Aurora. Anna Amnell: Aurora-kirjat: Mustien historiaa Aurora-kirjoissa

Aurora. Anna Amnell: Aurora-kirjat: Mustien historiaa Aurora-kirjoissa: Aurora_1999_00014 , a photo by Brin d'Acier on Flickr. "Näkymätön" Nooa ja hänne kissansa Toby Matti Amnellin piirtämänä k...

Kun minulla oli puutarha

Kanadan gladiolukset, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Kasvatin muiden muassa gladioluksia. Vaaleanpunaiset olivat pienen tyttäreni huoneeseen. Nähtävästi olen vienyt niitä sinne. (Tämä on valokuva valokuvasta. Pitäisi skannata albumeita.)
Ks. myös "Suvi ja Shakespeare"
ks myös hakusanat 'magnolia', 'puunvihaajia jne
hakusanalla 'nojatuolipuutarhuru' kukka yms kuvat!

Pakinaperjantai: Täydellinen mittarinlukija

mittari, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Ensimmäiset talvet Kanadassa. Asuimme pienessä pohjoisessa kaupungissa. Olimme adoptoineet kauniin kermanvärisen löytökissan.

Meille sanottiin, että se oli pohjoista rotua, viikinkien muinoin Amerikkaan tuoman arktisen kissan jälkeläinen, vaikka siihen oli kertynyt satojen vuosien aikana monia muitakin perintötekijöitä.

Toby-kissan turkki tuli ensimmäisenä syksynä hyvin tuuheaksi. Miten se osasi aavistaa, mitä oli tulossa: korkeita lumikinoksia ja yli 40 asteen pakkasia?

Toby oli täydellinen lämpömittarin lukija. Se lämpömittari oli Tobyn sisällä, ja siitä se tiesi, että kovat pakkaset olivat tulossa.

Kun mittari näytti 40 astetta pakkasta, kirkkojen urut jäätyivät, autot eivät päässeet liikkeelle, koulut laitettiin kiinni. Mutta Toby lähti ulos. Tuuhea häntä pystyssä, paksu turkki suojanaan se marssi syvässä lumessa tavallisia reittejään.

Lue: Toby oli Maine coon-kissa

Ks myös orange Maine coon -cat

Meillä jokaisella on oma L. M. Montgomerymme

linkit tarkistettu 1/2014


Kuva: Kevin Sullivan Films, joka teki Anna-kirjoista TV-sarjan. Kuvassa Megan Fellows Annana.

Suomalaiset naiset rakastavat Kanadan tunnetuinta kirjailijaa, Lucy Maud Montgomerya. Se olisi Maudista hauskaa. Niin, häntä sanottiin Maudiksi, hän ei voinut sietää nimeä Lucy. Se oli hänestä lapsena "vanhan mummon nimi". 
Lukuisissa blogeissa kirjoitetaan Montgomeryn kirjoista, nyt viimeksi Aili ja jo aikaisemmin Sisko Ylimartimon kirjasta "Anna ja muut ystävämme"  Leena, jonka blogiin kirjoitin nyt vasta seuraavan kommentin:

Ylimartimon kirja kiinnostaa, sillä olen lukenut myös Montgomeryn päiväkirjoja, jotka alkoivat ilmestyä siihen aikaan, kun asuin Kanadassa eli 1980-luvulla.  Suomalaisille Lucy Maud Montgomery (synt. 1874) on ikuinen Prinssi Edwardin saaren tyttö, vaikka hän asui miltei puolet elämästään (1911-1942) Toronton lähellä olevilla paikkakunnilla ja Torontossa (Viimeinen koti, "Journey's End", sitä ennen Leaskdale 1911-25, Norval 1926-1935, Toronto 1935-1942) ja kirjoitti suurimman osan kirjoistaan (kansikuvat ja ilmestymisvuodet, tähdellä merkityt Leaskdalen pappilassa, jonka kuva on kirjoitukseni lopussa) Ontariossa (1935-1942). Teini-ikäisenä hän oli vuoden isänsä uuden perheen luona Länsi-Kanadassa. Maudin reviiri Ontariossa näkyy tässä.

Leena Lumi kertoo blogissaan Sisko Ylimartimon kirjasta (Kuva blogista Leena Lumi)

 Maud Macdonald oli myös teoreettisesti lahjakas, hyvin älykäs ja sivistynyt nainen, varsinainen supernainen, joka lopulta romahti elämän vaikeuksien uuvuttamana. Siihen aikaan masennusta ei osattu hoitaa, ei Ewanin eikä Maudin. Hän itsekin myönsi, että päiväkirjoihin kirjoitetaan synkimmät ajatukset. Hän oli energinen ja iloinen kuten tyttäkirjojensa tytöt. Minusta hän oli melkein kahtiajakautunut persoona. Hän halusi, että hänet muistetaan sellaisena, kuin hän oli kirjoissaan. mutta hän halusi molemmat puolet julkisuuteen, sillä hän kirjoitti puhtaaksi päiväkirjansa!

