lämmittämiseen....Kokeilkaa, eikös tunnukin lämpimältä? Eikö olekin hyvin lämmitetty teekannu? Mutta teetä siinä ei ole."

Tämä pilkka menee ohi, jos ei tunne perinteistä englantilaista teen valmistamista.

Viime vuosiin asti englantilaisissa toimistoissakin oli "tealady", nainen joka tuli laittamaan oikeaa teetä työntekijöille.

Teen valmistaminen alkaa teekannun lämmittämisestä. Teekannu täytetään kiehuvan kuumalla vedellä. Kun kannu on lämmennyt, vesi kaadetaan pois ja kannun pohjalle pistetään teelehdet, teelusikallinen kutakin kuppia kohden ja sitten vielä yksi ylimääräinen.

Teeveden tulee olla "raikasta" ja kylmää, kun se laitetaan vesipannuun kiehumaan. Juuri kun se aloittaa poreilun, pannu otetaan liedeltä ja vesi kaadetaan teelehtien päälle. Muutaman minuutin haudutus, ja sitten tee on valmista kaadettavaksi kuppeihin.

"Pouring the tea" oli kunniatehtävä kanadalaisissa naisyhdistysten tilaisuuksissa. Teen kaataja istui pöydän päässä arvokkaana ja kaatoi teetä teekannusta tilaviin kuppeihin, joita pari muuta naista vei vieraille. Kupit olivat usein kaikki eri näköisiä, vaikkapa kukkasarjaa. Tai viikonpäivien tai kuukausien mukaisesti koristettuja. En tiedä, oliko tämä vain kanadalainen tapa.

Minut neuvoi oikeaoppisen teen valmistamiseen Miss Doris Dunstone. Hän opetti englantilaisen sivistyksen muita alkeita puolipäivälastentarhassa ja kielen hienouksia aikuisille. Olin opiskelija ja lastentarhassa harjoittelijana hankkiakseni vuokrarahan ja hioakseni kielitaitoani.

Lastentarhassa oli joka päivä teetauko. Lapset istuivat pikkupöytien ääressä ja saivat maitoa ja keksejä. Me aikuiset joimme vahvaa teetä, johon kaadettiin runsaasti maitoa. Minusta tuli teenystävä.

Tätä kirjoittaessani olen miettinyt, mitä ihmettä Mansfield oikein tarkoitti kritiikillään E. M. Forsterista.

(Tarkkaavainen lukija huomasi varmaankin, että vesi oli jäänyt pois ohjeestani ensi kirjoittamisella. Kuten moni kirja niin myös teen laittaminen voi jäädä kesken.)

torstaina, heinäkuuta 21, 2005

4. Kasvu aikuiseksi . Mahdollisuudet ja valinnat.

Useimmat ihmiset haluavat muodostaa perheen ja hankkia lapsia. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin. Yhä useammat adoptoivat lapsen joko Suomesta tai ulkomailta.

Useimmat ihmiset rakastavat lapsia, vaikka heillä ei ole niitä itsellään. He myös arvostavat naisia, jotka synnyttävät lapsia ja ihmisiä, jotka hoitavat ja kasvattavat heitä.

Sediksen blogissa käydään keskustelua, joka kertoo siitä, että jotkut voivat suhtautua hyvin kehittymättömällä ja narsistisella tavalla lasten hankkimiseen ja perhe-elämään. Kiitos, Sedis, hienoista kirjoituksista. Onko maailma muuttunut sellaiseksi, että vain miehet uskaltavat puolustaa äitiyttä ja lapsia?

Lisäys vuonna 2011, netistä luettua:

"Tosin Suomen "virallinen" lapseton Minna Hapuli, joka muutama vuosi sitten antoi aiheesta haastatteluja ja messosi blogissaan lapsiperheiden elämän kurjuudesta, on nykyään äiti. Joten voi se mieli muuttuakin;)"


Kuinka monelle naiselle ehti Hapuli aiheuttaa vahinkoa ?

keskiviikkona, heinäkuuta 20, 2005

Minulla oli vielä lähde.

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs eräs kauneimpia lapsuusmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti pinnistää, ettei tullut kyynel silmään.

En varmaankaan tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummmoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun lähdettiin lähteelle. Niin tekevät monet suomensukuiset vanhat naiset yhä vieläkin Venäjällä. Puhdas, hyvältä maistuva vesi on arjen ylellisyyttä. Ehkä taustalla ovat myös ikivanhat käsitykset lähteestä.

Menimme käsi kädessä lähteelle. Laskeuduimme alas mäkeä ja ylitimme lankkuja pitkin ojan, jonka pientareella kasvoi mesimarjoja.

Lähteen reunalla kasvoi maariankämmeköitä, ja pilvien varjot vaelsivat kirkkaan veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

Lähteellä

Sua lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi,
kun pilven varjot vaeltavat
kuvastimessasi.

Kas, tuoll' on pilvi loistava,
ihana, kaunoinen.
Jo lähti pois pakenemaan -
hyvästi varjoinen.

Mä näitä nähden aattelen
mun omaa sieluain.
Niin moni pilvi kultainen
noin senkin jätti vain.


Johan Ludvig Runeberg (1804-1877), "Vid en källa", suom. Elias Lönnrot (1802-1884).

Luulin lapsena aina, että pilvi pakeni "hyvästi varjoineen". Savon "hyvästi" tarkoittaa hyvin, mainosti. Niin pilvi pakeni, ja minä seurasin sitä. Kolmatta säkeistöä en kuullut. Siinä iässä ei ollut vielä varjoja sielussa.

Lue Runebergista Ruovedellä. Lisää ihania itkettäviä kansanlauluja on Kutrilla.

Sain teini-ikäisenä koulussa stipendin ja ostin laatikkokameran. Otin tämän kuvan isoäidistäni Mariasta eli Marista. Lapsena luulin, että maariankämmekät olivat marinkämmenet, sillä mummmolla oli kauniit kädet. "Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan", kosi pelimanni Jaakko 17-vuotiasta Maria.

Maku muuttuu

Kirjallinen makukin voi muuttua elämän varrella.
"Minä jumaloin Kiplingin kirjoja 13-vuotiaana, inhosin niitä 17-vuotiaana, luin niitä mielelläni 20-vuotiaana, halveksin niitä 25-vuotiaana ja nyt minä taas ihailen häntä ja hänen kirjojaan."
George Orwell tunnustaa haastattelussa 32-vuotiaana vuonna 1936.

tiistaina, heinäkuuta 19, 2005

Mazisi Kunene, zulu joka kirjoittaa Shakespearen tyylillä



Meillä oli tapana lukea ääneen lapsille. He vaativat sitä teini-ikään asti. Alussa käytiin läpi muiden muassa paksut eri maiden satukokoelmat. Afrikkalaiset sadut ovat jääneet mieleen erilaisina kuin muut. Uskoisin, että juuri sadut ovat kunkin kansan alkuperäistä kirjallisuutta, suullisen perimätiedon avulla ajallisesti hyvinkin kaukaa siirtynyttä.

Taisimme olla menossa lasten kanssa Tolkienissa tai Kivessä, kun tapasin erään etelä-afrikkalaisen runoilijan, joka on tullut myöhemmin hyvin arvostetuksi uudistuneessa kotimaassaan. Zulurunoilija Mazisi Kunene , oli puhumassa Torontossa Etelä-Afrikan puolesta. Tilaisuuden jälkeen pyysin haastattelua.

Kunenella oli kiire sillä hetkellä, ehdin ottaa kuitenkin valokuvan ja vaihtaa muutaman sanan. Kunene lupasi soittaa ja soittikin samana iltana hotellistaan. Ehkä syynä oli se, että kerroin olevani Suomesta. Kunene oli ollut jonkin aikaa Suomessa, sen jälkeen kun hänet oli karkotettu kotimaastaan Etelä-Afrikasta.

Keskustelu venyi pitkäksi. Olimme samassa tilanteessa, kaukana kotimaasta. Kunene kertoi, että hänellä on koko ajan ikävä omaisia, joita hän ei ole tavannut vuosiin. Hän kertoi käyvänsä näiden kanssa unissaan pitkiä keskusteluja. Kerroin, että niin teen minäkin. Juteltiin siirtolaisten toisaalta synkkiä toisaalta hupaisia juttuja, joita vain toinen siirtolainen voi ymmärtää.

