Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Pekkarinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pirkko Pekkarinen. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, huhtikuuta 23, 2016

Vaahteralaakson Aurora: Aurora-kirjat 25-vuotta


Vaahteralaakson Aurora. 1. osa yhteisnidoksesta

Vaahteralaakson Aurora (ISBN 978-952-286-355-3) 
sisältää kirjat: Aurora Vaahteralaakson tyttö, Aurora ja Pietarin serkut ja Aurora ja Villikyyhkysten aika. 

Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora sisältää kolme ensimmäista Aurora-kirjaani. Sitä on myös e-kirjana. Joihinkin kirjastoihin sitä on tilattu aikuisten osastolle, sillä se on melkein 400 sivua ja siinä on lopussa kirje Lukijalle, jossa kerron kirjasarjan synnystä. Minusta se sopii hyvin lahjaksi kaikenikäisille historian ja tyttökirjojen ystäville. Ehdit tilata sen äitienpäiväksi.:) 
Julkaisin Ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa vuosina 1991-1995 nimellä Pirkko Pekkarinen. Kun otimme koko perhe käyttöön sukunimen Amnell, aloin kirjoittaa nimellä Anna Amnell. Siinä yhtyivät äitini etunimi ja mieheni äidin sukunimi. Lisää naisenergiaa, sanottaisiin nykyään. 1990-luvulla ilmestyneet kirjat ovat olleet jo kauan sitten loppuunmyytyjä. Niitä voi löytää vielä kirjastoista, nettikirjakaupoista ja kirpputoreilta.

Vaahteralaakson Aurora: Aurora-kirjat 25-vuotta: Olen ollut siitä iloinen, että kaikki kirjani ovat olleet lukudiplomilistoilla eri puolilla Suomea. Lucia Olavintytär -kirjat ...


maanantaina, helmikuuta 01, 2016

Kirjojani on äänikirjoina

Aurora ja Lucia -kirjat

Klkkaa kuva suureksi
Näkövammaisille ja niille, joilla on muita vaikeuksia lukea, on saatavissa ilmaiseksi Celian äänikirjoja. Voitte pyytää neuvoa kirjastostanne. Kirjani ovat nuortenkirjaluetteloissa, mutta sopivat yhtä hyvin aikuisille, varsinkin historiasta kiinnostuneille aikuisille. Yllä olevassa kollaasissa on myös Aurora ja Molly.

Lucia -kirjoja on äänikirjoina.
https://www.celia.fi/…/pa…/kirjavinkkeja-5-6-luokkalaisille/
Anna Amnell: Kyynärän mittainen tyttö
äänikirja 239322
Anna Amnell: Pako Tallinnaan
äänikirja 239342



Ne ovat myös lukudiplomikirjoja- Kunnari/aikamatka
http://www03.oph.fi/netlibris/matilda_aikamatka.asp
Blogiystävälle kiitos vihjeestä!

Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika
äänikirja
Vaahteralaakson Aurora -yhteisniteeseen alkujaan alkujaan 1990-luvulla ilmestyneet Aurora-kirjat täällä.
https://ws234.celialib.fi/scripts/intro2.dll

keskiviikkona, joulukuuta 28, 2011

Helsinki ja Toronto ovat kasvaneet eri tahtia



Vuonna 2014 ilmestyi yhteisnide kolmesta Aurora-kirjastani, joissa Helsinki ja Toronto ovat tapahtumapaikkoina. Kansikuvassa Helsinki vuonna 1905: Matti Amnell

Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora (saatavissa jatkuvasti)
Pehmeäkantinen
364 Sivua
ISBN 978-952-286-355-3
Alkuperäisromaanini ilmestyivät 1991 (2. p. 1992), 1993, 1995. (Tavallaan se on jo kolmas painos kirjoista ensimnmäiselle.)

Vuonna 1905 Helsinki ja Toronto olivat suurin piirtein yhtä suuria väkilukunsa mukaan. Niissä oli noin 100 000 asukasta kummassakin, ja "kaikki tunsivat toisensa", kuten sen kokoisista kaupungeista sanotaan.

Kummassakin liikuttiin kävellen, polkupyörillä, hevosajurin kyydissä ja raitsikalla, autoja oli vähän. Talvet olivat siihen aikaan kylmiä, ja talvella liikuttiin hevosella ja reellä.

Helsingissä voitiin hiihtää keskellä kaupunkia - aivan niin kuin tehtiin viime talvena. Pohjoisrannassa oli luistinrata, jossa kuultiin musiikkia ja voitiin ostaa virvokkeita.

Tänään näiden kahden kaupungin väkiluvussa on huima ero. Helsingissä on asukkaita melkein 600 000, Torontossa 2,5 miljoonaa. Suur-Torontossa oli vuonna 2006 5.5 miljoonaa asukasta, ja "suur-Helsingissä" vähän yli miljoona, kun lasketaan mukaan Espoon 252 000 ja Vantaan 202 000 asukasta.

Eron väkiluvussa ovat tehneet siirtolaiset, joita otetaan Kanadassa vastaan auliisti, mutta tutkien tarkoin, että heidän kaltaisiaan maahanmuuttajia tarvitaan. Sieltä voisi Suomikin saada paljon kokemuksen testaamaa tietoa maahanmuuttoasioista eli siirtolaispolitiikasta.

Millaista oli elämä Helsingissä talvella 1905? Kerron yhteispainokseen sisältyvässä kirjassani "Aurora ja Pietarin serkut " (1993) 13-vuotiaasta pietarinsuomalaisesta Olga Grahnista, joka muuttaa Helsinkiin suomea oppimaan, kun Pietari alkaa käydä levottomaksi.
Huom! Kirjoitin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen, ja niitä on varmaankin vielä  kotipaikkakuntasi kirjastoissa (ja nettikaupoissa.)

maanantaina, elokuuta 15, 2011

Ajankohtaista tänäänkin: Sikamessias-kantelija

Anna Amnell


Pirkko Anna Amnell (vuoteen 1998 Pekkarinen) Kuva: Aune Kämäräinen, joka otti kuvan Kyösti Laarista Suomen Kuvalehden Sikamessias -haastatteluuun.

Vihapuheet ja sanan- ja ilmaisuvapaus ovat nyt ajankohtaisia aiheita. Mitä saa pilkata? Mitä ei saa pilkata? Ehkäpä kuuluisin tapaus oli Sikamessias-taideteos. Olin opiskelija ja rahapulassa ja keksin tehdä Sikamessias-kantelijasta lehtijutun Suomen Kuvalehteen, ensimmäisen lehtijuttuni.  Lue, millainen mies oli Sikamessias-kantelija. Minä yllätyin. Hän ei ollutkaan sivistymätön ja tiukkapipoinen.


Sikamesssias kantelija piti taiteesta ja musiikista.
Tarkensin varmuuden vuoksi: "Annatteko siis kuitenkin taiteelle oikeutuksen ei-uskonnollisenakin taiteena? "
Laari: "Taide sellaisenaan on neutraali -- esim. tämä Hiltusen monumentti. Eihän se johdata ketään syntiin. Se olisi mahdotonta.

vrt
https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias

Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija



Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)


Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.