Minäkin luin koululaisena Anna-ja Runotyttökirjoja, nuo tytöt ovat koulutyttöjen sisaria. Minusta tuntuu monesti siltä, että meillä jokaisella on oma Montgomerymme. On kiinnostavaa lukea, millainen on Ylimartimon Maud.:)

Lisäys:

Kun ensimmäinen Aurora-kirjani kirjani ilmestyi (kirjoitin ensimmäiset kolme kirjaani nimellä Pirkko Pekkarinen), Helsingin Sanomat ei huomannut sitä ja toisesta, vuoden 1905 Helsingistä (!) kertovasta kirjastani Aurora ja Pietarin serkut" -lehden kriitikko Suvi Ahola kirjoitti, että jäljittelen Montgomerya "ihan mukavasti". Se oli kai kohteliaisuus. Mutta en ole lukenut Montgomeryn tyttökirjoja aikuisena! Ja eräs tärkeä ero: Montgomery kirjoitti omasta ajastaan ja tyttövuosistaan, minun kirjani 1900-luvun alun Torontostakin ( ensimmäinen ja kolmas kirjani) ovat historiallisia romaaneja, joissa tuota aikaa tarkkaillaan nykyajan näkökulmasta.   Anna-kirjat ja Aurora-kirjat (vertailua)

Lainaus sieltä: 
Uskon, että tärkein lahja, jonka olen saanut Lucy Maud Montgomeryn kirjoista, on muisto siitä ilosta, jota hänen kirjojensa lukeminen tuotti minulle lapsena. Se on ollut osaltaan innostamassa minua kirjoittamaan lapsille. Tunnen kiitollisuuden lisäksi syvää myötätuntoa ajatellessani hänen elämäänsä, josta sain tietää vasta aikuisena. Mutta en usko, että hänen kirjansa olisivat vaikuttaneet muutoin kirjoittamiini tyttökirjoihin.

Lehtijuttuni: Lucy Maud Montgomery  ja Ihan oikea runotyttö (Maud lapsena)

Leena Lumi -blogissa on myös kirjoitus Lucy Maud Montgomerysta ja hauska kuva Maudin tyttövuosilta.
L.M.Montgomery Institute, Prinssi Edwardin saari
Lucy Maud Montgomery Society of Ontario

Täältä löydät harvinaista aineistoa Maudista


“Norval is so beautiful now that it takes my breath – those pine hills full of shadows – those river reaches – those bluffs of maple and smooth-trunked beech – with drifts of wild white blossom everywhere." (Lucy Maud Montgomery)
1926-1935 Montgomery asui Norvalissa, jonka lähellä on Guelphin yliopisto ja 

L. M.  Montgomery -arkisto Guelphin yliopistossa


Toronto lähellä oleva Leaskdalen pappila oli Maudille koti, johon liittyi onnellisia ja iloisia asioita: avioliiton onnelliset puolet, lasten syntymä, ystävät. Sieltä hän matkusti Torontoon ja muualle Pohjois-Amerikkaan puhumaan ja tapaamaan kustantajaansa.

Huom! Lucy Maud Montgomeryn perikunnalla on nykyään yksinoikeus  käyttää lyhennettä L.M. kyseisen kirjailijan nimen edessä esimerkiksi perustaessaan jonkin yhdistyksen, museon, yksityiskoulun jne tai markkinoidakseen jotain kaupallista tuotetta. Tässä viralliset tiedot Montgomeryn perillisten oikeuksista.

Kanadansuomalaiset muistivat: haastattelu Kanadan Sanomissa

Olin Kanadassa siirtolaisena vuodet 1979-1988, suomettumista paossa. Sain tänään postissa thunderbayläisen sanomalehden, jossa oli haastattelu minusta ja Aurora-kirjoistani - nehän ovat seuraus Kanadan vuosistani. Anna-Leena Pyykönen: Kanadan vuodet näkyvät Anna Amnellin tuotannossa. Laaksot ja sokerivaahterat jättivät jälkensä. Kanadan Sanomat 25.1.2012 . Skannattu haastattelu on luettavissa toisessa blogissani tuon linkin kautta. Kiitos, Anna-Leena!
Kiitos Thunder Bay!

Miami, USA

Miami, originally uploaded by Anna Amnell.

Värikollaasit 2012 Miami/USA
On niin pimeää, että jopa Floridan muistot himmentyvät.:)

Suuri koko/larger size

Kiitospäivä, kekri, Halloween

Intiaanimaissia, originally uploaded by Anna Amnell.

Intiaanimaissi ovellamme muistuttaa kiitospäivästä, jolloin juhlitaan sadon onnistumista.

Kaikki kansat juhlivat sitä, että on saatu hyvä sato. Suomalaiset juhlivat muinoin kekriä, joka oli alkujaan pakanallinen juhla kuten toinen vanha eurooppalainen syksyn juhla, samhain, josta kehittyi Amerikassa Pyhäinpäivän aaton Halloween. Eurooppalaiset veivät vanhat juhlansa mukanaan uuteen maahan.

Nykyajan Halloween on ennen kaikkea lasten karnevaalipäivä, jolloin voi pukeutua hassuihin vaatteisiin ja kiertää talosta taloon pyytämässä karkkeja. Koulut, museot ja kirkot järjestevät lapsille Halloween-tapahtumia, joissa voi juhlia turvallisesti.

Suomenkielinen Wikipedia väittää, että Halloween on joulun jälkeen suosituin juhla Amerikassa. Sehän ei ole totta. Kaikkein suosituin juhla on tietenkin kiitospäivä, Thanksgiving, joka on melkeinpä suositumpi kuin joulu.

