Näytetään tekstit, joissa on tunniste books. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste books. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, marraskuuta 22, 2011

Optimistinen kirjailija


Optimistinen kirjailija, originally uploaded by Anna Amnell.


Ensimmäinen kirjani oli juuri ilmestynyt. Ostin tuon hameen Suomessa.

Tyttäreni skannaa paljon vanhoja valokuvia. Minusta tuntuu, että en ole edes nähnyt tätä kuvaa, joka tuo mieleeni sen valtavan optimismin, jolla palasin vähän yli 20 vuotta sitten Suomeen Kanadasta, aloin opettaa englantia ja kirjoittaa historiallisia romaaneja.

Olin kirjoittanut lehtijuttuja Kanadassa asuessanikin useamman vuoden ajan sekä sikäläiseen siirtolaislehteen että Suomeen. Vein nyt loppuun kirjoittamisen, jonka olin aloittanut jo Kanadassa, sain valmiiksi ensimmäisen historiallisen nuortenromaanini.

Ystäväni hämmästyivät, kun kirja oli kohdistettu lapsille. Mutta eihän se ollut ihme, sillä olinhan ollut vuosikaudet kotiäiti.

Kuvassa minulla on joulun värit ja Kanadan lipun värit. Olin tuon kuvan ottamisen aikaan kanadalainen, anoin Suomen kansalaisuuden takaisin heti Suomeen palattuani.

Olimme ajatelleet, että emme tule takaisin Suomeen asumaan, mutta suuret maailmanhistorialliset muutokset - Neuvostoliiton romahtaminen ja Itä-Euroopan vapautuminen - muuttivat suhtautumisemme Suomeen.

Sain kansalaisuuspaperin Mauno Koiviston allekirjoituksella varustettuna. En tiennyt silloin, että Koivisto oli samaa sukua kuin isoäitini.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2011

Uskonto kulttuurin osana

Kommentti blogiin, jossa keskustellaan papeista romaanihenkilöinä ja yleensäkin kulttuurista ja uskonnosta.


Englannissa oli yritys "ajanmukaistaa" Agatha Christie -sarjat. Se merkitsi  pappiloiden ja pappien häivyttämistä pois TV-sarjan maalaiskylistä ja joka toisen rakkaustarinan muuttamista lesbo-romanssiksi.
Kansa raivostui ja haukkui yleisönosastoissa ja nettikeskusteluissa Christien tyttärenpojan siitä, että hän oli antanut luvan Christien dekkareiden maailman muuttamiseen. Näissä Suomessakin nähdyissä jaksoissa oli Miss Marplena Geraldine McEwan, jonka Marple-ura loppui siihen.
Nyt on rauha maassa, sillä on palattu Christien alkuperäiseen maailmaan, josta katsojat pitävät.
Liettuanjuutalaista sukua isänsä puolelta oleva David Suchet on anglikaani, joka näyttelee hienosti katolista Poirotia. Hän omaksui itse kristinuskon yli 20 vuotta sitten.  David Suchet on ilmaissut huolensa siitä, että monikulttuurisuuden nimissä Englannissa vaietaan kristinuskosta. Ongelmaa on siis muuallakin.
Osia Raamatusta, Lasten raamattu ym klassista uskonnollista kirjallisuutta on saatavana David Suchet'n lukemina. Ei Poirot-aksentilla. :)


Amerikassa tapasin rekkakuskien huoltoasemalla miehen, joka kertoi kuuntelevansa Raamattua Gregory Peckin lukemana Amerikan halki ajaessaan. Monikulttuurisessa Pohjois-Amerikassa kristinusko saa näkyä ja kuulua yhtä hyvin kuin muut uskonnot. Näin myös Aasiassa.


Toinen salapoliisiromaanien kirjoittaja, jonka kirjoissa uskonto on mukana on Chesterton, jonka Father Brownia ei Suomessa paljonkaan tunneta nähtävästi juuri siitä syystä, että uskonto halutaan eliminoida pois kulttuurista Suomessa.


Lisäys: Olen seurannut myös Midsomerin murhat ja Komisario Morse/Lewis -sarjoja, ja uskonto on niissä yhtenä tärkeänä osana. Pappeja, sekä miehiä että naisia, on niissä sekä roistoina että normaaleina kansalaisina. Samoin oli juutalaisen Anthony Horowitzin käsikirjoittamassa loistavassa "Foylen sodassa".
Vaikka englanninkielinen kaunokirjallisuus on minulle tuttua jo opiskeluajoilta, otan esimerkeiksi TV-sarjat, sillä ne ovat Suomessa laajemmin tunnettuja kuin alkuperäiset romaanit.


Aikaisemmat kommentit samassa keskustelussa:


(Voiko uskonnosta tehdä viihdettä?) Heidän kannattaisi lukea C.S. Lewisin satiiri "Paholaisen kirjeopisto". Siinä on viihderomaani uskonnosta, ja se on ollut vuosikymmeniä suosittu, best seller- listoilla muualla maailmassa, jossa uskontoa ei ole erotettu muusta elämästä ja tungettu marginaaliin. 

Myös jokin aika nähty TV-sarja Barchester Chronicles oli hauska. 



Toinen aikaisempi kommentti:
Suomalainen kirkollista tai yleensä kristillistä aihetta käsittelevä kirjailija tai kristityksi tunnustautuva kirjailija (!) on kahden tulen välissä tai vasaran ja alasimen välissä niin kuin englannissa sanotaan.


Toisaalla ovat nykyajan fanaattiset Dawkins-ateistit ja marksilaisperäiset ateistit, joita on paljon kulttuuripiireissä. Toisaalla ovat fanaattiset uskovaiset. Kun olin esittelemässä tyttökirjaani, eräs nainen sanoi: Ei kai se vain ole romaani! Enemmistö on hiljaa, jotta ei luultaisi näiksi äärisuunniksi.

 Uskonnolle vihamielinen kulttuuri tuli Suomeen äärivasemmistolaisen ateismin mukana 1960-1970-luvulla, ehkä myös 1980-luvulla, josta en tiedä, koska asuin silloin ulkomailla.