Mikään lehti ei ollut kiinnostunut Kunenesta, valokuvakin on jossain laatikkojen pohjalla. Ostin kuitenkin hänen eeppisen runoelmansa ”The Ancestors and the Sacred Mountain”. Huomasin äsken netistä, että Mazizi Kunene on valittu uuden Etelä-Afrikan kansallisrunoilijaksi viime vuonna. Hän on varmaankin jo eläkkeellä kalifornialaisen yliopiston kirjallisuuden professorin virasta ja asuu kotimaassaan. Hän voi seurustella rakkaiden omaistensa kanssa, mikäli näitä on vielä elossa. Ovathan kuitenkin jäljellä edelleenkin unet, joissa voimme kohdata ne, jotka ehtivät jo kuolla.

Kunene sanoo eräässä runossaan kuuntelevansa muinaisia runoilijoita, esi-isien legendoja. Aurinko, ruoho, maa ovat hänelle läheisiä samalla tavalla kuin meille suomalaisille, intiaaneille tai Franciscus Assisilaiselle. Ehkäpä kaikki ihmiset olivat ennen lähellä luontoa.

Kunene tuli minulle mieleen, kun pistäydyin lukemassa Afrikka-keskustelua. Kunene kirjoittaa ”siirtomaaherrojen” tyylillä, niin kuin Shakespeare mitalla (blank verse: mitta, mutta ei riimiä), joka on yleinen englanninkielisessä maailmassa. Hän on kuitenkin oikea zulu, hyvin kiinnostunut omasta perinteestään. Uskoisin, että hänen kaltaisensa ihminen pystyy toimimaan sillanrakentajana länsimaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden välillä.

Lisää afrikkalaisesta kirjallisuudesta täältä.

(Kunene kuoli elokuussa 2006 )

sunnuntaina, heinäkuuta 17, 2005

Koskaan et muuttua saa. Haluammeko museoida vähemmistöt ja alkuperäiskansat?

Luin juuri aamun Hesarista Anni Valtosen koko sivun raporttia Trinidadista, Nobel-kirjailija V.S. Naipaulin synnyinmaasta. Suhde kotimaahan kaihertaa Naipaulia, kuten Valtonen kirjoittaa.

Trinidad ei riittänyt Naipaulillle. ”Länsi-intialaisen kulttuurin korkeimpana manifestina pidetty steel pan –musiikki on meteliä, jota vihaan”, Naipaul sanoo muun muassa.

Oliko hänellä oikeus haluta muuta kuin Trinidadin kulttuuria? Olisiko hänen pitänyt jäädä kulttuuriin, jossa tytöt naitetaan 12-vuotiaina? Onko hänellä oikeus rakastaa siirtomaaherrojen kulttuuria, tulla Sir Vidiadhar Surajparasad Naipauliksi, englanniksi kirjoittavaksi Nobel-kirjailijaksi?

Naipaul on saanut maksaa kalliin hinnan rakkaudestaan koko maailman kulttuuriin. Kirjoittaminen on ainoa kotimaa, joka tällä hienostuneella ja älykkäällä miehellä on. Hänen mielipiteistään ei pidetä. ”Näkemykset ovat kautta linjan provokatorisia, joskin ilmeisen rehellisiä ja kokemukseen perustuvia”, toimittaja Anni Valtonen myöntää (HS 17.7.2005).

Söpöt vähemmistöt
kansallispuvuissaan

Tämä liittyy läheisesti keskusteluun, joka on alkanut afrikkalaisesta kirjallisuudesta.

Kanadan kulttuurimosaiikkina tunnetussa yhteiskunnassa vähemmistön edustajana eläneenä tunnen tällaisen ajattelun hyvät ja huonot puolet. On hyvä, että pienten vähemmistöjen kulttuureja kunnioitetaan ja suojellaan. Siinä on kuitenkin vaaransa. Se johtaa helposti näiden kulttuurien museoimiseen.

Minusta tuntui monesti Kanadassa siltä, että siellä oli vähän samanlaista kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa kansallispukuiset vähemmistöt lauloivat ja tanhusivat somasti. Meitä vierailla kielillä kirjoittavia toimittajiakin sanottiin Kanadassa ”etnisiksi toimittajiksi”. Se raivostutti minua. Sellainen asenne sanoo: Olet mukava sellaisena kuin olet. Tai niin kuin rakastunut aviomies sanoo vaimolleen laulun sanoin ”Koskaan et muuttua saa.”


V.S. Naipaul halusi Eurooppaan. Onneksi hän oli saanut englanninkielisen koulutuksen ja pystyi toteuttamaan itseään, tulemaan siksi joka tunsi olevansa.

Kun Helsingissä oli PEN-konferenssi joitakin vuosia sitten, tästä samasta aiheesta keskusteltiin ja kerroin puheenvuorossani tästä Kanadan kokemuksestani. Kirjailija Caryl Phillips oli yhtenä puhujana tässä konferenssissa. Hän on syntynyt St. Kittsin saarella, kasvanut Leedsissä ja asuu New Yorkissa.

Caryl Phillips kertoi minulle yksityiskeskustelussa, että hänestä yritetään tehdä New Yorkissa karibilaista kirjailijaa, vaikka hän tuntee itsensä täysin englantilaiseksi. Hänellä oli aivan samanlaisia kokemuksia kuin minullakin.

Näistä kuvaamistani syistä kirjoitin seuraavan mielipiteen, jota voidaan myös ehkä pitää provokatorisena, mutta joka perustuu edellä kuvaamiini kokemuksiin.

Ethän Sinä vain liity niihin, jotka haluaisivat museoida Afrikan? Olisiko afrikkalaisten pitänyt säilyä "luonnontilassa"? Olisitko Sinä halunnut Suomen säilyvän luonnontilassa? Eikö kansojen yhteisellä vuorovaikutuksella syntyneellä lääketieteellä, teknologialla ja kulttuurilla olekaan mitään arvoa?

Afrikkalainen nuori ei varmaankaan pitäisi siitä, että hänet museoidaan, pysäytetään paikalleen. Hänkin haluaa oppia vieraita kieliä lukeakseen Tolstoita tai Shakespearea. Hänkin haluaa käydä koulua ja hankkia ammatin, jotta hänen ei tarvitse kerätä ruuakseen siemeniä ja heinäsirkkoja tai kaivaa tikulla maahan kuoppia ja istuttaa niihin siemeniä kuten tehtiin silloin, kun me ihmiset olimme "luonnontilassa".

Kaikki haluavat osallistua siihen, mitä sanomme kehitykseksi. Me länsimaiden ihmiset voimme osoittaa, että sivistyksen parhaimpia ja makeimpia hedelmiä eivät ole auto, tupakka, huumeet eivätkä osakesalkut. Siinä voivat kaikki kansat olla mukana tuomassa jotain henkistä sisältöä kehitykseen.


Suomessa harvinaisella helteellä ja talvisin kovin kylmässä, jatkuvasti meluisassa pohjoisen suurkaupungissa asuvana en voi olla sanomatta, että jo ilmastointilaitteet, lämmitys ja kolminkertaiset ikkunat vievät kansakunnan kehitystä eteenpäin huimaa vauhtia.

lauantaina, heinäkuuta 16, 2005

Millainen olisi ollut oopperalaulaja Elvis Presley?




















Elvis vuonna 1957, jolloin näin hänet ensi kerran TV:ssä Yhdysvalloissa asuessani

Katsoin juuri mieheni kanssa dokumentin Elviksestä. Käsitykseni parani entisestään. Oikeastaan olin tiennyt Elviksestä hyvin vähän, sillä en ole kuunnellut koskaan popmusiikkia esimerkiksi radiosta. Ainoa kosketus Elviksen musiikkin olivat nuo nauhat, joille oppilaani siirsivät koulun magnetofoniin lempikappaleitaan ja joita kuunneltiin työkirjan tekemisen taustamusiikkina, kuten kerroin eilisessä Elvis- jutussani.

Yllätys oli, kuinka rauhallisilta ja perinnäisiltä nuo Elviksen laulut tuntuvat 2000-luvun musiikkiin verrattuina.

Elviksen ääni on soinnukas ja täyteläinen. Erityisesti puheääni on yllättävän  kaunis.




Nuori Elvis Presley: profiilikuva kertoo, että  Elvis oli hätkähdyttävän kaunis ihminen. Jos hän olisi oppinut hallitsemaan ilmeensä ja äänensä, hänen jättämänsä vaikutus olisi ollut aivan toista, kuin millaisena häner muistamme. Elviksen oudot ilmeet ovat varmaankin peräisin hänen köyhästä lapsuudestaan, kuvastavat huonoa ja kompleksista itsetuntoa. Toisaalta ne saattavat olla synnynnäisiä, sillä tyttärellä oli vauvana samoja virnistyksiä - hän matki tietenkin isäänsä toisaalta.