Kiitospäivä on kuten joulukin kristillinen juhla, jolloin Yhdysvalloissa ja Kanadassa  (Kanadassa lokakuun toisena maanantaina, USA:ssa marraskuun neljäntenä torstaina) osoitetaan kiitollisuutta sadon onnistumisesta ja muistellaan alkuaikojen siirtolaisten vaikeuksia. Ensimmäisenä kiitospäivänä kiitettiin intiaaneja, jotka olivat auttaneet uudisasukkaita selviämään uusissa olosuhteissa.

Jos et halua juhlia Halloweenia etkä pakanallista kekriä, juhli Kiitospäivää. Amerikkalainen juhlako?  Ei, vaan pakanallisen kekrin kristillinen vastine, sadonkorjuun juhlapäivä, jollaista kaikki kansat juhlivat jossain muodossa. Amerikkaan muuttaneet eurooppalaiset ovat keksineet muutakin hyvää: puhelimen, sähkön.. Jatka listaa.:)

Lue lisää kiitospäivästä ja Halloween-juhlasta, klikkaa alla olevia hakusanoja!

Vanha viha elää siirtolaisuudessa

Kuvassa soft sculpture -teos torontolaisessa ostoskeskuksessa. Photo: Anna Amnell
Kanadansuomalaiset vieroksuivat toisiaan punaisten tai valkoisten juurien vuoksi. Punaisten ja valkoisten jälkeläiset toimivat yleensä omissa haaleissaan tai kirkoissaan. Edes rojalisti ei päässyt eroon "punaisesta" maineesta, jonka hän oli perinyt isoisovanhemmiltaan. Samanlaista jakaantumista entisen kotimaan poliittisten tapahtumien vuoksi oli nähtävissä myös mm kiinalaisissa ja unkarilaisissa siirtolaisissa.

Suomen television ohjelmistahan saa useimmiten sellaisen käsityksen, että kaikki kanadansuomalaiset siirtolaiset ovat jonkin sortin sosialisteja. Ohjelmat on tehty yleensä pelkästään vasemmistolaisesta näkökulmasta.

Eräs Suomesta Kanadassa vieraileva ministeri olikin hyvin hämmästynyt tajutessaan, kuinka suuri oli nimenomaan "kirkkosuomalaisten" (eli "valkoisten" sukujen) vaikutus siirtolaisyhteisössä.

Aiheesta on tehty nyt dokumentti, josta torontolainen lehti Vapaa Sana kertoo. Samassa artikkelissa on myös erittäin kiinnostava valokuva eräästä hääparista, joka on vaikuttanut hyvin paljon kanadansuomalaisiin.

Brittiupseeri rakastui suomalaiseen Aini Kauppiseen. Nuori nainen lupasi mennä miehen kanssa naimisiin ja muuttaa Kanadaan, jos "veli ja hänen kaverinsakin" pääsevät mukaan. Näin kävi, ja tehokas punaisten toimittajien ym keskeisten punaisten joukko siirtyi Kanadaan ja levitti aatettaan hyvin tehokkaasti.

http://www.vapaasana.com/19-06karvonen.htm
Lisäys: Kun katsoo hääparin kuvaa, tulee mieleen, että ehkä kyseessä oli "järjestetty" avioliitto. Sulhanen vaikuttaa kovin vaatimattomalta isokokoisen morsiamen rinnalla.

Eläinystäviä

Kollaasit1, originally uploaded by Anna Amnell.

Iines kertoo kauniisti kissansa kuolemasta. Itkin sitä lukiessani. Mieleeni tulivat kaikki kissat, joita meillä on ollut, varsinkin Topi ja Tiina, viimeiset kissamme.

Kissablogeissani on sekä omia kuviani kissoista että muiden perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien kuvia kissoista.

Kuvassa oikealla ylhäällä Toby eli Topi, joka jäi vanhana Torontossa auton alle ja kuoli eläinsairaalassa sisäiseen verenvuotoon. Itkin Topia monta päivää.

Olimme löytäneet Topin eläintenhuostaanottoasemalta (SPCA) takkuisena ja likaisena. Se katsoi minua häkin raosta, ja meistä tuli heti ystävät. Luulin, että Topi oli karkeakarvainen kissa. Muutaman pesun jälkeen paljastui muhkea kissa. Topi rakasti koko ikänsä saunaa.

Se pelkäsi alussa kovasti kaikkia miehiä. Se oli nähtävästi kokenut kovaa kohtelua.

Sillä oli tapana mennä hakemaan lapsia koulusta, ja kaikki koululaiset tunsivat sen, kun se istui kadun kulmassa odottamassa koulun päättymistä ja herkkupaloja lapsilta. Se piti suklaasta ja perunachipseistä. Jotkut ystävälliet lapset olivat nähtävästi pitäneet sen hengissä aikaisemmin. Se oli myös taitava ja peloton rottakissa.

Tiina eli pentuna elintarvikekioskin roskalaatikossa, josta se lähti seuraamaan tytärtämme talvipakkasella eräänä iltana. Tiina oli tervein kissa, mitä olen nähnyt, mutta dementoitui vähän ennen kuolemaansa.

