Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiina. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, joulukuuta 23, 2014

Joululukemista: Joulukissa ja muita kirjoituksia

Suloinen Tiina-kissa

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon
Joulukissa Tapaamme Tiinan köyhän ajurin perheessä jouluna 1903.
Muita joulukirjoituksia blogeissani.


Joulupukki ajelulla

Joulupukki ajurin kyydissä Helsingin joulukadulla.


Oma valokuva

Joulu Elisabet I:n hovissa- Lucia Lontoossa vuonna 1559.

Keskiajan joulu

lauantaina, kesäkuuta 15, 2013

Kissat ja ihmiset

Nestor Burma 2013 June by Anna Amnell
Nestor Burma 2013 June, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Nestor Burma on tullut kolmeksi viikoksi kyläilemään. Nestor lähettää terveisiä Barcelonaan!

Se pistäytyi äsken tietokoneeni ääressä, mutta poistui pikaisesti. - Tuo on vasta alkua, se tuumi uudesta aiheestani. Sitähän se on. Uusi, aivan erilainen aihe ja lajikin minulle.

Kissoilla on tunnetusti ollut aina merkittävä osuus ihmisten elämässä. Ensimmäinen oma kissani oli hopeanharmaa pitkäkarvainen Pekka, joka istui olkapäälläni, kun luin läksyjä.

Kanadassa olivat Topi, joka jäi auton alle, ja Tiina, joka tuli mukanamme Suomeen ja eli melkein 20-vuotiaaksi, mikä vastaa ihmisen 90 vuoden ikää.


Nestor and the computer

lauantaina, huhtikuuta 20, 2013

Kissa lohduttajana ja hoitajana

Nestor

Kun olin sairas, Nestor lohdutti minua tuomalla minulle rakkaimman esineensä, leluhiirensä.

Harvemmin tulee kerrottua siitä, että kissat hoivaavat ihmisiä. Erään ystäväni kissa asettui varovasti nukkumaan isäntänsä kipeän olkapään päälle, ja kissasta tullut lämpö lievitti kipua. Monet kertovat vastaavaa. Eräs tyttökissamme nuoli kasvojani, kun olin flunssassa.
 Lisäys: Lohduttajakissat kirjoissani

Olin pitänyt poikani kissaa Nestoria itsekeskeisenä nuorena kissana, mutta opin tuntemaan siitä uuden puolen, kun olin sairaana. Se tuli viereeni aivan lähelle nukkumaan. Nestor vaikutti hyvin huolestuneelta, puski minua ja nuoli käsiäni.

Tunteeko kissa toisen kissan ja myös ihmisen tuoksusta, milloin tämä on sairas vai miten se tietää? Tavallisesti niin ylhäisessä yksinäisyydessään keinutuolissa torkkuva Nestor oli koko ajan lähelläni, kunnes menin lääkärille.

Flunssa oli kehittynyt angiinaksi. Onneksi se hallitaan nykyään lääkkeillä. Nestorin mielestä ne eivät kuitenkaan riittäneet. Nestor lohdutti minua tuomalla minulle rakkaimmman esineensä, pienen leluhiiren. Se on suuri rakkaudenosoitus kissan taholta.

Liikuttavin muisto on kuitenkin se, kun pidin melkein 20-vuotiasta dementoitunutta ja sairasta Tiina-kissaamme sylissäni keinutuolissa ja itkin sitä, että se piti viedä eläinlääkärille nukutettavaksi, ja Tiina-parka kohottautui sylissäni nuolemaan minun kasvojani lohduttaakseen minua.

Suloinen Tiina-kissa
Tiina tuli mukanamme Kanadasta Suomeen.




maanantaina, elokuuta 13, 2012

Pakinaperjantai: Kirjavan kissan näköalat

Tiina kirsikkapuussa

Tiina kirsikkapuussa Torontossa

 Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa. Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta. Oliko Tiina villikissa Marmelaadin pentu? Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.



Tiina pentuna. Se on juuri pelastettu roskiksista ja saanut kodin

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa. Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä. Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa. Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä on helppo ymmärtää Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä. Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen. Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.

tiistaina, maaliskuuta 13, 2012

torstaina, heinäkuuta 28, 2011

Eläinystäviä


Kollaasit1, originally uploaded by Anna Amnell.
Iines kertoo kauniisti kissansa kuolemasta. Itkin sitä lukiessani. Mieleeni tulivat kaikki kissat, joita meillä on ollut, varsinkin Topi ja Tiina, viimeiset kissamme.

Kissablogeissani on sekä omia kuviani kissoista että muiden perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien kuvia kissoista.

Kuvassa oikealla ylhäällä Toby eli Topi, joka jäi vanhana Torontossa auton alle ja kuoli eläinsairaalassa sisäiseen verenvuotoon. Itkin Topia monta päivää.