Amerikan syvän
etelän kasvatti

Oli uutta tietää, että Elvis oli niin antelias. Toisaalta sehän kuuluu olennaisesti amerikkalaiseen uskonnollisuuteen.

Etelän baptistien ja helluntalaisten vaikutus tuntui koko ajan musiikissa ja elämässä: E. lauloi kirkossa, perheessä luettiin iltarukouksia, on uskonnollisia lauluja. Elviksellä oli spiritualiteetin kaipuuta, mutta ei intellektuaalisia keinoja ongelmien ratkaisemiseen.

Hän ei arvostanut tarpeeksi itseään ja terveyttään, vaan antoi managerien ja fanien viedä ja paloi loppuun. Tyypillinen tilanne nykyään.

Ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt hänen lahjansa ja osannut ohjata oikeaan suuntaan. Hän oli luonnonlahjakkus, mutta varmaankin kirkkokuorossa laulaminen oli kehittänyt ääntä. Ehkä joku opettikin. Sitä ei kerrottu.

Tämä dokumentti oli Presleyn suvun "perhealbumi". Ulkopuolinen olisi tehnyt toisenlaisen.

Tuliko Elvis siksi,
mikä hän todella oli?

Minkähänlainen ura Elviksellä olisi ollut, jos hän olisi syntynyt perheeseen, jossa hän olisi saanut klassisen musiikin koulutuksen ja voinut kehittää myös intellektuaalista puoltaan? Millainen olisi ollut oopperalaulaja Elvis Presley?

Sitten hän ei olisi ollut tietenkään Elvis, King ja samalla etelän köyhille "yksi meistä", ilmiö joka saattoi syntyä vain Amerikan syvässä Etelässä.

perjantaina, heinäkuuta 15, 2005

Elvis Presley Bulevardilla


Elvis vuonna 1957, jolloin näin hänet tällaisena ensi kerran TV:ssä vaihto-opilaana ollessani

 Tennessee, Elviksen kotiseutu

”Kyllä te olette varmaankin onnellisia, kun olette vihdoinkin päässeet näkemään Elviksen kaupungin.” Memphisläisen matkamuistoliikkeen myyjä oli erityisen iloinen puolestamme, kun kuuli, että olimme tulleet Torontosta ja oikeastaan Suomesta asti. Meillä ei ollut sydäntä sanoa, että emme olleet tulleet Memphikseen Elviksen tähden.

Olimme pysähtyneet sinne Missisipin matkallamme etsimään bluesin juuria ja Martin Luther Kingin kuolinpaikkaa. Olimme kokonaan unohtaneet Memphiksen oman Kingin Elviksen. Hänen vaikutustaan ei kuitenkaan voinut olla siellä huomaamatta.

Eräs pääkaduista on nimeltään Elvis Presley Bulevard. Erään motellin nimenä on Heartbreak Hotel. Elviksen muistoksi on pystytetty patsas, jossa tuo rockmusiikin legenda on kitara kädessään aivan kuin pysähtyneenä kuuntelemaan suosionosoituksia.

Elvis Presley -bulevardin katukilvet oli nostettu monen metrin korkeuteen, sillä Elviksen ihailijoilla on tapana napata ne matkamuistoiksi. Tuhannet matkustavat eri puolilta maailmaa joka vuosi rockmusiikin festivaaleille ja Elviksen kartanoon Gracelandiin  [kuvia] sekä muistotilaisuuteen Elviksen talon pihalla olevalle haudalle.

Elvis olisi täyttänyt
tänä vuonna 70

Graceland, Memphis, TN_1986_August_093



Elviksen taloa ympäröivä aita on kirjoitettu täyteen ihailijoiden kirjoituksia. Näimme siellä myös suomalaisen Aimon sanat ”I’ll always love You.” Liput kolmen tunnin kierrokselle oli varattava monta päivää aikaisemmin, joten tyypillinen etelävaltojen kartano ja sen epätyypillinen sisustus jäi meiltä näkemättä. Se olikin meidän lapsista hyvä, sillä he eivät voineet sietää Elvistä.

Elvis tuli minulle tutuksi, kun opetin 15-vuotiaita muutaman vuoden ajan. Minulla oli tapana käyttää taustamusiikkia ja muitakin pehmeitä, nykyään tavallisia keinoja oppilaitteni rauhoittamiseksi. Laitoin heidän ilokseen luokan seinille useita Elvis-julisteita. Puolet ajasta soi oppilaiden lempimusiikki Elvis ja toinen puoli minun silloinen lempimusiikkini Bach. ”Saattaahan tuotakin joskus kuunnella”, sanoivat kompromissiin pystyvät oppilaani Johan Sebastian Bachin musiikista.

Elviksen kartanon ulkopuolella oleva kyltti kertoo, että Elvis syntyi Tupelossa, Missisipin osavaltiossa 8.1.1935 ja muutti Memphikseen 12-vuotiaana. Hän kuoli vuonna 1977 elokuun 17. päivänä. Elvis olisi täyttänyt tänä vuonna 70 vuotta. Memphiksessä on varmaankin suuret juhlat (Elvis Week 8-16.8. 2005). TV 2 esittää myöhään tänä iltana dokumentin Elvis ja Presleyt.

torstaina, heinäkuuta 14, 2005

Ranskalaisia 1500-luvulta


Kuningatar Margot nainen 1500-luvulta. (Isabelle Adjani)


38-vuotias Michel de Montaigne vetäytyi vuonna 1571 maatilalleen omistautuakseeen lukemiseen, mietiskelyyn ja kirjoittamiseen. Hän oli väsynyt levottomaan aikaansa. Hänen ystäväpiiriinsä ja sukulaisiinsa kuului sekä protestantteja että katolisena. Hän säilyi itse sydämessään katolisena, vaikka vaikuttaa kirjoissaan kovasti modernilta ja kyyniseltä protestantilta.

Hänen vetäytymiseensä julkisesta elämästä vaikutti saman vuoden murhenäytelmä, Pärttylin yö. Tuon aikakauden loistoa ja levottomuutta kuvaa elävänä filmi Kuningatar Margot (La Reine Margot, 1994). Sen loistava näyttelijäpari Isabelle Adjani ja Daniel Auteuil tekevät elokuvasta unohtumattoman, ainakin meille historian ja rakkauden ystäville.

Minäkin vetäydyn väillä tavallaan torniini kuten minua paljon nuorempi Montaigne. Miten se tapahtuu? Ehkäpä vain siten, että kirjoitan enimmäkseen niistä kissoista ja käsitöistä sekä ihanista kesistä Suomenlinnassa ja Amerikan mantereella, Suuren kilpikonnan saarella, kuten intiaaniystäväni sanoivat sitä. Meidänkin aikakautemme on käynyt myös levottomaksi.

”Kun leikin kissani kanssa, kuka tietää leikkiikö se minulla vai minä sillä”.  Näin sanoi ranskalainen Montaigne, jota on hyvä muistella näin Ranskan kansallispäivänä.

Uuteen virtuaalikotiin?

Luuliko joku nähneensä viime yönä haamuja Blogisiskon virtuaalimökin vaiheilla? Ei, pölyä se vain oli. Mutta raportoikaa rauhassa Blogilistassa ne haamuiksi.:) Blogisisko siivosi paikkoja, pakkasi tavaroita ja pohti, pitäisikö muuttaa uuteen, entistä ehompaan (ja varsinkin entistä vahvempaan) virtuaaliasuntoon tai jopa kokonaan pois Blogistaniasta.

Sen jälkeen kun esitin kunnioitukseni rohkeille lontoolaisille, minun virtuaaliasuntoni on käynyt levottomaksi. Onko ajankohta vain sattuma? Olenko joutunut virussuojaohjelmista huolimatta sattumalta jonkun uuden tietokoneviruksen [Kun kerran BBC:kin, niin minäkin elän poikkeustilaa, jätän erään sanan pois. Ks. Saaran blogia] uhriksi niin kuin monet muutkin maailmassa vai onko tämä virtuaalista selkäänpuukotusta?

Internetin pitäisi olla tavallisen kansalaisen paikka saada kertoa mielipiteensä. Mutta mistään virtuaalisesta mummonmökistä ei voi kirjoittaa, paitsi jos kertoo pelkistä kissoista ja käsitöistä, jolloin saa osakseen kohteliaimmilta leppoisaa myhäilyä ja ilkeiltä letkautuksia niin kuin Virginia Woolf neulomisharrastuksestaan. Pitää olla nähtävästi suojattuna kuin joku suurfirma.