Lisää Tiinasta:
Tiinan tarina

Klikkaa hakusanaa 'kissat', niin löydät runsaasti kirjoituksia ja kuvia kissoista myös tässä blogissa, mm Krotian kissat ja Belgradin hotellin kissan.

Kissablogeissani on sekä omia kuviani kissopista että muiden perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien kuvia kissoista

Kotikissat (Vuodatus)

Kotikissamme (Blogger)

Kissat Cats (kuviani Flickrin kansiossa)

Brin d'Acier (kissakuvat)

Pink Lady on the Loose (kissakuvia maailmalta)

Hummerityttö ja Montrealin jazzfestivaalit

Parade Mardi Gras du festival de jazz, originally uploaded by Brin d'Acier.

Milloin se ravustuskausi olikaan?

Loistava kuvasarja Montrealin jazzfestivaalien aikana pidetystä kulkueesta. Matti Amnell: Parade Mardi Gras du festival de jazz

Klikkaa kuvaa ja käy katsomassa muitakin kuvia.

Kesän värejä

Sketchbooks_summer_2010_quebec_0020, originally uploaded by Brin d'Acier.

Ile Verte, Quebec

Tyypillinen quebeciläinen katto

IMG_3333, originally uploaded by Brin d'Acier.

St Sauveur des Monts, Quebec
Katto, josta lumi luiskahtaa kätevästi alas. St Sauveur des Monts on eräs hiihtourheilukeskuksia.

Sinivalkoista

IMG_3063, originally uploaded by Brin d'Acier.

Quebec

Magnolia ja kommentti: monikulttuurisuus

Parhaita asioita Torontossa olivat magnolia, koulut, kissat ja monikulttuurisuus. Niistä oli meidän perheelle eniten iloa ja hyötyä. Minulle myös laaksot olivat tärkeitä tulevan kirjoittamiseni kannalta.

Monikulttuurisuutta sovussa (kommentti kommenttiin, jonka satuin näkemään Vihreässä langassa)
1. kommenttini nimimerkillä "monikulttuurisuus"
Suomalaisuus ja monikulttuurisuus sovussa | 25.04.2009
Eric kysyi: "Olisiko heittää esimerkkiä, missä monen kulttuurin ihmiset elävät ihanaa yhteiseloa?"

New York ja Toronto. Yleensäkin Kanada, jossa monikulttuurisuus on perustuslaissa.

2. kommntti

Mielipiteeni sovusta monikulttuurísessa yhteiskunnassa perustuu omaan kokemukseeni.

Minäkin asuin yhdeksän vuotta Kanadassa, niistä seitsemän vuotta Torontossa. Monikulttuurisuus oli meidän perheen mielestä parhaita asioita Kanadassa.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kukin kunnioittaa omaa kulttuuriaankin (!) entistä enemmän. Se ei merkitse siis oman kulttuurin menettämistä. Vaikutteita voidaan saada muista kulttuureista, ja se on aina hyväksi. Suomen kulttuurielämä on ollut kukoistavimmillaan silloin, kun sillä on ollut läheinen kosketus muihin kulttuureihin.

Torontossa oli samassa talossa, saman kadun varrella sekä lasteni kouluissa kaikkia mahdollisia uskontoja, rotuja ja kulttuureja edustavia ihmisiä, poliittisia pakolaisia entisen Itä-Euroopan alueelta sekä siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Elettiin sovussa. Rasismi oli ehdottomasti kiellettyä, toisten uskontoa ja kulttuuria ei pilkattu.

Siirtolaisten valinta tehtiin pistejärjestelmän perusteella. Pakolaisten valinnassa oli muut perusteet.

Kirjailija Paul Auster on kirjoittanut newyorkilaisten suvaitsevaisuudesta toista ihmistä kohtaan.

Kaikissa yhteiskunnissa on nykyään laman vuoksi ongelmia, niin varmaan myös nyky-Kanadassa.

Hyvää viikonloppua.

Lahjaksi hevosenlantaa

Minulla oli Kanadassa puutarha. Koska tyttäremme lempiväri oli vaaleanpunainen, kasvatin hänen vaaleanpunasävyiseen huoneeseensa vaaleanpunaisia gladioluksia.

Asuimme ensimmäiset kaksi vuotta Kanadassa pienessä kaivoskaupungissa. Se oli tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa oli valkoisia omakotitaloja ja lukuisia kirkkoja. Ne olivat erityisen hyvässä kunnossa, sillä oli ollut työttömyyttä ja miehet olivat kunnostaneet talojaan ja kirkkojaan, maalanneet niitä, korjanneet verannat ja katot.

Peruskoulu oli parin korttelin päässä. Kaksi nuorempaa lastamme kävivät sitä, ja koulupäivän loputtua kissamme Toby meni heitä odottamaan vastapäiseen kadunkulmaan. Vanhin lapsista matkusti koulubussilla lukioon, joka sijaitsi viereisessä kaupungissa, johon tämä pikkukaupunki oli virallisesti liitetty, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan sitä. Oli oma klubi, jossa oli pieni uima-allas, oli keilarata ja kirjasto.