Itäinen naapurimaamme käytti paljon rahaa ateistiseen propagandaan. Sillä oli kosketuspintaa Suomessa, sillä 1900-luvun alun sosiaalidemokratiakin oli Suomessa ateistista ja meidän kulttuuriväkemme oli rähmällän itään päin.
 Ideologiaan kuului uskonnon vastustaminen. Jostain syystä ortodoksinen uskonto oli sallittua. Nykyään ovat "sallittuja" itämaiset uskonnot, uuspakanuus ja mikä hyvänsä outo uususkonto - mutta ei tavallinen kristinusko. Vastustetaan kansan enemmistön uskontoa, jolla on suurin merkitys yhteiskunnassa.

hdcanis kirjoittaa tärkeästä asiasta: ihminen, jolle oma uskonto on tärkeää, kunnioittaa myös toisten uskontoa. (Tietenkin uskontoja voidaan käyttää poliittisina aseina, mikä on todella traagista.)

Sivistynyt ja maltillinen länsimainen, ei-vasemmistolainen ateisti tai agnostikko voi olla samalla kulttuurikristitty, joka on kohtelias uskovaisille ja kiertää katsomassa kirkkoja turistimatkoillaan, nauttii länsimaisesta kulttuurista taidemuseoissa jossa kristinusko on keskeinen edelleen - sieltähän on saatu aiheet, ajattelutapa ja ihmiskäsitys.

--
Melkein kaikkihan me ollaan täällä Pohjoismaissa protestanttisia kirjailijoita, niin on suuri osa angloamerikkalaisia kirjailijoita. 
Sanontaa käytetään Amerikassa erottamaan toiset suuret ryhmät nimittäin juutalaiset, esimerkiksi Philip Roth ja monet muut, meillä mm Daniel Katz, ja katoliset, vaikkapa Anne Rice tai Tennessee Williams joka kääntyi episkopaalista katoliseksi. Uskonnolla on merkittävä asema kirjallisuudessa. Uusia tähtiä maailmankirjallisuudessa ovat hindu- ja muslimikirjailijat. Uskonnottomia kirjailijoita on vähemmistö kaikista. Uskonto antaa voimaa ja sitä vastaan voi kapinoida. 
Juutalainen Paul Auster on esittänyt kiinnostavia mielipiteitä luterilaisuudesta, hänen vaimonsa Siri kun on amerikannorjalainen.

sunnuntaina, lokakuuta 30, 2011

Halloween book & food


Halloween book & food, originally uploaded by Anna Amnell.
Halloween-viikon alkajaisiksi syön Atkins-aamiaisen ja luen Anne Ricen vampyyrikirjaa "Vittorio the Vampire", 16-vuotiaan pojan ja lapsena vampyyrin morsiameksi myydyn tytön kovasta kohtalosta.

Poikani suositteli tätä kirjaa: sinun aikaasi. Hän tarkoitti renessanssia. Kirja alkaa 1400-luvun Firenzestä ja Milanosta. Olen lukenut Anne Ricelta aikaisemmin vain yhden Christ the Lord -sarjan yltiökatolisista mutta hienosti toteutetuista romaaneista, jotka hän kirjoitti palattuaan katolisuuteen, josta hän on sittemmin vieraantunut, vaikkakaan ei kristinuskosta.

Kun on kysymyksessä renessanssi, uskonto on luonnollisesti keskeinen. Ricen maailmassa on vampyyreja, enkeleitä ja katedraaleja. Hän esittää kiinnostavan legendan siitä, kuinka vampyyrit olivat Firenzen alueen alkuperäisasukkaita.

Ricen tyyli on häikäisevä, alkuosassa suorastaan ylenpalttinen, kun hän kuvaa renessanssin taidetta (Filippo Lippi), pukuhistoriaa, esineistöä ja sivistyneen ylimmän luokan elämäntapaa. Tämä on ensimmäinen lukemani Ricen vampyyrikirja. Olen nähnyt aikaisemmin elokuvan "An Interview with a Vampire".

Koin kirjan "Vittor the Vampire" ajoittain hyvin vastenmielisenä. Poikani arvelikin, että pitäisin lähinnä alkuosasta, renessansin kuvauksesta. Pidin myös kirjan lopusta, jossa Rice vertaa tiedonhaluista ja luovaa ihmistä vampyyriin. Vampyyri ja taitelija, kirjailija maksavat kovan hinnan siitä, että käyttävät ihmistä materiaalinaan. Mutta Rice on Vittorion ja hänen enkeleittänsä lailla sitä mieltä, vähäisinkin ihmisistä säteilee valoa, joka on lähtöisin Luojalta.

"Others write of doubt and darkness. Others write of meaninglessness and quiet. I write of indefinable and celestial gold that will forever burn bright. --I write of knowledge and its price."(Rice, 284)

Kun olimme koko perhe New Orleansissa, näimme sattumalta eräällä aukiolla myöhään illalla vampyyrien näköisiä, siis suunnattoman kauniita ja hienosti pukeutuneita naisia ja heidän samaa tyyliä olevia "holhoojiaan", jotka harjoittivat ikävää business-toimintaa turistialueella. Kuin suoraan Ricen vampyyrikirjasta. Rice kirjoittaakin New Orleansin ja Firenzen monista yhtäläisyyksistä.

Piha New Orleansissa

Sisäpiha New Orleansissa. Kuva: Anna Amnell. Lisää kuvia New Orleansista ja Louisianasta

Halloween-juhlaa vietetään yleensä lokakuun viimeisenä päivänä, pyhäinpäivän aattona suurimmassa osassa läntistä maailmaa. Esimerkiksi USA:ssa on ensi viikko useilla seuduilla kouluilla lomaa, joten lapset voivat kiertää naamoituneina pyytämässä karkkeja oikeana Halloween-iltana.

Joillakin paikkakunnilla lasten Halloween-tapahtumat järjestetään jonain muuna sopivana iltana, jos Halloween osuu keskelle kouluviikkoa. Sekä koululaiset että opettajat pukeutuvat hassuihin Halloween-asuihin. Minulla on pelkästään hyviä muistoja Kanadan vuosien Halloween-juhlista.

Pyhäinpäivä onkin kokonaan eri juhla, vainajien muistojuhla, joka on siirretty Suomessa varsinaiselta paikaltaan. Saa nähdä, milloin nuoriso viettää Suomessa Halloweenia tänä vuonna.

lauantaina, lokakuuta 29, 2011

Kirjailijan työhuone


Kirjailijan työhuone, originally uploaded by Anna Amnell.
Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Kirjoitin lehtijuttuni Torontossa keittiönpöydän ääressä ja myöhemmin poikani huoneessa, kun hän oli Pariisissa opiskelemassa.

Paras tilanne oli alussa Korkeavuorenkadulla, kun käytin ruokasalia työhuoneena. Samassa talossa erään asukkaan keittiö remontoitiin, ja sain vanhat kaapit itselleni. Laitoin ne yhdelle lyhyelle seinälle ruokasaliin ja päällystin ne tapetilla. Siinä oli työhuoneeni.