Keskiaikana ihmiset piiloutuivat korkeiden muurien taakse ja pitivät aina mukanaan asetta tai henkivartijaa, sillä kaduilla ja teillä riehui väkivaltaista joukkoa. Pitääkö meidän nykyajan ihmistenkin piiloutua neljän seinän tai nimimerkin taakse? Eikö todellakaan ole muuta mahdollisuutta?

On ikävää, että jotkut ihmiset käyttävät älykkyyttään rikollisiin puuhiin. Sitähän tietokonevirusten levittäminen on. Se saattaa jopa tuottaa iloa tai ainakin vahingoniloa noille naisille ja miehille. Sääliksi käy, jos ihminen sellaisesta ilonsa joutuu ottamaan.

Olen ehtinyt jo muutaman päivän surra mahdollista alkuperäisen blogini loppumista. Mutta eilen illalla luin lehteä, jossa eräs nainen kertoi menettäneensä sekä miehensä että molemmat lapsensa tsunamin uhreina. Mitä ihmettä on yksi blogin menetys suurten surujen rinnalla?

keskiviikkona, heinäkuuta 13, 2005

Juvenalis: Kirjoittamisen tauti



"Monia vaivaa parantumaton kirjoittamisen tauti, ja siitä tulee krooninen heidän sairaissa mielissään."
Juvenalis (noin 60-noin 130 j.Kr.)

"Jos kirjoittamista ei olisi, mitä hirveitä masennuksia me kokisimmekaan", kirjoittaa taas Shei Shonogan (noin 966-noin 1013), japanilainen päiväkirjan pitäjä ja kirjailija(tar).

Lieneekö kirjoittaminen hyväksi vai pahaksi, mutta usein sen yhteydessä puhutaan sairaudesta?

Suomessa on muitakin kirjailijoiden blogeja. Monet niistä ovat nimimerkeillä. Teho ei ole samanlainen kuin nimellään kirjoittavien blogeissa. Vai onko tämä vain minun mielipiteeni?

Kun etsin kirjailijoiden blogeja muista maista, joka puolella valitettiin, että niitä on vähän. Ammattikirjailijat eivät useinkaan ehdi kirjoittamaan blogeja varsinaisen kirjoitustyönsä ohella. Kun kirjoittamisella elää, ei raski ehkä heittää sanojaan ilmaiseksi tuuleen. Minun kohdallani on käynyt jopa niin huvittavasti, että joku moitti minua kirjallisella palstalla, että tuhlaan (mitättömän pieniä) opetusministeriön antamia apurahojani kirjoittelemalla nettiin. Ovatkohan muut saaneet samanlaisia moitteita siitä, että pakenevat kammionsa rauhasta virtuaalimaailman rientoihin?

Mutta mitä muuta kammiossa kirjoittaminenkaan on kuin pakoa? Ainakin vanha konkari Graham Greene sanoi:

"Mitä on kirjoittaminen? Eräänlaista pakoa kuten se, että menee katsomaan sotaa tai Mau Mauta. Mitä paetaan? Tylsistymistä. Kuolemaa."

2012: nyt tiedän, että Greenellä oli paljon paettavaa: The Decadent World of Graham Greene ja
Graham Greene: A Life in Letters (ed. by Richard Greene)


tiistaina, heinäkuuta 12, 2005

Sodan kauhuja keskiajalla

Sodan kauhuja keskiajalla. Elokuva Kingdom of Heaven.Elokuvat ja romaanit eivät ole tietenkään historiallisia dokumentteja. Aikakauden henki pitäisi kuitenkin saavuttaa, muuten ei saavuteta fiktioon eläytymistä (willing suspension of disbelief).

Kyllä ainakin Jerusalem on elokuvass a aidon tuntuinen. Se näyttää sellaiselta, mikä se olisi voinut olla ennen. Se oli hyvin itämainen kaupunki, kun kävin siellä kerran, aikana jolloin siellä oli vielä sopu. Minusta Ridley Scott onnistuu ajan hengen luomisessa vielä paremmin elokuvassa Gladiaattori. Sen sotakohtaus Germanian metsässä on kauhea aikamatka menneisyyteen, samanlainen julma repäisy keskiaikaan kuin Villonin runot, joista on näyte uuden lastunvuolijan vai pitäisikö sanoa kulturellin aurinkolaivan veistäjän Jura Jukolan blogissa 25.6.

Braveheartissa oli myös aikamoinen sotakohtaus, jossa tuotiin esille jousiampujien osuus. Jossakin Gibsonin elokuvassa on myös jalkajousia. Muistankohan oikein?

Sodan kauheus tulee kaikissa näissä elokuvissa esille. En uskalla useinkaan katsoa noita kohtauksia kokonaan. Laitan silmät kiinni ja kysyn, joko se on ohi. Sehän ei ole ohi edes vuodessa eikä vuosikymmenissäkään. Ei keskiaikana eikä nykyään.

Ellis Petersin Veli Cadfael -kirjoissa, historiallisissa dekkareissa kerrotaan usein keskiajan sotien seurauksista ihmisten elämässä. Vanhojen soturien haavat aukeavat sekä ruumiissa että mielessä. Naisia annetaan ryöstösaaliiksi voittajille, niin kuin oli käynyt toisen kirjailijan, Candace Robbin kirjojen päähenkilön, yorkilaisen naisapteekkarin Lucien ranskalaiselle äidille.

Lucien mies Owen Archer on nimensä mukaisesti entinen jousiammunnan opettaja ja sotilas. Sodan tuhovoima jatkuu kauas sukupolvien yli. Mutta ihmiset tuntevat sodat välttämättömiksi siinä elämänsä tilanteessa ja historian aikakaudessa. Ne on kestettävä. Niinhän meidänkin isämme ja isoisämme ovat ajatelleet.

Kaukomatkalaisten kissimirri kaipailee jo isäntäväkeään

Kesäkissamme Nestor alkaa tylsistyä kyläilyyn. Se on aina ensimmäiset kaksi viikkoa innoissaan siitä, että on päässyt uuteen taloon. Se merkitsee aina uusia leluja ja lellimistä.

Kun pari viikkoa on kulunut, se alkaa katsoa odottavasti, kun joku on tulossa oven takana ja on pettynyt, kun sitä ei tullakaan hakemaan. Sitten se alkaa alistua kohtaloonsa ja tylsistyy.

Eräs syy tylsistymiseeen on se, että se on päässyt oman perheensä kanssa valjaissa puistoon kävelylle ja jopa Stockmannille ostoksille emäntänsä muodikkaassa turkoosissa kassissa, josta se kurkistelee kiinnostuneena ympäristöään.

Meillä se on vallanut talon pehmeimmän paikan, keinutuolin, jossa on raidallinen höyhentyyny. Se murahtaa alistuneesti, kun sen pitää päästää joku ihminen siihen istumaan.

Nestorin kotiväen lomamatkaan liittyy dramatiikkaa. Nestorin Maman ja Isi olivat myöhästyneellä häämatkalla Sri Lankassa, kun Indonesiassa tapahtui maanjäristys. Heräsin tuona aamuna poikani puhelinsoittoon: "Jakartassa on tapahtunut maanjäristys, ja aallot tulevat tänne asti." Opas oli saanut tällaisen tiedon ja kertoi siitä suomalaiselle turistiryhmälle, jonka kanssa oli retkellä sisämaassa vuoristossa.

Tuosta lyhyestä puhelusta arvasin, että oli kysymys suuresta katastrofista. Lähetin sukulaisille ja ystäville viestin, joka alkoi "Aasiassa suuri maanjäristys.."

Nyt on menossa tsunamin vuoksi keskeytyneen, myöhästyneen häämatkan korvaava lomamatka. Se on ollut Baliin tutustumista, sukelluskurssi Bunakenin luonnonsuojelualueella ja jatkuu nyt sukulaisvierailuna Jakartassa. Unelmien matka, jota muistellessa jaksaa paiskia töitä seuraavan talven.