Meille oli uutta asua omakotitalossa. Aloin hoitaa innokkaasti puutarhaa heti ensimmäisenä keväänä. Mieheni teki vanhoista ikkunakehyksistä minikasvilavan, jonne laitoin taimia. Koska asuimme noin Pohjois-Ranskan korkeudella, kevät alkoi aikaisin. Mannerilmastossa talvet olivat hyvin kylmiä, kovimmillaan 40 astetta, lunta saattoi tulla suuria määriä. Kevät tuli äkkiä, ei vähitellen niin kuin Suomessa.

Ensimmäisenä keväänä hyvä ystävämme toi yllätyslahjan: kuormallisen hevosenlantaa, jota hän oli saanut ratsastuskoululta. Entisenä maalaisena ja pikkukaupunkilaisena tiesin saaneeni loistolahjan. Ja niin se oli. Ruusut, gladiolukset ja muut kukat kukoistivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken Hufvudstadsbladetista, että eräs pariisilainen ravirata (Paris-Vincennes) jakaa ilmaiseksi hevosenlantaa ravivierailleen. Ranskassa on miljoona hevosta, ja ne tuottavat 20 tonnia lantaa päivässä. Nyt suositellaan ihmisiä käyttämään puutarhoissa ja parvekkeilla tätä aitoa lannoitetta. (Fri hästdynga för planeten. TT-AFP. HBL 8.4.2009)

Rakastettavaan ranskalaiseen ylenpalttiseen tyyliin lantaa mainostetaan hevosenlannan aatelina, joka on 100% luonnollista, ranskalaista ja geenimuuntelematonta. Näytteet on jaeltu ylellisissä lahjapakkauksissa. Onnellisia nuo ranskalaiset! He osaavat tehdä kaikesta juhlaa, markkinoida hevosenlannankin ilmaisena ylellisyystuotteena.

Maahanmuuttajien työllistäminen Kanadassa vaikeaa

Helsingin Sanomat kertoo tänään, että työllistymisellä mitattuna pakolaisten kotoutuminen Suomeen on epäonnistunutta (Kauppinen HS/Kotimaa 21.2.2008). Kanadassa myös tavallisten kielikokeiden jälkeen pisteytyksellä valittujen maahanmuuttajien työllistyminen on nykyään vaikeaa.

Akateemisen tutkinnon suorittaneiden maahanmuuttajien tilanne on kanadalaisen ystävän lähettämällä videolla olevien haastattelujen mukaan katastrofaalinen. Kanadan siirtolaispolitiikkaa arvostellaan siinä ankarasti. Maa tarvitsee siirtolaisia. Mutta uskaltavatko hyvin koulutetut ihmiset enää muuttaa Kanadaan?

ks "The Truth about Immigration to Canada" sivuilla http://www.notcanada.com

Akateemiset hyvissä asemissa omissa maissaan - mm Englannissa - olleet lääkärit ja tutkijat ovat joutuneet lumenluojiksi ja siivoojiksi voidakseen elättää itsensä ja perheensä.

Videon lähetti naapurini, joka pakeni perheineen Kanadaan vuonna 1979 eräästä Itä-Euroopan maasta. Sekä mies että vaimo ovat akateemisesti koulutettuja, vaimo edelleen työssä Torontossa yliopistonopettajana, mies yksityisenä tutkijana, jolla on oma yritys.

Tietotekniikan opiskelua viime vuosituhannella

Tietotekniikkaa pitäisi opettaa niin kuin ruoanlaittoa, antaa tarkat ja yksityiskohtaiset ohjeet, joita noudattamalla kuka hyvänsä voi tehdä perustehtävät. Edistyneet voivat sitten kokeilla kaikenlaista uutta, valmistaa gourmet-aterioita ja päivällisiä. Yksityiskohtaiset ja selkeät ohjeet! Väreillä, kuvilla ja sanoilla sitten yksilöllisyyttä.

Tietotekniikan alalla näyttäisi olevan enimmäkseen ihmisiä, jotka eivät tajua, että kaikki ihmiset eivät ole olleet heidän laillaan intohimoisia tietotekniikan harrastajia lapsesta asti tai opiskelleet tietoteknikkaa.

Minulla oli onnea. Sain ensiopetusta pojaltani, joka sai ensimmäisen tietokoneensa Kanadassa vuonna 1980 ollessaan 11-vuotias ja oli ala-asteella Torontossa pieni tietokoneguru, joka haettiin kesken tunnin muihin luokkiin neuvomaan opettajia. Koulun konekirjoituksen opettaja kertoi tulleensa suosituksi. Kaikki pojat halusivat oppia kirjoittamaan koneella.

Poikani opetti minut hitaasti ja kärsivällisesti käyttämään tietokonetta, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani. Kirjoitin itselleni muistiin joka yksityiskohdan, kaikki vaiheet. Seurasin sitten vain ohjeita. Ihmeekseni samoin sanoi tekevänsä myös hyvä ystäväni, joka oli opettajana yliopistolla. Niin tekivät kaikki hänen työtoverinsakin - jotka olivat luonnontieteilijöitä. Jaa, jaa, sehän tapahtui tietenkin viime vuosituhannella, joskus 1989 jKr.

Tietokoneisiin myydään nykyään monenlaisia lisälaitteita, joiden ohjeet ovat sekavia. Kojeita kertyy lojumaan kenkälaatikkoihin. Nettipalstat ovat täynnä epätoivoisia keskusteluja siitä, miten digitv-viritin tms saataisiin toimimaan niin, että se ei kaataisi Windowsia.