Nuorin lapsistani opetti minut käyttämään tietokonetta. Siitä olen kiitollinen. Kirjoitin alussa hänen tietokoneillaan, sitten eräs lasteni ystävistä osti halvalla Nokialta ikivanhoja poistokoneita ja toi miehelleni ja minullekin omat tietokoneet.

Leveille ex-siivouskomeronhyllyille laitoin ensinnäkin opetusmateriaalin. Opetin englantia aikuisille, pidin mm suggestopedisia kursseja, joihin tarvitaan paljon opetusmateriaalia, ainakin minä tarvitsin kuvia, musiikkia jne.

Toisille hyllyille levitin aineiston, jota tarvitsin kirjoittamiseen. Lopetin lehtijuttujen tekemisen melkein kokonaan ja aloin kirjoittaa historiallisia nuortenkirjoja.

Olin tutustunut Viktorian aikaan kirjoittaessani siitä artikkelia Kotilieteen vuonna 1984. 1980-luvun lopulla aloittelin kirjaa sortovuosista. Ensimmäinen valmistui työn ohella 1991. Minulla oli oma työpöytä, ja ikkunasta näin fantastisen kulttuurimaiseman, joka inspiroi minua, kun kirjoitin Aurora-kirjat. Tuo kuvassa näkyvä lehmus lohdutti minua vaikeina aikoina.

Kun mieheni virka-asunto pieneni rajusti peruskorjauksen vuoksi, aloin kirjoittaa makuuhuoneessa. Istuin yleensä jalat ristissä kuvassa näkyvän sängyn päällä ja kirjoitin lopulta omalla läppärilläni!

Kirjoitin yhteensä kuusi kirjaa tuossa huoneessa. Kollaasissa on tunnearvoa.

Teen paljon tutkimustyötä kirjoihini, varmaankin liikaa. Rakastan historiaa, varsinkin Viktorian ja Edwardin aikaa sekä renessanssia, josta kirjoitin kirjat Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan ja kirjoitan nyt jatko-osaa Turusta. Kuten kuvasta näkyy, Nestor-kissakin väsyy kirjoihin, joita on joka paikassa.

Nestor on pojan ja miniän kissa, joka on meillä hoidossa silloin tällöin, nimetty romaani- ja sarjakuvasankari Nestor Burman mukaan. Kirjallinen kissa.

Työhuonekuvat olivat esillä viime vuonna Turun ja Helsingin kirjamessuilla.

Helsinki March 5th 2008

keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011

Historialliset naistenromaanit ja tyttökirjat




Uutisissa julistettiin, että "historialliset viihderomaanit" ovat nyt suosittuja. Tarkoitettiin nähtävästi suomeksi kirjoitettuja kirjoja, sillä helsinkiläisissä kirjakaupoissa on ollut jo monta vuotta pitkät rivit englanninkielisiä historiallisia naistenromaaneja. Monissa muissa maissa niiden suosio on tunnustettu aina. Olin aivan ällistynyt, miten paljon historiallisia romaaneja näkee Keski-Euroopan kirjakaupoissa. Tuttavat ovat kertoneet samaa Ranskasta, jossa tehdään myös jatkuvasti historiallisia TV-sarjoja.

Monet pitävät viihteenä jopa Jane Austenia, Bronten siskoksia, Margaret Mitchelliä, Thomas Hardya. Jos heidän kirjansa ovat viihdekirjallisuutta, kenelläkään ei ole syytä hävetä historiallista naisviihdettä. Kaikki kaunokirjallisuushan on viihdettä, hyvää tai huonoa. Eihän sitä kukaan muuten lukisi muuten kuin kuukausipalkalla.Nykylukijan näkökulmasta katsottuna suurin osa klassikoista on historiallisia romaaneja.  Ne ovat romaaneja jostain aikakaudesta, joka oli erilainen kuin meidän aikamme. 

Mutta hyväksyykö suomalainen kirjallinen maailma ja lukija romaanin, jossa mentaliteetin ja tapojen erilaisuus nykyaikaan verrattuna vaikuttaa kirjan henkilöiden valintoihin ja kohtaloihin? Odotetaanko anakronistisia ja poliittisesti korrekteja romaaneja, joissa keskiaika tai uusin aika kuhisee ihmisiä, joilla on vanhan ajan vaatteet ja asunto mutta nykyajan ihmisten moraali ja ihmiskäsitys? Täytyykö olla siirtymistä edestakaisin menneisyyteen ja nykyaikaan, mitä jo A. S. Byatt teki postmodernismin jälkeisessä romaanissaan "Possession".

Nyt kun naisten historialliset romaanit ovat pääsemässä salonkikelpoisiksi, odotan kiinnostuksella, milloin pääsevät hyväksytyiksi myös tytöille tarkoitetut historialliset romaanit, jotka ovat väliinputoajia, niitä ei hyväksytä mihinkään ryhmään. Asia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti, sillä olen saanut valmiiksi seitsemännen historiallisen nuortenromaanin ja pohtinut, onko parasta siirtyä jo johonkin toiseen lajiin.


sunnuntaina, lokakuuta 23, 2011

P. D. James: murha Jane Austenin maailmassa


(Lisäys 23.10.  Tilasin kirjan ja luin sen. Täällä kirja-arvosteluni: PD James Death Comes to Pemberley )

91-vuotias P. D. James on aiheuttanut yllätyksen kirjallisessa maailmassa. Hän on kirjoittanut salapoliisiromaanin, joka tapahtuu Jane Austenin maailmassa. Elizabeth ja Darcy saavat järkyttyneen vieraan. Elizabethin sisar Lydia saapuu kertomaan, että hänen miehensä Wickham on murhattu! Aikamoinen jatko Elizabethin ja Darcyn tarinaan.

Näen sen jo mielessäni elokuvana: Hysteerinen Lydia ajaa hevosrattailla hurjaa vauhtia Pemberleyn kartanoon, jonka ylhäinen rauha häiriintyy. Mikä nautinto meitä odottaakaan, ensin kirjana tietysti. Thank you, Baroness James of Holland Park!

P. D. Jamesin haastattelu The Telegraph -lehdessä (+ lyhyt video: mm Ajatteli ensin opettelevansa kirjailijan työtä kirjoittamalla salapoliisiromaanin. Tiesi, että se on vaikea laji. Huomasi sitten, että kirjoittamalla klassisen salapoliisiromaanin voi kirjoittaa korkeatasoisen romaanin. Hän kirjoittaa käsin, ja sihteeri kirjoittaa puhtaaksi. Häneen ovat vaikuttaneet  Jane Austen "tietenkin", samoin Evelyn Waugh, Graham Greene."