Luulen, että Nestor saa myös tuliaisia. Parasta sille on päästä taas omaan kotiin tähystelemään maailmaa omasta kiipeilytelineestä. Sen tyytyväisyys on aina ylenpalttista, aivan yhtä ylenpalttista kuin sen uteliaisuus sen tullessa meille taas seuraavan loman alussa.

maanantaina, heinäkuuta 11, 2005

Uimassa Hesassa

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin, että suuren maailman herrasmies Mannerheim kävi aina Helsingissä asuessaan uimassa tuolla Kaivopuiston rannassa. Hänen nuoruudessaan Kaivopuistossa oli uimala. Kaivopuisto oli pietarilaisten suosimaa huvila-aluetta. Helsinkiin oli keisarillisen Venäjän kansalaisilla lupa tulla kesää viettämään. Kaivopuistossa oli pitkään uimala, josta on jäljellä enää karu muistokivi.

Joskus aikaisemmin mekin kävimme uimassa Kaivopuiston rannassa. Pulahdimme veteen jostain kalliolta. Nyt merenranta on niin täynnä kaikenlaista roskaa, pullonpohjia ja muuta, että en uskalla.

Eräs avantouintia harrastava ystävämme näkyy uskaltavan uida siellä kesälläkin. Oli ihan juttu kuvan kanssa äsken Hesarissa. Hän kertoi toimittajalle, että pitää olla kunnolliset uimakengät.

Olemme asuneet monissa kaupunginosissa, joissa on hyvä uimaranta. Ennen Kanadaan muuttoa asuimme viisi vuotta Hämeentiellä. Lähellä olivat siirtolapuutarhat, metsikkö ja Kumpulan maauimala, jonne suuntasimme joskus kahdestikin päivässä kesäisin. Suomenlinna oli kuitenkin paras paikka kesänviettoon. Näissä kuvissa näet Suomenlinnan.

Kun asuimme Suomenlinnassa, olin kotiäiti. Vietin kaikki kesät lasten kanssa hevosenkengän muotoisella uimarannalla. Nuorin lapsista oppi siellä ensin sukeltamaan ja sitten uimaan. Lapset uivat ja minä luin tai neuloin lapsille vaatteita seuraavaksi talveksi – puulämmitteisessä 1700-luvulla rakennetussa Nooakin arkissa oli talvella kylmää.

Toinen hyvä uimaranta oli Munkkiniemessä. Me asuimme Etelä-Haagassa. Laitoimme kaksi lasta vaunuihin: toinen istui korkeiden vaunujen perällä, toinen nukkui vaunuissa – ja kolmas oli kyydissä sisälläni. Ja sitten vaan kävellen Munkkiniemeen.

Olin aina lapsia odottaessani niin hyvässä kunnossa, että juoksin yliopistossa portaat ylös. Se herätti kauhua joissain vanhoissa professoreissa. He neuvoivat minua käyttämään hissiä tai edes kävelemään. Ehkä he pelkäsivät joutuvansa kätilöiksi. Nythän liikuntaa harrastavat odottavat äidit taitavat olla täysin normaalina pidetty ilmiö.

Helle jatkuu

Tänään maanantaina on odotettavissa + 28 astetta esimerkiksi Helsingissä. Etelä-Euroopassa sää tulee nousemaan vaarallisen korkealle. Etsin netistä ohjeita helteestä selviytymiseen.

Ulkoilijoille on ohjeita, mutta varsinaisesta helleaallosta ja siitä selviytymisestä löytyi parhaiten tietoja englanniksi.

Toiset meistä nauttivat helteestä, toisille se on yhtä tuskaa. Mitä sinä teet helteellä?

sunnuntaina, heinäkuuta 10, 2005

Sekaisin helteestä ja listoista


On kuuma. Tuuletin on surissut koko päivän. Kesäflunssa hellittää otettaan. Pitäisikö ruveta helteellä töitä tekemään? Sitä pitää harkita maanantaina.

lauantaina, heinäkuuta 09, 2005

Minähän olen melkein naapurintyttö

"Blogisisko, irakilaisten on varmasti yhtä helppo rakastaa jenkkejä kuin sinun venäläisiä", kirjoittaa vanha - iältään nuori - väittelytoverini Prospero eli aforismikirjailija bloginsa keskustelussa. Toivon, että näin on.

Minua on ennenkin luultu venäläisvihamieliseksi, sillä olen arvostellut NL:n aatteita ja niiden soveltamista itäisessä naapurimaassamme.

Mutta kuten olen jo aikaisemminkin sanonut, minulla ei ole mitään venäläisiä eikä muitakaan kansallisuuksia, rotuja ja uskonnollisia ryhmiä vastaan. Isoisäni kertoi minulle paljon 1800-luvun Pietarista ja venäläisistä. 1900-luvun alussa hän kävi monesti Pietarissa, sillä hän oli nuorena miehenä työssä lastaajana laivalla, joka kulki Ylä-Savosta Pietariin.

Nuo kertomukset ovat olleet varmaankin osaltaan vaikuttamassa siihen, että sortovuosista kertovien tyttökirjojeni päähenkilö Aurora on venäläisen naisen ja suomalaisen miehen tytär. Se oli vaikea tilanne lapselle Bobrikovin aikaan.

Olen kiinnostunut ihmisoikeuksien puolustamisesta. Mutta natsismi, fasismi ja kommunismi ovat ihmiskunnan vihollisina. Isoisälläni oli tapana todeta Pietarista kertoessaan "Bolshevikit pilasivat". Olen samaa mieltä. Tie demokratiaan katkesi pitkäksi ajaksi. Toivon kaikkea hyvää venäläisille ja kaikille muillekin maailman kansoille.

Ainahan minä olen pitänyt teestä, Tsehovista ja tuntikausien juttelusta - kaikki perusvenäläistä. Hyvänen aika. Minähän olen melkein naapurintyttö.

Teddykarhu lohduttaa



Nallen elämä ei ole pelkkää huviretkeä. Pehmeä lelu ja yleensä nimenomaan teddykarhu on useimmille lapsille paras lohduttaja vanhempien jälkeen. Se muistuttaa ulkonäöltään ihmistä ja voi korvata äidin tai isän pienelle lapselle lyhyeksi ajaksi.

Erityisen tärkeä tällainen pehmeä lelu on siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tajuta, että hän on erillinen olento kuin äiti, isä tai hoitaja. Nallesta voi tulla samanlainen aina läsnä oleva ja auttava olento kuin vanhemmat olivat aikaisemmin.

Lapsi kokee usein surun, menetyksen ja vihan tunteita tässä elämänsä vaiheessa. Hän voi kohdistaa nämä tunteet nalleen. Kanadalainen lapsipsykiatri Ruth Stirtzinger on todennut, että tällainen siirtymävaiheen esine on hyvin tärkeä varsinkin länsimaisessa kulttuurissa, jossa läheinen fyysinen yhdessäolo äidin kanssa jää lyhyemmäksi kuin joissain muissa kulttuureissa.

Nalle sairaanhoitajana ja
pehmopoliisina


Varsinkin sairaalassa olo on lapselle vaikeaa. Hän tulee
usein sairaalaan pitkän matkan takaa ja joutuu olemaan erossa vanhemmista, sisaruksista, ystävistä ja lemmikkieläimistä. Niinpä monet sairaalat samoin kuin turvakodit järjestävät jokaiselle lapselle oman pehmeän lelun, ja se on useimmiten nalle.

Erityisen hyviä tuloksia on saatu teddykarhujen käyttämisestä
poliisien apuna, kun joudutaan tekemisiin lasten kanssa kriisitilanteissa. Lapsi pelästyy helposti poliisin univormua ja varsinkin asetta, voi tulla hysteeriseksi tai joutua shokkitilaan nähdessään väkivaltarikoksen tai rikollisen kiinnioton.

Lapselle on erityisen traumaattista, kun hänen lähiomaisensa pidätetään tai joutuu rikoksen kohteeksi. Joillain paikkakunnilla Yhdysvalloissa poliisit kuljettavat teddykarhuja partioautoissaan. Kriisitilanteessa lapselle annetaan heti nalle syliin. Lapsen huomio kiintyy siihen. Nallea rutistamalla lapsi voi lievittää pelkoa ja jännitystä.


Nallelle kerrotaan salaisuuksia

Jo useita vuosia sitten jotkut terapeutit alkoivat käyttää teddykarhuja sellaisten lasten hoidossa, jotka eivät suostu puhumaan aikuisille ongelmistaan tai ovat suorastaan autistisia eli vaikenevat täysin. Seksuaalista tai muuta väkivaltaa kokenut lapsi voi kertoa nallen kautta terapeutille tai poliisille yllättäviä asioita. Teddykarhun sisälle voidaan asettaa mikrofoni tällaisessa hoitotilanteessa.