Työpaikoilla on nykyään tietokoneasiantuntijat, joten muiden ei tarvitse hallita siellä ongelmatilanteita. Meidän kotona tietokoneen kanssa ahertavien aikaa menee hukkaan kokeillessa ja kokeillessa. Tekee monesti mieli heittää kaikki romppeet nurkkaan ja kirjoittaa käsin niin kuin muumien äiti Tove. Kun olisikin yhtä hyvä käsiala kuin hänellä. Antti Tuurikin kirjoittaa romaaninsa edelleen kirjoituskoneella. Hyvin ymmärrettävää.

Tiger kertoo Amerikasta Rihmastossa

Niagara Falls_1986_July_024, originally uploaded by Brin d'Acier.

Kuva : Matti Amnell (Klikkaamalla kuvaa pääset katsomaan poikani Niagara-kansiota Flickrissä)

Osoituksena Rihmaston leppoisasta tunnelmasta laitan tänne kirjoitukseni, jonka lähetin sinne, kun eräät osallistujat kirjoittivat matkarunoja Amerikasta, tarkemmin Kanadasta.


16.7. 2005 Petra kirjoitti:

"on Tiger täällä elänyt,
hänestä voisi apua olla
meille, ihan tässä ja nyt."

Vastasin: (Klikkaa kohtaa "aihe" ylhäällä oikealla)



Kirjekyyhkyn mukana lähetän vaatimattoman viestin toiseen kotimaahani.

Buster Keatonin lailla voi matkustaa junalla Kanadan halki. Se on suuri maa, joka ulottuu "mereltä merelle". Tiger ei ole itse lomaillut koskaan länsi-Kanadassa, vaan on matkustanut melkein kaikkina Kanadan kesinään Yhdysvaltoihin telttailumatkoille.

Koska kalastaminen kiinnostaa teitä, voitte pysähtyä suomalaiseuduille Thunder Bayhin ja Sudbury'in. Vai menettekö pohjoiseen Timminsiin? Neuvovat kanadansuomalaiset, missä ovat parhaat kalapaikat. Intiaanien saarta, Manitoulin Islandia älkää vain unohtako.

Ei kai passi kadonnut? Ottawassa on suurlähettiläs, Torontossa konsuli.

Tuliko ikävä Eurooppaa? Silloin pitää mennä Quebeciin, varsinkin Orleansin saarelle ja Quebec Cityyn. Siellä on vanhan mantereen lumo säilynyt. Mieleen tulevat suomalaiset kylät, kun katselee niitä 1600-luvulla rakennettuja harmaakivikirkkoja.

Mieleen tulivat myös siirtolaisten karut alkuajat. Ilmasto oli niin ankara, että Ranskasta tulleet perheet olisivat kuolleet viluun ja nälkään, jolleivat intiaanit olisi neuvoneet, miten elää. Useimpien quebeciläisten sukujen esivanhemmissa on sekä intiaaneja että eurooppalaisia.

Mutta parasta on Kanadassa Niagara. Se on koko mantereen myyttinen keskus. Kanadan puolellahan ovat juuri ne parhaat putoukset. Kun sumua näkyy, tietää että on lähestymässä Niagaraa. Kun olette käyneet ihmettelemässä putousta, menkää sinne ravintolaan putousten äärelle, pyytäkää pöytä, josta voi katsoa, kuinka vesi syöksyy syvyyksiin.

Siinä vaan kartta esille ja Niagaran seudun viiniä maistellen voitte miettiä, minne mennä seuraavaksi. Suunnatako New Yorkiin ja kulttuurin pariin vai Pennsylvanian halki ja suurien metsien ja Great Smokey vuorien keskelle telttailemaan?

Käykää kuitenkin ensin USA:n puoleisessa Niagara Fallsin kaupungissa intiaanien kulttuuri- ja tiedotuskeskuksessa, jonka nimi on Turtle. Se on kilpikonnan muotoinenkin. Siellä voitte nähdä sotatanssin, jolla tanssitaan nykyään rauhaa, ei sotaa.

Mazo de la Roche: Jalna-sarja

Jalna-kirjat, Jalna-sarja
Montrealilainen XYZ Publishing on alkanut julkaista Mazo de la Rochen Jalna-sarjaa, joka ilmestyi alkujaan 1927-1960. Kuvassa vuonna 2006 ilmestyneen ensimmäisen osan kansi.

Kanadassa lähellä Torontoa on eräs kaunis punertavasta tiilestä rakennettu talo. Siinä on vihreät ikkunaluukut, korkeat savupiiput ja puuleikkauksin koristeltu veranta.

Keskinkertaisesti menestynyt kirjailija Mazo de la Roche (1879-1961) sattui kävelemään tämän talon ohi ja ihastui siihen. Vaikka hän ei astunut koskaan sisälle tuohon rakennukseen, se oli tekevä hänet maailmankuuluksi ja upporikkaaksi. Hän oli löytänyt talon, joka innoitti hänet kirjoittamaan 16 kirjaa, Jalna-sarjan.

Talon oikea nimi on Benares, annettu omistajan intialaisen rykmenttikaupungin mukaan. Mazo de la Roche antoi talolle nimen Jalna erään toisen intialaisen rykmenttikaupungin mukaan, ja siitä tuli hänen kuvaamansa Whiteoakin suvun koti.