P. D. James vaikuttaa videossa ja haastatteluissa aivan yhtä miellyttävältä ja terävä-älyiseltä 90-vuotiaana kuin hän oli 1980-luvulla, jolloin kuulin hänen pitävän esitelmän Torontossa. Silloin hän oli elegantti ja viehättävä tummatukkainen nainen. Nyt hän on elegantti ja viehättävä valkotukkainen nainen. Asu on vaaleanpunainen, mutta se ei merkitse mitään hössötystä, niin kuin usein kuvitellaan vaaleanpunaisen värin käyttäjästä. Se väri vain käy hänen hiustensa ja ihonsa väreihin.
P. D. James: Death Comes to Pemberley (kustantajan virallinen sivu)
P. D. James: Talking about Detective Fiction
P. D. Jamesin haastattelu "a very happy and fulfilled life"

Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo P. D. Jamesin mukaan? (kirjoitukseni tässä blogissa)


Agatha Christie ja P. D. James (kirjoitukseni tässä blogissa.)
luettelo suomennoksista (linkki myös virallisille sivuille)

Lue lisää Jane Austenin maailmasta (blogi) 

Muita kansikuvia
TV-sarjana
http://www.huffingtonpost.com/2014/10/24/jane-austen-death-comes-to-pemberley_n_6042424.html

tiistaina, lokakuuta 18, 2011

Aihe 'kirjallisuus' blogeissani

Kuva venetsialaisesta kirjakaupasta. Matti Amnell Jr. Katso koko kansio Books and bookcases

Olen kirjoittanut kaikissa blogeissani kirjallisuudesta, sekä kaunokirjallisuudesta että tietokirjallisuudesta. Ne kirjoitukset löytää tästä blogista mm hakusanoilla kirjailijat tai kirjallisuus.

http://blogisisko.blogspot.com/search/label/kirjallisuus

1800-luku ja 1900-luvun alku löytyvät Aurora-blogista, keskiaika Lucia Olavintytär -blogista ja puutarhakirjoja on jo jonkin verran Nojatuolipuutarhuri-blogissani.

tiistaina, lokakuuta 11, 2011

Hovinarrit

Satujen hovinarri on iloinen veitikka, mutta todellisuudessa hovinarrit olivat katkeroituneita viihdyttäjän ja totuudenpuhujan roolistaan. Niin kuin meidän aikamme viihdyttäjät.


Kommentti blogiin, jossa keskustellaan Melenderin Parnassossa olleesta kirjoituksesta.
1.
Katson harvoin TV:tä, sillä ohjelmat eivät yleensä miellytä. P:n mainitsema Fjodor Dostojevskin elämä on ollut poikkeuksellisen kiinnostavaa katseltavaa. Asetan teoriassa TV:n kirjojen rinnalle, mutta käytännössä TV on meillä yleensä kiinni. Laatuhan ratkaisee.


En lue myöskään kirjaa, josta en pidä. Miksi lukisin? Poikkeuksena ovat Melenderin mainitsemat "hyödylliset kirjat". Oletan, että hän tarkoittaa kirjaa, josta saa tietoa jostain asiasta vaikkappa omaan kirjoittamiseen tai tulevaan matkaan. Luen esimerkiksi Ian McEwanin kirjoja, vaikka hänen maailmankuvansa on synkkä, sillä hänen kirjansa ovat erittäin hyödyllistä luettavaa niiden kirjoitustekniikan vuoksi.
2.

Onneksi McEwanin kirjat ovat ohuita, ja niitä ilmestyy harvoin.


 Onko kirjallisuudessa ja viihteessä yleensäkin, hyvässä ja varsinkin huonossa, se vika, että sitä on liikaa?Ihmiset eivät osaa viihdyttää itseään muuten, keskustella toisten ihmisten kanssa, pelata seurapelejä kuten scrabblea tai bridgeä tms, jotka pitävät aivotkin kunnossa.


Kirjailijoiden pitää suoltaa kirjoja sen sijaan, että saisivat kypsytellä niitä. Vieressäni on sanomalehti, jossa kerrotaan, että tunnettu viulisti on uupunut. Me väsytämme muusikkomme ja kirjailijamme loputtomilla vaatimuksillamme. Musiikista on tullut uusi uskonto, ja siihen suhtaudutaan monesti täysin addiktiivisesti ja fanaattisesti.


Olemmeko me nykyajan ihmiset niin tyhjiä, että meitä pitää koko ajan viihdyttää niin kuin satujen narsistista kuningasta?
3.
En ymmärrä puhetta "intelligentsiasta" enkä yläluokasta tässä asiassa.

Uskon, että myös Suomessa on vielä yhteiskuntaluokista riippumatta ihmisten tavallista yhdessäoloa, olipa se vaikka sienestämistä tai pelkkää kävelyä luonnossa tai juttelua. Onko sitä maaseudulla enemmän? Onko siellä enemmän tilaa kaikenlaisille harrastuksille?

Tuntuu siltä, että kaupunkilainen on joutunut ahtaalle pieneen asuntoonsa - Helsinki on yksiöiden kaupunki - jossa ei voi paljon muuta tehdä kuin katsoa TV:tä tai käyttää tietokonettaan. Onneksi on myös kahviloita, joissa ihmiset juttelevat.
 Kun oma aktiivisuus vähenee, ihminen vaatii lisää ja lisää viihdettä. Kun pitää tuottaa liikaa viihdettä, taso ei millään voi olla korkea, olipa kyse kirjoista, musiikista tai tietokonepeleistä.



Keskustelu jatkuu. Kommenttini
1. Jokaisella taiteilijalla ja kirjailijalla on jokin  maailmankuva, käsitys totuudesta, mutta taiteessa se on pidettävä taustalla, niin kuin luusto tai verenkierto, kuten on sanottu viisaasti. Näkyvillä ovat taiteelliset arvot. Niitä voidaan arvostella.
Kirjallisuuden arvioimisperusteina voivat olla yhtenäisyys, monipuolisuus, syvällisyys, koskettavuus, kieli. Nämähän ovat kirjallisuustieteen opiskelijan perusopintoihin kuuluvia asioita.
2. Siinä oli parasta, että sai lukea romaaneja vuosikaudet. (Miehenikin otti kirjallisuuden cum lauden siitä syystä toiseen tutkintoonsa.) Pääaineeksi otin kuitenkin käytännöllisesti kielen, englannin, jossa romaanien ja runojen lukua myös riitti - ja sillä sai työtä. Niinhän useimmille kirjallisuutta harrastaville tytöille käy, he päätyvät opettajiksi.