Teddykarhuilla voi olla tärkeä merkitys myös teini-ikäiselle.
Eräs teinityttö kirjoitti Helsingin Sanomain nuorten palstalla, että muilla tytöillä on poikaystävät, mutta hän käpertyy tyytyväisenä nallen kainaloon.

perjantaina, heinäkuuta 08, 2005

Levottomina aikoina paetaan historiaan - ja salapoliisiromaaneihin

P.D. James on sitä mieltä, että ihmiset pakenevat levottomina aikoina salapoliiisiromaanien pariin. Ks. "Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo?"


Virginia Woolf ja neulominen.



Nuken renessanssimekko on Blogisiskon omia käsitöitä. On tullut neulottuakin. Pitäisikö perustaa käsityöblogi?

Blogisanomat ihmettelee sitä, että neuleblogit ovat täyttäneet suosikkilistan alkupään. Mutta neulomisella on arvokkaita kätkettyjä yhteyksiä kulttuuriin, mikä voisi tehdä siitä entistä kuumemman suosikkilistassa.

”Minusta oli mukavaa jutella hänen kanssaan, mutta ei hänen kirjoittamisensa ollut kummoista. Minusta hän oli kaunis pikku neulojatar.” Näin sanoi teräväkielinen englantilainen älykkö Edith Sitwell Virginia Woolfista.

Vanessa Bell on maalannut ainakin yhden kuvan sisarestaan neulomassa. Woolfin kirjoissa on paljon viittauksia neulomiseen. Hän kertoo jopa miehestä, joka neuloi omat sukkansa.

Nuorukaiset, jotka luulevat kapinoivansa vanhempaa sukupolvea kohtaan neulomalla itselleen pipoja, ovat tosiasiassa edwardiaanisia harrastuksesssaan. Ei mitään uutta auringon alla. Tämän helteisen heinäkuun auringon alla nuo pipot taitavat olla kuitenkin liikaa.

torstaina, heinäkuuta 07, 2005

Jopas jotakin

Minh on koonnut fantastisia testejä blogiinsa. Hyppäsin heti ensimmäiseen lohduttaakseni itseäni, kun kesäflunssa yrittää saada otetta minusta. Ja jopas jotakin. 1500-luku on nähtävästi nielaissut minut kokonaan. Minut on lumonnut Shakespeare, jonka uudelleen rakennettua Globe-teatteria voi tarkastella myös netistä. Minä olen Shakespearen Julia.

Roskiksista romaaniin


Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

keskiviikkona, heinäkuuta 06, 2005

Jo kauan ennen Kolumbusta

Amerikassa koululaiset hokevat lorua "fourteen hundred and ninety-two, Columbus sailed ocean blue". Kolumbuksen matka merkitsee useimmille Amerikan löytymistä. Kovasti käytössä oleva Gutenberg-projekti tarjoaa Kolumbuksen päiväkirjan netissäkin luettavaksi.

Tähän asti on uskottu tieteen nimissä, että ensimmäiset ihmiset siirtyivät nykyisiin Amerikkoihin noin 11500 vuotta sitten, siis jääkauden päättymisen jälkeen, Siperiaa ja Alaskaa yhdistäneen maasillan kautta Aasiasta. Tätä teoriaa tukee toki genetiikkakin.

Jotkut intiaanit ovat väittäneet olleensa siellä aina. Voisiko heidän 'aina' olla 40 000 vuotta sitten? Meksikon keskiosasta on nimittäin löytynyt tämän päivän Helsingin Sanomien mukaan jalanjälkiä, joiden iäksi arvioidaan laserteknologialla tuo 40 000 vuotta. Jalanjäljet jättäneen ihmisen arvellaan saapuneen sinne meren yli.

Tutkija Silvia Gonzales sanoo HS:n mukaan viisaasti, että Amerikkaan on mennyt useita muuttoaaltoja eri aikoina. Se tuntuu loogiselta. Jos kerran viikingitkin osasivat mennä nykyiseen Kanadaan, miksi eivät muutkin. Me ihmiset olemme olleet aina uteliasta ja liikkuvaista lajia.

Oksasohva. Kuva: PAA



Kuva: Anna Amnell

Oksahuonekaluja



Kuva: Anna Amnell
1900-luvun alkupuolen valokuvissa voi nähdä hauskoja oksista tehtyjä huonekaluja. Niitä on nykyään esillä joissakin ulkomaalaisissa sisustuslehdissä. Suomalaisissa lehdissä en ole sattunut niitä näkemään, en myöskään suomalaisissa kodeissa, jos ei oteta lukuun pajusta punottuja korihuonekaluja tai muodikkaita aasialaisia bambuhuonekaluja, joita on yhä useammalla.

Oksista voi tehdä maalaistyylisiä pylvässänkyjä, sängynpäätyjä, keinutuoleja sekä kahden hengen sohvia (loveseats) (usein kiiltäväksi kuorituista oksista). Sohvapöydän päälle voi asettaa lasilevyn. Oksista voisi syntyä yhtä hyvin kehto, jakkara tai pöytä, aivan kuten vanhoina aikoina.

Oksahuonekaluja käytettiin ensi kerran englantilaisissa puutarhoissa jo 1700-luvun keskivaiheilla. Ne tulivat suosituiksi varsinkin sen jälkeen, kun englantilainen pilalehti Punch julkaisi niistä piirroksia 1840-luvulla ja käytti tekstissä oksakuvioisia isoja alkukirjaimina. Yritin löytää sellaisia netistä tähän lastuun/päreeseen, mutta ei löytynyt.

Oksahuonekaluja tehtiin Amerikassa aikoinaan pajusta ja hikkoripuusta. Niitä käytettiin 1800-luvulla suosituissa lomanviettokohteissa kuten Cape Codissa. Kiertävät käsityöläiset kulkivat paikkakunnalta toiselle, joten on vaikeaa sanoa, mistä mallit olivat alkujaan peräisin.

Lamakauden aikana 1930-luvulla työttömät miehet tekivät niitä ja kulkivat kauppaamassa ovelta ovelle. 1900-luvun loppupuolella oksahuonekalut tulivat muotiin, ja niitä tekivät artisaanit.

Jääkiekot tehdään kumipuun oksista sahaamalla. Mutta tehdäänkö suomalaisten puiden oksista jotakin? Minusta tuntuu, että jos olisin kätevä puutöissä, yrittäisin koota jonkinlaisen tuolin oksista. Ehkä pitäisi kokeilla ensin nukketalon huonekaluja.

tiistaina, heinäkuuta 05, 2005

Puunvihaajia ja puunhalaajia

magnolia in East York, Toronto

Meillä oli naapureina aktiivisia puunvihaajia, kun asuimme vuokralaisina torontolaisessa paritalossa, jonka pihalla kasvoi talonkorkuinen magnolia. Seinän takana eleli kreikkalainen pariskunta. Toisella puolen omassa erillisessä talossaan asui italialainen perhe. Kumpikaan naapuri ei voinut sietää puita, ei ainakaan sellaisia hyödyttömiä puita, joista me, meidän kissat ja pesukarhut, varsinaiset puunhalaajat, pitivät.

Seinänaapurimme veljellä oli sukutila ja laajat oliivitarhat Kreikassa. Tämä nuorempi veli oli lähtenyt onneaan etsimään Kanadaan. Hänellä oli suuri perhe, aikuisia lapsia ja runsaasti lapsenlapsia sekä ravintola, johon hän kasvatti pihallaan salaattia, paprikaa ja muita vihanneksia. Pihan yläpuolelle oli ripustettu kanaverkot, joista riippui viiniköynnöksiä.

Kreikkalainen naapuri himoitsi meidän puutarhaamme, joka oli hänen näkemyksensä mukaan nyt täysin hyödyttömässä käytössä. Siellähän kasvoi vain tulppaaneja, pioneja, orvokkeja ja ruusuja sekä ikäloppu päärynäpuu, josta oli hyötyä vain pesukarhuille. Ja tietysti magnolia. Ja olihan siellä kirsikkapuu, josta meidän kissat pitivät kovasti.

Seinänaapuri sanoi, että hän aikoi ostaa toisenkin puolen taloa. Ensimmäiseksi hän sanoi kaatavansa pihalta kaikki puut ja pensaat.
- Ette kai magnoliaa? kysyin.
- Sen nyt kaikkein ensimmäiseksi, mies sanoi. - No good. Vie kaiken ravinnon maasta.

Maria-rouva mutisi hiljaa jotain siitä, että magnolia oli oikeastaan aika kaunis.
Me aloimme haaveilla veikkausvoitosta, jotta voisimme pelastaa magnolian.