Mazo de la Rochen Jalnasta tuli uuden mantereen rehevyyden ja vaurauden vertauskuva toisen maailmansodan jaloissa kärsiville eurooppalaisille. "Neitseellinen maaperä oli rikas ja kasvuvoimassaan hedelmällinen. Mitä tahansa kylvettiinkin, se kukoisti huolettomasti", kirjoitti de la Roche.

Jalnan huoneissa oli pursuavan rikas viktoriaaninen sisustus. Talonväki nukkui höyhenpatjoilla suurissa pylvässängyissään, ja kotiopettajatar haaveili sileitten pellavalakanoitten välissä ruusuin ja liljoin koristetussa kamarissaan.

Jalna eli loisteliasta elämäänsä villin koskemattoman luonnon keskellä. Whiteoakin suvun jäsenet palasivat omalle paikalleen ison ruokapöydän ääreen milloin mistäkin päin maailmaa. Joskus Jalnaan ilmestyi Amerikan sisällissotaa paossa oleva etelävaltiolaisperhe orjineen, toisinaan intiaaneja ja myös monenlaisia onnenonkijoita.

Kaiken kaikkiaan elämä Jalnassa oli aivan yhtä kiihkeän eloisaa kuin jossakin meidän aikamme TV-jatkosarjassa. Mazo de la Rochelle itselleen Jalna oli todellisempi kuin muu maailma.

Mazon elinikäinen sydänystävä oli hänen orpo serkkunsa Caroline, joka asui lapsesta asti Mazon perheessä. Yhdessä tytöt alkoivat luoda oman maailmansa perheen muuttaessa alinomaa. Jalna-kirjojen nuori punatukkainen isäntä Renny tuli suoraan tästä tyttöjen mielikuvitusleikeissään keksimästä maailmasta. Rennyn esikuvana oli ollut Mazon isä, joka piti koirista, hevosista ja hienoista vaatteista. Hän oli huikentelevainen naissankari, mutta Mazo palvoi isäänsä. Muut miehet kalpenivat hänen rinnallaan. Mazolla oli elämänsä aikana vain yksi ainoa suuri rakkaus, ranskalainen Pierre, mutta hän oli petollinen ja pääsi Jalna-kirjoihin pelkäksi kirkashöyheniseksi papukaijaksi.

Isoäidin äiti Sarah oli kiivasluontoinen, charmikas ja määräilevä irlantilaistyttö, joka meni naimisiin oppineen miehen kanssa. Sarahista tuli esikuva Adelinelle, Jalnan ahneelle, ylelliselle ja karkean itsekkäälle kantaäidille.

Isälläkin oli osuutta Jalnan syntyyn. Hän päätti kokeilla maanviljelystä, mutta epäonnistui siinäkin. Mazolle farmi tuotti kuitenkin loistosadon. Vuodenaikojen vaihtelut, eläimet, kukat ja puut tulivat Mazolle läheisiksi ja hän pystyi kuvaamaan niitä entistä elävämmin ja yksityiskohtaisemmin. Elämä maatilalla loi pohjan Jalnan luonnonkuvauksille.

Jalnan asukkaat ovat rikkaita maanomistajia, joilla on hienostokoti erämaassa. Olemme "koettaneet säilyttää vanhan maailman tavat Jalnassa säästyäksemme uuden maailman ahdasmielisyydeltä ja mauttomuudelta", kertoo de la Roche Jalnasta. Mazo de la Roche (alkujaan Roche) loi yleisön ja kustantajien vaatimuksesta yhä uusia kirjoja Jalnasta. Jalnasta tehty näytelmä esitettiin Lontoossa, ja Mazon novellit ilmestyivät merkittävissä lehdissä. Mazo ja hänen serkkunsa Caroline asuivat koko ikänsä yhdessä. Mazo jakoi rikkautensa Carolinen kanssa. Mazo ja Caroline adoptoivat toisensa, Caroline hoiti taloutta ja Mazo kirjoitti. Menestys toi rikkautta ja loistoa. Mazo ja Caroline elivät hiljaista ja rauhallista elämää, johon kuuluivat hyvät kirjat, ystävät, älykäs keskustelu ja hienot ateriat. Mazo ja Caroline adoptoivat onnettomuudessa kuolleiden ystäviensä kaksi lasta ja asuivat sotaan asti Lontoossa.

Kanadassa oltiin pettyneitä Mazo de la Rocheen. Nuorta Mazoa oli pidetty Kanadan kirjallisuuden toivona. Siksi kanadalaisista oli nöyrryyttävää, että vakavilla kriitikoilla ei ollut mitään hyvää sanottavana Jalna-kirjoista. Ne olivat vain "mukavaa luettavaa verkkokeinusssa kesällä puun varjossa suklaata naposteltaessa", kuten eräskin kriitikko kirjoitti.