Saatoit valita hyvän osan. Kirjallisuudenoepiskelussa tuli hiukan kyyniseksi, kun oppi, että kirjallinen maailma on ollut aina muotivirtausten vietävissä, ja klikit, mesenaatit, hyvät veljet ja sisaret järjestelevät toisilleen kunniaa ja mainetta apurahoilla, palkinnoilla ja juonitteluilla.:) Vasta jälkeenpäin "kulta" erottuu katinkullasta. Tekijät ovat yleensä siinä vaihessa jo kuolleet. Tulee suhteellisuudentajua nykyhetkeenkin. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan.:)

3.
Ihmisten maku vaihtelee, ja siitä ei kannata kiistellä. Ihmiset lukevat sitä, mitä haluavat. Vain kriitikoiden täytyy lukea työnsä vuoksi sellaistakin, mistä eivät pidä.

Toisille lukijoille "roska" on rakasta, toisille "korkeakulttuuri". Vapaassa maassa saa lukea miltei mitä hyvänsä.

Todella vapaassa ja taloudellisesti hyvinvoivassa maassa kirjallisuuden valikoimakin on suuri. Ja silti tuntuu monesti esimerkiksi joulua ennen siltä, ettei löydä jollekin ystävälle tai sukulaiselle sopivaa kirjaa. Esimerkiksi uudet lasten- ja nuortenkirjat ovat kaikki samaa lajia, koska kustantajat niin haluavat. Kirjailijoilla olisi monenlaisia ideoita, jos he voisivat ne toteuttaa.

maanantaina, lokakuuta 10, 2011

torstaina, lokakuuta 06, 2011

Kommentit: Nopeat kirjailijat

Barbara Cartland vuonna 1925, 24-vuotiaana. Hänellä lienee edelleen maailmanennätys nopeudessa, Guinnessin mukaan 23 romaania vuodessa vuonna 1983, 82-vuotiaana.
Kommenttini:


1. Tapauksessa N. W. täytyy olla jotain, mitä emme tiedä. Kuinka kauan hän suunnitteli kyseistä kirjaa? Se on saattanut olla hänellä mielessä kauankin. Entä neuvottelut kustannustoimittajan kanssa ja muut käytännön jutut.


Jos on kyseessä luova nero, hän voi kirjoittaa joka viikonloppu yhden kirjan. Silloinhan muut kirjailijat voivat jäädä eläkkeelle, jos tältä kirjailijalta ilmestyy nelisenkymmentä kirjaa vuodessa.


Aika monta kirjaa vuodessa kirjoitti myös Barbara Cartland, ja ne olivat paksumpia. Kiinnostava ilmiö.


Miten tilanne jatkuu? Se onkin ratkaisevaa.

2. kommentti


Hyvin nopeita ja tuotteliaita kirjailijoita on olemassa:


Alexandre Dumas vanh.: 60 näytelmää, 160 romaania, artikkelikokoelmia, elämäkertoja jne jne. Ne eivät olleet viihderomaaneja tai pikkulasten kirjoja.


Barbara Cartland kirjoitti vuosikymmenet kirjan viidessä päivässä ja julkaisi yleensä kymmenen kirjaa vuodessa teini-iästä asti, yhteensä 723 romaania. Vielä vuonna 1983, 82-vuotiaana hän julkaisi 23 romaania yhtenä vuonna, mikä on Guinnessin kaikkien aikojen maailmanennätys.


Hän oli kuudenneksi käännetyin kirjailija maailmassa, ja vain William Shakespeare ja Agatha Christie ovat myyneet enemmän kuin hän.


Älykäs nainen. Myös poliitikko, lentäjä. Mediapersoona. Nuorena kaunis ja fiksu.


Hän ei ollut kuitenkaan minun lempikirjailijoitani. Luin yhden kirjan, ja se oli ihan hyvä.


Terveisin oikein hidas kirjailija.:)


Keskustelu jatkui toisessa kirjoituksessa
3. kommentti




K., kirjoitit:
"Turun sanomien juttu oli ikävä, koska se levittää väärää kuvaa siitä, mitä on kirjailijan ammatissa toimiminen." Siitä on kysymys.


Olet tehnyt hienon työn ottaessasi tämänkin tapauksen esille. Siihen asti, kun tämä nuori kirjailija itse kertoo kunnolla työstään, me muut vain arvailemme.


Suurimmalle osalle meistä kirjoittaminen on kovaa työtä. Helppo ja inspiraation vallassa tehty tai nopeasti syntynyt kirjoittaminen on harvinaista juhlaa.


W.  on kirjoittanut ennenkin ja palkittu Internetin mukaan. Lastenkirja ei ole ensimmäinen kirjallinen yritys. Lahjoja siis on. Hänellä on takanaan myös kielen ja kirjallisuuden opinnot. Se merkitse paljon. Muuta emme tiedä. Kaksikielinen?


Sitten Cartland, josta tiedämme paljon. Hän on itse kertonut, että suhteet korkeassa asemassa oleviin henkilöihin ovat olleet merkittävä apu uralla. Kaikki ovet ovat olleet auki kuningashuoneeseen asti. Media on kiinnostunut. Aina löytyy sopiva tuttu linna ja kartano tapahtumapaikaksi historialliselle romaanille. On spesialisteja, historiantutkijaystäviä, jotka tekevät tutkimustyön, antavat hetkessä tietoa ja neuvoja. Se nopeuttaa valtavasti. Vastaavaa on joillakin suomalaisillakin kirjailijoilla. Sellainen kirjailija ei raada yksin.


Auttaa jos on huippuälykäs ja luonteeltaan asiallisen laskelmoiva. Sitten vielä voi olla herkkyyttä ja takana kovia kokemuksia - Cartlandilta kuoli kaksi veljeä sodassa muutaman päivän aikana. Trauma yhdistää lukijoihin.


Aina puuttuu kuitenkin jotakin. Meiltä muilta ehkä nopeus, suvun tuki ja korkeat suhteet. Cartlandilta pitkäjänteisyys ja kunnianhimo tuottaa suuria teoksia. Näitä ominaisuuksia oli toisella nopealla kirjaiijalla Alexander Dumas vanhemmalla.


Mutta kirjoittaminen ei ole koskaan helppoa. Ei kannata kadehtia ketään.