Toisella puolella asuva italialainen pariskunta vihasi myös puita. He osoittelivat pihamme puita ja pensaita ja tekivät käsillään leikkaavia eleitä, jotka tarkoittivat puiden hakkaamista tai kaulan katkaisua. Heidän karulla sorapihallaan kasvoi siro sypressimäinen kanadantuija, talon ainoa kaunistus. Mutta sekin oli nähtävästi liikaa.

Eräänä päivänä hento mustapukuinen italialaisrouva alkoi kaataa sypressiä hyvin omaperäisellä tavalla. Hän sitoi sen ympärille narun ja alkoi kiskoa. Hän riuhtoi narusta joka päivä. Tuo outo näky toi mieleen italialaiset elokuvat, joissa karut mustapukuiset naiset elävät vielä keskiaikaa.

Italialaisperheen kuvankaunis tytär kävi toisinaan äitinsä luona kookkaan kanadalaisen miehensä ja kauniisti puettujen kanadalaisten lastensa kanssa. Lapset olivat toisesta maailmasta ja toisesta aikakaudesta kuin heidän Italiasta tullut isoäitinsä. Nuori äiti heilui sillä välillä, näytti toisinaan vanhojen maalausten enkeliltä ja toisinaan Hollywood-tähdeltä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan isoäidin puunkaatoyritystä puhumattakaan siitä, että olisi auttanut häntä. Tämä jatkoi kuitenkin puun nyhtämistä tarmolla, joka muistutti suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Muutaman viikon kuluttua puu naisen riemuksi irtosi maasta juurineen. Näin naisen hymyilevän ensi kerran ja tajusin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuorena.

Pihalle jäi kuoppa. Vihattu sypressi katosi jonnekin. Meille ei tullut veikkausvoittoa. Suomalaisrouva möi talon kreikkalaiselle ravintoloitsijalle. Hän halusi meidän jäävän asumaan taloon, mutta me muutimme. Emme menneet koskaan katsomaan, miten magnolialle oli käynyt.


maanantaina, heinäkuuta 04, 2005

Magnolia

magnoliaTorontossa-6


Anna Amnell puutarhassaan Torontossa
Kuva: Matti Amnell ( Jr.)
Katso magnoliakuvaa suuressa koossa

Eräs suurimpia ihmeitä, joita olen elämässäni nähnyt, on kukkiva magnolia. Suuria vaaleapunaisia kukkia täynnä oleva, kaksikerroksista taloa korkeampi puu hallitsi elämäämme niinä kahtena keväänä, joina asuimme East Yorkin kaupunginosassa Toronton keskustassa.

Kevättalvella ilmestyivät puuhun koristekynttilän näköiset sukkulamaiset nuput. Vähitellen pilkotti sieltä täältä vaaleanpunaista, ja pian avautuivat melkein teevadin kokoiset kukat. Koko lehdetön puu oli pian täynnä tuoksuvia kukkia. Toisen kerroksen ikkunoista lapsemme saivat ihailla huoneistaan vaaleanpunaista kukkamerta. Kun terälehdet putosivat maahan, emme raskineet haravoida niitä pois pitkään aikaan puutarhasta.

Vähitellen puuhun alkoi ilmestyä lehtiä. Ensin ne olivat ohuita ja vaaleanvihreitä, mutta muuttuivat vähitellen tummiksi ja paksuiksi ja suojasivat erinomaisesti taloa kuumalta auringonpaisteelta. Kukkien paikalle kasvoi tummanruskeita käpyjä, joita Toronton mustat oravat pitivät herkkunaan.

Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin talon rouva, suomalainen siirtolainen, oli ostanut kadun toiselta puolen sijainneesta kasvihuoneesta puolentoista jalan pituisen magnoliantaimen.

Perheen teini-ikäinen poika oli lukenut kirjasta ”kun me istuimme magnoliapuun alla”, ja siitä asti olivat äiti ja poika haaveilleet magnoliasta. Poika oli kantanut taimiruukun sylissään. Taimi oli istutettu erinomaiseen paikkaan talon eteläpuolelle. Kylmiltä itätuulilta sitä suojaisi talon sivurakennus, jossa oli autotalli.

Puuta lannoitettiin huolellisesti. Sen ympärille kaivettiin ura, johon vietiin monet kalanperkuuvedet. Kalanperkausjätteet kaivettiin taas syvemmälle, jotta pesukarhut eivät saaneet niitä herkkupaloikseen. Kuivalla säällä magnoliaa kasteltiin kuten muutakin puutarhaa.

Suojaisasta kasvupaikasta ja hyvästä hoidosta johtuen taimi tuntui kasvavan silmissä. Se kukki jo pienenä. Alussa oli vain kolme neljä kukkaa, mutta joka kesä niitä tuli yhä useampia. Puusta katkaistiin alhaalta sivuversoja, jotta toteutuisi haave saada istua magnoliapuun alla. Välillä puun ympärillä kiersi myös iso kukkapenkki.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen magnolia oli niin suuri, että se hallitsi taloa. Niin ainakin meidän mielessämme. Haaveilimme, että voisimme ostaa talon ja laittaa pihan puolelle toiseen kerrokseen ulottuvan katedraali-ikkunan, jotta voisimme ihailla magnoliaa vielä paremmin. Se toive ei toteutunut, mutta magnolia opetti minut arvostamaan unelmia ja kärsivällisyyttä.



Kaikki eivät pitäneet magnoliasta - puunvihaajat.

Meillä oli naapureina aktiivisia puunvihaajia, kun asuimme vuokralaisina torontolaisessa paritalossa, jonka pihalla kasvoi talonkorkuinen magnolia. Seinän takana eleli kreikkalainen pariskunta. Toisella puolen omassa erillisessä talossaan asui italialainen perhe. Kumpikaan naapuri ei voinut sietää puita, ei ainakaan sellaisia hyödyttömiä puita, joista me, meidän kissat ja pesukarhut, varsinaiset puunhalaajat, pitivät.

Seinänaapurimme veljellä oli sukutila ja laajat oliivitarhat Kreikassa. Tämä nuorempi veli oli lähtenyt onneaan etsimään Kanadaan. Hänellä oli suuri perhe, aikuisia lapsia ja runsaasti lapsenlapsia sekä ravintola, johon hän kasvatti pihallaan salaattia, paprikaa ja muita vihanneksia. Pihan yläpuolelle oli ripustettu kanaverkot, joista riippui viiniköynnöksiä.

Kreikkalainen naapuri himoitsi meidän puutarhaamme, joka oli hänen näkemyksensä mukaan nyt täysin hyödyttömässä käytössä. Siellähän kasvoi vain tulppaaneja, pioneja, orvokkeja ja ruusuja sekä ikäloppu päärynäpuu, josta oli hyötyä vain pesukarhuille (Lue: Pesukarhu päärynäpuussa). Ja tietysti magnolia. Ja olihan siellä kirsikkapuu, josta meidän kissat pitivät kovasti.

Seinänaapuri sanoi, että hän aikoi ostaa toisenkin puolen taloa. Ensimmäiseksi hän sanoi kaatavansa pihalta kaikki puut ja pensaat.
- Ette kai magnoliaa? kysyin.
- Sen nyt kaikkein ensimmäiseksi, mies sanoi. - No good. Vie kaiken ravinnon maasta.

Maria-rouva mutisi hiljaa jotain siitä, että magnolia oli oikeastaan aika kaunis.
Me aloimme haaveilla veikkausvoitosta, jotta voisimme pelastaa magnolian.

Toisella puolella asuva italialainen pariskunta vihasi myös puita. He osoittelivat pihamme puita ja pensaita ja tekivät käsillään leikkaavia eleitä, jotka tarkoittivat puiden hakkaamista tai kaulan katkaisua. Heidän karulla sorapihallaan kasvoi siro sypressimäinen kanadantuija, talon ainoa kaunistus. Mutta sekin oli nähtävästi liikaa.

Eräänä päivänä hento mustapukuinen italialaisrouva alkoi kaataa sypressiä hyvin omaperäisellä tavalla. Hän sitoi sen ympärille narun ja alkoi kiskoa. Hän riuhtoi narusta joka päivä. Tuo outo näky toi mieleen italialaiset elokuvat, joissa karut mustapukuiset naiset elävät vielä keskiaikaa.