Ollessaan kuulusimmillaan Mazo itsekin myönsi, että hänen kirjoillaan ei ollut syvällistä sanomaa. Ne olivat hänelle tärkeitä vain siksi, että ne olivat niin suosittuja. Mazo de la Rochen suunnaton taloudellinen menestys oli kova pala hänen aikalaiselleen Lucy Maud Montgomerylle, joka asui Torontossa samaan aikaan. Sanotaan, että Jalna-kirjat ovat olleet myös Elisabet II:n lempiluettavaa. Kuningatar myöntää, että hänen lämpimät tunteensa Kanadaa kohtaan johtuvat hyvin paljon Jalna-kirjoista.

Voisin sanoa ihan samaa. Luin Jalna-sarjaa teini-ikäisenä. Minua kiehtoi ensinnäkin tuo talo Jalna, joka sai minut innostumaan Viktorian tyylistä ennen kuin se tuli muotiin. Ihmiset olivat kiinnostavia, mutta parasta oli ehkä minusta luonnonkuvaus. Kun myöhemmin asuin Kanadassa koin, että Mazo de la Roche oli kuvannut maansa luonnon kauneutta ja kesyttömyyttä realistisesti. Siinä oli sitä realismia, jota kanadalaiset olisivat halunneet olevan enemmän Mazo de la Rochen kirjoissa.

Mazo de la Rochen valtti on ollut hänen kesytön mielikuvituksensa. Hän pystyi luomaan henkilöt, jotka ovat eläviä. Uskon, että Jalna-kirjojen suosio jatkuu, sillä hän vastaa kirjoissaan kahteen perustarpeeseen. Niissä toteutuu ihmisen uteliaisuus ja seikkailunhalu, mutta se tarjoaa myös turvallisuutta, kodin johon voi palata. Kanadassa suositellaan Jalna-kirjoja koululaisille.

Tämä on osa aikaisempaa, julkaisematonta artikkelia. Copyright Pirkko Anna Amnell

Kanada on tulossa salonkikelpoiseksi Suomessakin

Hannu Niklander arvioi tämän aamun Hesarissa (HS/Kulttuuri 12.1.2007) Amerikan tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin kirjaa "Kanada, vaahteranlehden maa".
Niklanderin selkeän ja monipuolisen kirjoituksen otsikoksi on laitettu "Oikea vastaus: Kanada. Eurooppalaiselle Yhdysvaltojen naapuri on sen kotoisampi vaihtoehto". Ehkä kysymys on kuitenkin enemmän politiikasta kuin kotoisuudesta. Kun Yhdysvaltoja ei voida enää sietää, kelpaa Kanadakin, sillä jokin Amerikka pitää olla.

Siihen aikaan kun asuin Kanadassa eli 1980-luvulla, oli vaikeaa saada Suomeen lehtijuttuja kanadalaisista aiheista. Useimmille lehdille Yhdysvallat oli ainoa Amerikka. Kanada oli vain USA:n mitätön kylkiäinen.

Yhdysvaltojen taloudellista ja kulttuurista vaikutusta pidetään suurena. Yhdeksän vuotta Kanadassa ja nimenomaan englanninkielisessä Ontariossa asuneena sanoisin kuitenkin, että Kanada on erilainen kuin Yhdysvallat kulttuuriltaan ja atmosfääriltään. Kanada on kiltti ja hyvin käyttäytyvä kansakunta, jossa monikulttuurisuus sujuu hyvin ja rasismi on ollut ainakin tähän asti tuntematon asia. Uskonto on tärkeä ja arvostettu asia kuten Yhdysvalloissakin. Sinne on muutettu kaikkialta maailmasta. Intiaanien ja inuitien kulttuuri on siellä hyvin näkyvä ja vahvassa asemassa.

Miksi alkuperäisväestön ja maahanmuuttajien suhde on Kanadassa parempi kuin Yhdysvalloissa? Tähän löysin vastauksen eräästä tutkimuksesta, joka kertoi, että nykyisten Yhdysvaltojen alueelle muutti puritaaneja, jotka vaativat, että intiaanien piti omaksua heti "puhdas uskonto" ja eurooppalaiset tavat, jotta heidät kastettaisiin ja hyväksyttäisiin kristityiksi. Ranskankieliset olivat taas katolisia, ja katoliset papit ottivat intiaanit vastaan intiaaneina, kunhan nämä ottivat kasteen. Keskiaikaisessa katolisessa ajattelussa - ranskalaisten muuttaessa Pohjois-Amerikkaan 1500- ja 1600-luvulla - ei ollut rotuja. Kristitty oli kristitty olipa hänen ihonsa mitä väriä hyvänsä. Ranskalaiset menivät myös alusta asti naimisiin kristittyjen intiaanien kanssa.

Kanadasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. En tahdo vain uskoa vieläkään, että Kanada kiinnostaisi suomalaisia. Muita se on kiinnostanut jo kauan. Kun Etelä-Afrikan uutta hallitusmuotoa suunniteltiin, mallina olivat Pohjoismaat ja Kanada. Ranskalaisille Québec on ollut aina ikioma rakas maalaisserkku, "vaahterasokeri", jonka vanhahtavaa kieltä ja kulttuuria ihmetellään vieläkin.

Suomalaisilla ja quebeciläisillä on paljon yhteistä. Aletaan vaikka siitä, että Québecissä vietetään juhannusta (oikeana päivänä!) ja jouluaattoa sekä syödään riisipuuroa (ei jouluna, vaan työmaaruokaloissa lounaaksi). Ja ollaan kotoisasti maailman laidalla kummatkin.