4. kommentti, vastaus nimimerkille "V. E"


E,

ymmärtääkseni Barbara C. naputteli kirjat alussa itse, mutta vanhemmiten ei tietenkään enää jaksanut. On tavallista, että menestyskirjailijoilla on sihteeri. Eräässä TV-ohjelmassa Cartland kertoi tuosta, mitä Sinäkin kirjoitit. Muistaakseni siinä aivan näytettiin, kuinka Cartland lepäsi divaanilla, selkä pikakirjoittajaan päin ja saneli tekstiä.

En ole tarkemmin tutustunut Cartlandin elämään. Hän myöskin sanoi TV-ohjelmassa, että hänen hyvä ystävänsä historian professori teki tutkimustyön siihen ja siihen kirjaan, ja ne ovat varmaankin päteviä ajankuvauksia.

Monet kirjailijat käyttävät tutkimusapua ja luettelevat kirjansa alussa ne ja ne henkilöt. jotka tutkivat kunkin kaupungin. Joillakin on aivan perhefirma tekemässä kirjoja tai työryhmä laittamassa murteet oikein:).

Varsinkin ulkomaiset menestysromaanit ovat suorastaan ryhmätyötä. En uskalla mennä esittämään väitteitä suomalaisista kirjailijoista.

Meikäläinen juoksee vuosikaudet historian luennoilla ja lukee sata kirjaa yhtä lastenkirjaa varten. Sehän on hullun hommaa, sillä apurahoja tulee vähän, kun on "hidas" eikä julkaise joka vuosi.:)

perjantaina, syyskuuta 23, 2011

Blogisisko on Aurora-kirjojen äiti


Tämä osuu sopivaan aikaan.  Hesari kertooo tänään: "Kirjailijain keskitulo 2000 euroa vuodessa". Mikä tässä vielä naurattaa?
Kuvassa nauraa Anna Amnell 1900-luvun alun asussa. Photo: Kristiina Hemminki (poistettu)


Julkaisin vuonna 1991 ensimmäisen Aurora-kirjan, Kirjapajan kustantaman historiallisen nuortenkirjan "Aurora. Vaahteralaakson tyttö" (2. painos otettiin vuoden 1992 alussa). Sitten ilmestyivät "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) ja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995). Kirjoitin kustantajan pyynnöstä Auroran tarinan myös pienemmille lapsille. "Aurora ja Molly" ilmestyi vuonna 1999, ja siinä on mustavalkokuvitus. Kuvituksen ja kaikkien kirjojeni kansien kuvat teki Torontossa ja Pariisissa taidetta opiskellut poikani Matti Amnell (Jr), joka oli silloin vielä opiskelija. Kaikki Aurora-kirjat ovat loppuunmyytyjä, mutta niitä saa kirjastoista.

Blogini "Aurora" antaa tietoa Aurora-kirjoista ja niiden aikakaudesta eli 1900-luvun alusta ja kirjojen tapahtumapaikoista, Helsingistä ja Torontosta. Tämän blogin sivupalkissa on joitakin linkkejä, joista löytyy keskeistä tietoa. Kirjaston Sanojen aika antaa tiivistettyä tietoa Aurora-kirjoista aikuisille ja Lasten Sanojen aika/Sankarikirjat lapsille. Tietoa antaa mysö Kotisivublogini.

Julkaisin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen. Vuonna 1998 otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin tyttönimen, hänen sukunsa 1700-luvulta peräisin olevan sukunimen Amnell. Olen julkaissut sen jälkeen kirjani nimellä Anna Amnell.

Yllä oleva valokuva on otettu Kauneus ja terveys -lehdessä ollutta Liisa Mantereen tekemää haastattelua varten. Olen pukeutunut 1900-luvun alun asuun. Valokuvaaja on Kristiina Hemminki, jolta sain luvan julkaista kuvan blogissa. Kristiina Hemmingillä on copyright kuvaan.


torstaina, syyskuuta 22, 2011

Kirjoittaminen: 'Significant other'


yellow roses, originally uploaded by Anna Amnell.
My significant other gave me yellow roses this week. Elämäni tärkeä henkilö osti minulle keltaisia ruusuja tämän viikon kukiksi, kun vaaleanpunaiset ruusut kuihtuivat.

Termi 'significant other' alkoi psykiatriasta, mutta se on levinnyt arkkikäyttöönkin, jolloin se tarkoittaa henkilöä, joka on enemmän kuin poikaystävä/tyttöystävä, mutta ei vielä aviopuoliso. Se voi tarkoittaa miestä tai naista, joten se on havaittu hyväksi termiksi. Se tarkoittaa henkilöä, joka vaikuttaa toisen elämään, tukee häntä.

Kirjallisuudessa ja taiteessa se tarkoittaa henkilöä, joka tukee kirjailijaa tai taiteilijaa hänen työssään. Yleensä se on aviopuoliso. Niin minullakin.

http://en.wikipedia.org/wiki/Significant_other

Kommentteja kirjoittamisesta






kommentti luovuuskäsityksistä:


--tuntuu siltä, että nuo kaksi luovuuskäsitystä täydentävät toisiaan.

Kirjailijalle sanotaan usein, että on varmaankin "ihanaa saada kirjoittaa". Sanojalla on usein lisäksi puolihurmaantunut ilme. Tuntuu kamalalta sanoa hänelle, että kirjoittaminen on vain työtä, usein hyvinkin raskasta. On aikoja jolloin toivoo, että ei olisi koskaan nähnyt yhtään kirjaa!

Onneksi on myös aikoja, jolloin kirjoittaminen on "ihanaa". Tekstiä syntyy helposti, se tuntuu kumpuavan jostain sisältä kuin itsestään. Kun näkee itsensä peilistä, naamalla on juuri tuollainen Cameron-ilme.:)

Olen lukenut siitä, kuinka helppoa runojen kirjoittaminen saattoi olla Eino Leinolle. Leikkiä. Kuitenkin hän oli monesti masentunut ja synkkä.

Ihmettelen sitä, miten niin monet jaksavat kirjoittaa vuodesta toiseen paksuja romaaneja, jotka käsittelevät raskaita aiheita. Ammattitaitoahan se on. Tietenkin ohut kirja voi olla täynnä tiivistettyä kokemusta, vuosien kärsimyksestä syntynyt, niin kuin helmi tai timantti.