Italialaisperheen kuvankaunis tytär kävi toisinaan äitinsä luona kookkaan kanadalaisen miehensä ja kauniisti puettujen kanadalaisten lastensa kanssa. Lapset olivat toisesta maailmasta ja toisesta aikakaudesta kuin heidän Italiasta tullut isoäitinsä. Nuori äiti heilui sillä välillä, näytti toisinaan vanhojen maalausten enkeliltä ja toisinaan Hollywood-tähdeltä.

Kukaan ei näyttänyt huomaavan isoäidin puunkaatoyritystä puhumattakaan siitä, että olisi auttanut häntä. Tämä jatkoi kuitenkin puun nyhtämistä tarmolla, joka muistutti suomalaista sisua ja peräänantamattomuutta. Muutaman viikon kuluttua puu naisen riemuksi irtosi maasta juurineen. Näin naisen hymyilevän ensi kerran ja tajusin, että hän oli ollut hyvin kaunis nuorena.

Pihalle jäi kuoppa. Vihattu sypressi katosi jonnekin. Meille ei tullut veikkausvoittoa. Suomalaisrouva möi talon kreikkalaiselle ravintoloitsijalle. Hän halusi meidän jäävän asumaan taloon, mutta me muutimme. Emme menneet koskaan katsomaan, miten magnolialle oli käynyt.

Arki on alkanut
















Kuva: Joonas Heiskanen©

Ei enää päiväkausien netissä asumista ja uudella tietokoneella leikkimistä. Kirjoitustyö on taas alkanut. Tähän asti olen kirjoittanut mieheni ja lasteni koneilla. Nyt minulla on elämäni ensimmäinen ikioma tietokone. Kun aloitan päivän työt, näen edessäni rauhallisen metsäpolun Muonion läheltä Rauhalasta. Sukulaiseni  aloitti siitä Lapin vaelluksensa.

Sisareni on käynyt kuluneen kuukauden aikana Helsingissä kahdesti ja neuvonut minua käyttämään tätä uutta tietokonetta ja lisälaitteita, joita tarvitsen sen kanssa. Sisareni osaa opettaa, vaikka ei ole ollut koskaan opettaja. Mutta onhan hän äiti. Roolit vaihtuvat sisaruksilla. Meilläkin yhä useammissa asioissa pikkusisko neuvoo isoasiskoa.

Jos ei olisi laskuria, luulisin että kirjoitan tätä blogia vain itselleni. Kiitos teille, jotka käytte vilkaisemassa tätä päivittäin. Toivon, että pääsen vähitellen oikeaan blogin pitämiseen.

Mitä toivon blogini olevan? Toivon, että blogissani olisi samanlaista kuin meillä kotona. Voi jutella milloin mistäkin. Mette sanoi jotakin samanlaista blogeista eräässä haastattelussa. Tervetuloa ilmaisemaan mielipiteenne.

sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2005

Blogisiskon tunnustukset

12 asiaa, joista pidän



  • avojaloin kävely valtameren rannalla ja meressä uiminen
  • auringonlasku nähtynä makuuhuoneemme ikkunasta
  • elokuvat
  • Helsinki sateen jälkeen
  • juttelu
  • kirjat
  • kissat
  • klassinen musiikki
  • metsä
  • museot
  • sisustuslehdet
  • teltassa nukkuminen vuoristossa

    11 elokuvaa, joista pidän
  • Chaplinin Diktaattori
  • Chaplinin Nykyaika
  • Chaplinin Kultakuume
  • Elisabet
  • Rakastunut Shakespeare
  • Huone Firenzessä
  • Rakkauden riivaamat (Byatt: Riivaus eli Possession)
  • Kuuhullut
  • Emma
  • Järki ja tunteet
  • Loma Roomassa

    10 kirjailijaa, joiden teoksista pidän
  • William Shakespeare
  • Anton Tsehov
  • A. S. Byatt
  • P. D. James
  • C. S. Lewis
  • J. R. R. Tolkien
  • Jane Austen
  • Tove Jansson
  • Aleksis Kivi
  • Ian McEwan

    9 fyysistä asiaa itsestäni
  • Vihreät silmät; otsatukka; kyömynenä; hyvä iho; nukun hyvin; minun täytyy suojata ihoni auringolta ja tuulelta; pidän kävelystä; hiukset ja kynnet kasvavat nopeasti; allergioita.

    8 mieliruokaa ja –juomaa
  • Lähdevesi; Earl Grey –tee maidon kanssa; mansikat ja muut marjat; jugurtti; norjalainen lohi; raakasalaatti; rahka; Sacher-kakku; suklaajäätelö.

    7 ihmistä, joita haluan suudella.
  • Pidän halaamisesta ja poskisuudelmista, mutta suulle suutelen vain miestäni.

    6 asiaa, jotka ärsyttävät
  • Epäkohteliaisuus, ilkeily; saaste; katukiveyksen korjaus yöllä; kaksinaamaisuus; epärehellisyys; epäoikeudenmukaisuus; Bloggerin epäselvät ohjeet.

    5 esinettä, joita kosketan päivittäin
  • Sähköhammasharja; vesilasi; kännykkä; kuulakärkikynä; tietokone.

    4 TV-sarjaa, joita olen katsonut
  • Hercule Poirot
  • Ylpeys ja ennakkoluulo
  • Miss Marple
  • Sherlock Holmes

    3 vaatekappaletta, joihin pukeudun päivittäin
  • yöpaita; indonesialainen kaftaani; lierihattu.

    2 julkkista, joihin olen ollut ihastunut.
  • On ollut vain yksi, silloin kun olin hyvin, hyvin nuori ja nuori oli myös Gregory Peck, ainakin elokuvissa.

    Nämä tunnustukset tulivat Metten kirjoituksen houkuttelemina.
  • lauantaina, heinäkuuta 02, 2005

    Nauti elämästä

    Nestor. Kuva: Tuula Heiskanen



    "One cannot think well, love well, sleep well, if one has not dined well."
    Virginia Woolf

    Nestorin kuvat: Tuula Heiskanen ©

    perjantaina, heinäkuuta 01, 2005

    Kesävieras kuuntelee sadetta

    Nestor kesäkuun 30, 2005


     Kuva: Tuula Heiskanem
    Nestor torkkuu

    Kesäkissamme Nestor

    Nestor and the computer

    Nestor on meillä kesävieraana aina, kun sen isäntä ja emäntä ovat matkoilla. Pienempänä Nestor tutki aina joka nurkan, kun tuli meillä käymään. Nyt Nestor tuntee tämänkin huushollin omaksi kodikseen ja hakeutuu useimmiten lempipaikkaansa keinutuoliin lepäilemään ja kuuntelee miltei lakkaamatonta sadetta, tämän kesän tyypillisintä ääntä.

    Nestorilla on epilepsia. Joka aamu ja ilta se saa lääkettä, joka on piilotettuna usemmiten sen lempiruokaan, homejuustoon. Tällä hetkellä Nestorin lempilelu on Kaivopuistosta löytynyt tennispallo, jota Nestor kantaa suussaan kuin saalista.

    Nestorin ja sen kesäkodin asukkaiden ajatukset vievät usein kaukomaille. Blogissa oleva keltainen kello kertoo, missä Nestorin Maman ja isi ovat tällä hetkellä. Nestorin iloksi talossa on muitakin kesävieraita, jotka leikkivät sen kanssa ja ottavat siitä tällaisia hienoja valokuvia.

    Suomalaisella sisulla. Kuva: Joonas Heiskanen©

    Sisu


    On monumentaalinen olo. Ei nyt ihan Vapauden patsaan tai Sibelius-monumentin verran, mutta kuitenkin juhlallinen olo. Kuukausi blogimaailmassa on ohi, ja olen vielä täällä. Sateisena kesäkuuna on ollut runsaasti aikaa opetella. Mutta kyllä tässä on tarvittu sitä kuuluisaa suomalaista sisua. Kanadallekin olen kiitollinen.

    Muutama päivä sitten minua haastateltiin yliopistollista tutkimusta varten kaksoiskansalaisuudesta. Aikoinaan hain Kanadan kansalaisuutta ja menetin Suomen kansalaisuuden. Suomeen palattuani otin takaisin Suomen kansalaisuuden, mutta jäin edelleen myös Kanadan kansalaiseksi. Viralliseksi kaksoiskansalaisuus on tullut vasta pari vuotta sitten.

    Kanadassa on ollut jo yli viikon ajan kansallisia juhlia: 21.6. on alkuperäiskansojen päivä, 24.6. Johannes Kastajan päivä, 27.6. monikulttuurisuuspäivä ja tänään heinäkuun ensimmäisenä juhlinnan huipentuma Canada Day.

    Kuva: Joonas Heiskanen