Olimme löytäneet Topin eläintenhuostaanottoasemalta (SPCA) takkuisena ja likaisena. Se katsoi minua häkin raosta, ja meistä tuli heti ystävät. Luulin, että Topi oli karkeakarvainen kissa. Muutaman pesun jälkeen paljastui muhkea kissa. Topi rakasti koko ikänsä saunaa.

Se pelkäsi alussa kovasti kaikkia miehiä. Se oli nähtävästi kokenut kovaa kohtelua.

Sillä oli tapana mennä hakemaan lapsia koulusta, ja kaikki koululaiset tunsivat sen, kun se istui kadun kulmassa odottamassa koulun päättymistä ja herkkupaloja lapsilta. Se piti suklaasta ja perunachipseistä. Jotkut ystävälliet lapset olivat nähtävästi pitäneet sen hengissä aikaisemmin. Se oli myös taitava ja peloton rottakissa.

Tiina eli pentuna elintarvikekioskin roskalaatikossa, josta se lähti seuraamaan tytärtämme talvipakkasella eräänä iltana. Tiina oli tervein kissa, mitä olen nähnyt, mutta dementoitui vähän ennen kuolemaansa.

Lisää Tiinasta:
Tiinan tarina

Klikkaa hakusanaa 'kissat', niin löydät runsaasti kirjoituksia ja kuvia kissoista myös tässä blogissa, mm Krotian kissat ja Belgradin hotellin kissan.


Kissablogeissani on sekä omia kuviani kissopista että muiden perheenjäsenten, sukulaisten ja ystävien kuvia kissoista

Kotikissat (Vuodatus)
Kotikissamme (Blogger)
Kissat Cats (kuviani Flickrin kansiossa)
Brin d'Acier (kissakuvat)
Pink Lady on the Loose (kissakuvia maailmalta)

lauantaina, joulukuuta 30, 2006

Kissa hoitajana ja lohduttajana

Nestor

Harvemmin tulee kerrottua siitä, että kissat hoivaavat ihmisiä. Niiden ajatellaan olevan vain itsekeskeisiä passuuttajia. Kuitenkin erään ystävämme kissa asettui varovasti nukkumaan isäntänsä kipeän olkapään päälle, ja kissasta tullut lämpö lievitti kipua. Monet kertovat vastaavaa. Eräs tyttökissamme nuoli kasvojani, kun olin flunssassa. Liikuttavin muisto on kuitenkin se, kun pidin melkein 20-vuotiasta dementoitunutta ja sairasta Tiina-kissaamme sylissäni keinutuolissa ja itkin sitä, että se piti viedä eläinlääkärille nukutettavaksi, ja Tiina-parka kohottautui nuolemaan minun kasvojani lohduttaakseen minua.

Olen pitänyt poikani kissaa Nestoria aika itsekeskeisenä nuorena kissana, mutta nyt olen tullut tuntemaan siitä uuden puolen. Eilen se tuli ihan viereeni nukkumaan, kun hoidin flunssaani lepäämällä vuoteessa. Nestor vaikutti hyvin huolestuneelta, puski minua ja nuoli käsiäni. Tunteeko kissa toisen kissan ja myös ihmisen tuoksusta, milloin tämä on sairas vai miten se tietää? Tavallisesti niin ylhäisessä yksinäisyydessään keinutuolissa torkkuva Nestor oli koko ajan lähelläni, kunnes menin lääkärille.

Flunssa oli kehittynyt angiinaksi. Onneksi se hallitaan nykyään lääkkeillä. Nestorin mielestä ne eivät kuitenkaan riitä. Se lohduttaa minua tuomalla minulle rakkaimmman esineensä, pienen leluhiiren. Se on suuri rakkaudenosoitus kissan taholta.

Entä Orhan Pamukin Istanbul? Se ei ole tuottanut pettymystä. Pitkät Istanbulin kuvaukset ovat nähtävässti liikaa flunssaiselle lukijalle, ja olen edennyt vasta 300 sivua. Vaikka esimerkiksi kuvaukset Bosporilla sattuneista onnettomuuksista ovat jännittäviä, eniten minua kiehtoo Pamukin suvun tarina ja Orhan Pamukin kehitys kirjailijan uraa kohti.

Lisäys Lohduttajakissat (kirjoissani)

torstaina, heinäkuuta 07, 2005

Roskiksista romaaniin


Tiina on pelastettu roskiksesta
ja saanut oman kodin.

Tiina ilmestyi meille kovalla pakkasella pienessä Copper Cliffissä, ensimmäisessä kanadalaisessa kotikaupungissamme. Se juoksi tyttäremme perään elintarvikekioskin roskalaatikolta, jossa se oli nähtävästi asunut jo jonkin aikaa.