On hyvä, että pidetään kirjoittamisen kursseja. Uskon, että kirjoittaminen on käytännössä käsityötä, jonka oppii vähitellen. Mutta kirjoittamisen oppaista ja kursseista oppii heti jotain tärkeää: ymmärtämään sitä, mitä kirjoittaminen on kokemuksena. Ja tietenkin saa myös käytännön neuvoja.

Hyvää jatkoa kurssillesi!



2.
-- kirjoitit: "kirjoittaminen tulee helpoksi jos tekee elämässä valintoja, jotka karsivat elämästä muun pois. "


Niinhän siinä varmaankin käy varsinkin niillä, jotka julkaisevat usein. Toisaalta sanotaan, että kirjailijan pitäisi elää sellainen elämä, josta voi kirjoittaa - ja pitäisi lisäksi aloittaa kirjoittaminen noin 25-vuotiaana. Siinä on ristiriitaa.


Parhaiten menestyvät mielestäni yleensä ne, jotka ovat "sukunsa kirjureita", joilla on kiinnostava suku ja monenlaisia sukutarinoita, joista voi kirjoittaa jatkuvasti tai joilla pääsee ainakin hyvään alkuun.  Myöhemmin tarvitsee tehdä niin kuin muutkin kirjailijat: tehdä paljon taustatutkimusta. Mieleen tulevat vaikkapa Thomas Mann tai Orhan Pamuk. Ja aloittihan Merete Mazzarellakin kirjalla "Ensin myytiin piano".

perjantaina, syyskuuta 16, 2011

Kirjailijan tuskailua


Järjestelyä, originally uploaded by Anna Amnell.
Vaikeinta kirjoittamisessa on mielestäni kirjan loppumuokkaus, sen aikatasojen järjestely, juonen ennakoinnin saattaminen kohdalleen- -.

Arvostan kovasti Sofi Oksasen Puhdistusta näistäkin syistä. Aikatasot oli sovitettu yhteen loistavasti.

Minua lohdutti kovasti, kun luin Riitta Pulkkisen haastattelun, jossa hän kertoi kamppailustaan Totta -romaanin kirjoittamisen loppuvaiheissa.

Olen kirjoittanut jonkun kirjoistani hyvinkin nopeasti ja toipilaana leikkauksen jälkeen.
Mutta se kirja oli poikkeus. (Aurora ja Pietarin serkut)

Olen onnellinen siitä, että olen opiskellut kirjallisuudenhistoriaa ja tiedän kuinka loputtomasti esimerkiksi Tolstoi muokkasi Sotaa ja rauhaa, kirjoitti sen 60 kertaan! Vaimo oli sihteerinä-kustannustoimittajana. Vaimo kirjoitti öisin puhtaaksi Tolstoin korjaaman version, hän sai selvää Tolstoin raaputuksista. Seuraavana aamuna Tolstoi sai puhtaaksi kirjoitetut paperiarkit ja teki taas niihin korjauksiaan. Senjälkeen kun Tolstoi riitaantui vaimonsa kanssa, hänen kirjansa olivat heikkoa tasoa.

Historiallisen nuortenkirjan kirjoittaminen on lasten leikkiä Sodan ja rauhan kaltaisen romaanin kirjoittamisen rinnalla. Silti toivon, että olisin nero tässä vaiheessa. Tuntuu, että pääni on kuin puuroa juuri silloin kun sen pitäisi olla terävimmillään. Tuntuu, että jokin ratkaiseva ruuvi puuttuu. Kova työ joutuu korvaamaan nopeuden.

Ruokapöydän voi onneksi levittää vielä pitemmäksi kuin kuvassa. Olen käyttänyt aikaisemmin pahvista tehtyä koottavaa tapetoimispöytää, johon on kätevää levittää kaikki luvut peräkkäin.

Vaikka on tietokone ja siinä leveälti tilaa, ei mikään vedä nimittäin vertaa leikkaa-ja-liimaa -menetelmälle. Nykyään voi onneksi siirrellä välillä koneella luvut ja kappaleet sopiviin paikkoihin eri versioiksi ja tulostaa ne.

Milloin kirja ilmestyy? Saa nähdä. Onneksi minulla ei ole kiirettä. Saattaa tietenkin olla niin, että kiire olisi hyväksi. Joskus ihmettelen sitä, miksi yleensäkin rääkkään itseäni historiallisten romaanien kirjoittamisella.  Harvat ymmärtävät, miten suuren työn takana ne ovat.

Onneksi olen löytänyt erinomaisia klassisen musiikin asemia radiosta.

torstaina, syyskuuta 15, 2011

Berliini on erilainen

On jo melkein vuosi siitä, kun olin ensi kerran Berliinissä. Sattumalta vapautui kaksi viikkoa Särön uudessa Berliinin taiteilija-ja kirjailijaresidenssissä. Miehellänikin oli vapaata, ja niin menimme Berliiniin.

Se oli työ- ja lomamatka. Minulle oli kovasti hyötyä Berliinin museoista ja varsinkin Wittenbergistä, joka on kuin 1500-luvun museo. Wittenberg, virallisesti Lutherstadt Wittenberg, on 100 kilometrin päässä Berliinistä. Siellä ovat Lucas Cranachin talot, Lutherin huone alkuperäisessä 1500-luvun puolivälin asussa jne.

Wittenberg oli tuttu historiasta ja kirkkohistoriasta, siellä ovat monessa mielessä Suomen ja suomen kielen juuret.

Berliini on yllätys. Luin koulussa yhdeksän vuotta saksaa, ja vanha Saksa keskiaikaisine rakennuksineen, maaseutukylineen ja kulttuurin merkkihenkilöineen oli tuttu. Olin myös käynyt Hampurissa, Bremenissä ja Lyypekissä.

Berliini on kauhistuttava. Toinen maailmansota tuhosi melkein koko kaupungin, ainakin keskustan, samoin kuin Saksan lukemattomat keskiaikaiset kaupungit, joista olen nähnyt kuvateoksen.

Siellä täällä on aitoja sodan edeltävältä ajalta olevia rakennuksia tai osia niistä. On ikivanhoja puita.

Lisäksi on kokonaisia kaupunginosia, jotka on jälleenrakennettu kuten juutalaisten kaupunginosa Hackesche Höfe (Jugend ja Art Deco -kaupunginosa) ja Riehmers Hofgarten. Tietenkin ehdimme nähdä vain osan Berliiniä, sillä Berliini on hyvin suuri.

Berliini on myös hyvin ruma. Modernit rakennukset ovat siellä yhtä yhtä rumia kuin muuallakin.

Näin joitain kiinnostavia rakennuksia, jotkut niistä postmoderneja.