Se piti pestä moneen kertaan, ennen kuin turkkiin piintynyt likakerros ja haju lähtivät pois. Sillä oli niin kova jano, että se joi pesuvettänsä.

Eläinlääkärin neuvosta eristimme Tiinaksi nimittämämme kissanpennun aluksi toisesta kissastamme Tobysta. Tiina vietti ensimmäisen yönsä tyttäremme huoneessa entisessä hamsterien häkissä. Eläinrakas tyttäremme piti häkin vuoteensa vieressä ja silitti kissaa sormellaan häkin raosta. Ensimmäisenä iltana Tiina nukahti tyttäremme sormea imiessään.

Tiina näytti alussa maailman rumimmalta kissalta, mutta monien pesujen ja harjausten jälkeen se muuttui kiiltäväkarvaiseksi kilpikonnakuvioiseksi kissaksi. Pimeässä se näytti aivan siamilaiselta.


Oliko Tiina villikissa
Marmelaadin pentu?

Meistä oli melko varmaa, että Tiina oli erään vanhan miehen talon alla asuvan villikissan pentuja. Marmelaadi oli aivan Tiinan näköinen surkea pieni otus, mutta se synnytti jatkuvasti upean näköisiä pentuja. Komein niistä oli täysin himalajankissaa muistuttava uros, josta kasvoi niin villi peto, että eläinasema joutui lopettamaan sen.

Tiina jouduttiin leikkauttamaan jo pienenä, sillä uroskissamme oli leikattu niin vähän aikaa aikaisemmin, että Tiinasta olisi melko varmasti tullut muuten lapsiäiti. Vai pitäisikö sanoa pentuemo? Leikkauksen vuoksi Tiina jäi loppuiäkseen jollakin tavalla pentukissaksi. Siitä huolimatta Tiina sai minut ajattelemaan uudella tavalla eläimen kehittymisestä ja oppimisesta sekä ihmisten ja eläinten välisestä kommunikoinnista.

Ensimmäiset kymmenen elinvuottaan Tiina oli niin pelokas, että säikähti kaikkia kovia ääniä, jopa oman perheen ihmisten askelia. Alkuvuodet se liikkui ulkona perheen toisen kissan suojissa.

Voimakasluonteinen Toby opetti sitä kärsivällisesti ja ystävällisesti kissojen tavoille. Torontossa Tiina oppi jopa pyydystämään hiiriä, mutta toi ne aina elävinä kotiin eikä suostunut tappamaan niitä.


Kissan persoonallisuus
muuttui

Muutama vuosi poikakissan kuoleman jälkeen tämän tyttökissan persoonallisuus muuttui täysin. Ehkäpä jo muutto Atlantin yli lentomatkoineen ja uusi manner erilaisine tuoksuineen ja äänineen "ravisteli" sitä.

Se suostui syömään uusia ruokia siihenastisen kuivamuonan lisäksi. Siitä tuli itsevarma. Se tuli vieraita vastaan eteiseen ja hyppäsi perheen ystävien syliin istumaan. Tiinasta tuli talonvaltias, ja se osasi ilmaista hyvin tahtonsa.

Tähän muutokseen vaikutti varmaan myös se, että se oli Helsingissä sisäkissa. Sen olo oli täysin turvallinen. Ei tarvinnut enää pelätä outoja kissoja ja koiria, Toronton kotipihan pensaikoissa iltaisin hiipiviä pesukarhuja eikä Tiinan itsensä kokoisia mustia oravia.

Kissan kieltä
on helppo ymmärtää

Yhdeksässätoista vuodessa opimme tietämään, mitä Tiina milloinkin halusi sen äänensävyjen ja liikkeiden perusteella. Samoin oli helppoa tajuta sen tunteita ja mielialoja, esimerkiksi innostumista, iloa, tyytyväisyyttä, loukkaantumista tai närkästymistä.

Huomasimme, että kissa ei koskaan salaa mitään eikä valehtele. Kissa muistaa ja tuntee ihmiset, nekin jotka se on tavannut monta vuotta aikaisemmin. Se vaistoaa, mitä on tulossa.

Tiina pääsi aikamatkalle 1900-luvun alun Torontoon, hevosajurin perheen kissaksi ensimmäisessä nuortenkirjassani. Niin pääsi myös Tiinan opettaja ja kumppani Toby, joka jäi Torontossa auton alle. Tiina oli täysin terve koko pitkän kissanikänsä. Muistamme sen aivastaneen yhden kerran, mikä hämmästytti meitä. Yhdeksäntoistavuotiaana Tiina dementoitui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen.

Tiinan kanssa eläessä tulivat monesti mieleen sadut, joissa ihmisten sanotaan ymmärtävän eläinten kieltä. Se ei tunnu enää sadulta. Olisi kiinnostavaa kuulla, onko jollakin muullakin ollut samanlaisia kokemuksia kissan kanssa elämisestä.