Parasta oli Berliinissä se, että menneisyyttä ei peitelty ja salattu. Oli menossa monenlaisia näyttelyjä, kaduilla ja seinissä oli taidetta. Haluan mennä Berliiniin uudestaan. En ihmettele sitä, että niin monet taitelijat muuttavat Berliiniin.

Mieheni ja minä puhuimme, että voisimme ihan hyvin muuttaa Berliiniin. Se oli hyvin kaunis marraskuun alussa ruskan ollessa parhaimmillaan. Puistoja on hyvin paljon.

Ymmärrän nyt hyvin myös saksanopettajaani, joka oli ollut nuorena tyttönä Berliinissä, aikana ennen kauhun ja häpeän aikaa. Berliini on ollut varmaankin lumoava siihen aikaan. Kirjakaupoissa oli paljon teoksia noista hyvistä ajoista.

Savossa sanottiin "Kukaan ei ole niin viisas kuin saksalainen. Siltä vaikutti varsinkin museoissa ja kirjakaupoissa kierrellessä. Konserteissa emme ehtineet käydä, mutta saksalaisten säveltäjien musiikkia kuulen nytkin tätä kirjoittaessani.
Saksan matkan kuvia (lisää tulee vähitellen)
Saksan matkan kuvia on myös muissakin blogeissani. 1800-luku (Aurora-blogi), Wittenberg (Lucia Olavintytär), sisustus ja lelut (nukkekotiblogi), Syksyblogissa jne.

torstaina, syyskuuta 08, 2011

En bloggaa rahasta

a purse



Tämän aamun Hesari kertoo, että joka viides bloggaaja saa rahaa blogistaan. Minä en bloggaa rahasta. En paheksu sitä, jos muut tekevät niin. Tuen yleensäkin kaikkia laillisten ammattien harjoittajia.

Bloggaamisesta on minulle ennemminkin menoja: kuvien ostoa, kuvapalvelut (edulllinen Flickr), kamera, tietokoneet, skanneri, sähkölasku. Mutta bloggaamisesta on myös paljon iloa ja varsinkin se etu, että tulee kirjoitettua koko ajan. En ole tehokas ja laskelmoiva. Minulla on monta blogia sen sijaan että keskittäisin kirjoitukseni yhteen blogiin ja yhteen aiheeseen. Koetan pitää bloggaamista hauskana harrastuksena ja saippualaatikkona, jonka päältä saan sanoa mielipiteeni täällä blogimaailman puiston nurkassa. En mielistele ketään. En harjoita jälkisuomettunutta vaikenemista.

Minulla oli välillä mainoksia joissakin blogeissani, kun koetin saada jonkinlaista korvausta siitä, että ostin kuvia amerikkalaisesta kuvapalvelusta siihen aikaan, kun ei ollut digikameraa. On tietenkin pieni mahdollisuus, että joku lukijoistani lainaa kirjojani jostain Suomen kirjastosta, mikä tuottaa nykyään pientä korvausta kirjailijalle. Kuudesta kirjastani neljä on loppuunmyytyjä, kahta viimeistä myydään joissain nettikaupoissa vielä alennuksella. Siinä oli nyt mainos.:) Kunhan seuraava kirjani ilmestyy, tulee lisää.

Minua on pyydetty bloggaamaan joillakin tietyillä sivuilla, mutta en ole mennyt mukaan. Jopa eräs amerikkalainen sivusto pyysi tekemään töitä heille, mutta niin vaativaa työtä en ehtisi tehdä. Haluan lisäksi kirjoittaa täysin vapaasti. Pidin Kanadassa perhepalstaa/kolumnia viisi vuotta. Siellä sain kirjoittaa ihan mistä halusin ja sain palkkiota sen verran, että sillä sai maksettua viiden hengen perheemme ruokaostokset yhtenä viikkona kuukaudessa. Sitä voisi verrata tilanteeseen Suomeen palattuamme, jolloin suurin piirtein koko palkkani meni saman perheen kuukauden ruokalaskuun, kun opiskelevat lapsemme asuivat kotona. Se oli heille ennakkoperintöä, ja valtiolta säästyi iso summa.

keskiviikkona, syyskuuta 07, 2011

Kirjoittamisen esteitä


 Runoilija ja psykiatri Claes Andersson kertoi useita vuosia sitten eräässä kirjoituksessaan esteistä, joita kirjailija kerää ollakseen tekemättä työtään.  Hän otti esimerkin itsestään. Hän kertoi muun muassa onnettomuudesta, jossa terävä oksa osui hänen silmäänsä niin, että hän sairasti silmäänsä ja sai siten syyn olla kirjoittamatta.

Kai alitajunta ei ole aina valmis. Varmaankin tilanne on sama muissakin ammateissa, toiset asiat kypsyvät hitaasti. Toisaalta tilanne voi tuntua aika vaikealta, miltei mahdottomalta kuten minulla nyt. Kun katson mieheni kanssa TV:stä urheilukilpailuja, ihmettelemme usein, miten tärkeää on urheilijan henkinen tila ja asenne. Miksi yksi voittaa ja toinen yhtä hyvä, ehkä parempikin häviää? Johtuuko se ehkä sittenkin valmentajasta, ruuasta, vitamiineista, kulttuurista?

Jos selkäni ei olisi niin huonossa kunnossa kuin se nyt on, olisin varmaankin keittiössä järjestelemässä kaappeja, jotta saisin ajatella rauhassa. Muokkaan nimittäin käsikirjoitusta historialliseen nuortenkirjaan.  Se on ollut tekeillä kauan,  mutta on ollut esteitä.  Tärkein se, että sisareni ja äitini kuolivat eräänä keväänä toinen tammikuun lopussa, toinen huhtikuun alussa. Muutakin tärkeämpää kuin kirjoittaminen on tapahtunut.

Kirjalleni pitää löytää kustantaja, mutta historiallinen nuortenromaani ei ole suosittu genre nykyään, ja lisäksi minulla ei ole suhteita kirjallisiin piireihin.  Kirjallinen maailma on tullut entistä kovemmaksi. Nykyään nuortenkirjoissa pitäisi olla nykyajan ongelmia, noitia, taikuutta, velhoja ym. Sellainen ei kuitenkaan sovi aiheeseeni eikä kiinnosta minua. Sitä on myös liikaa. Lukijalle täytyy tarjota vaihtelevaa luettavaa, varsinkin lapselle ja nuorelle.

"Onneksi" sairastin korviani kaksi viikkoa. Tämä bloggaaminen on hyvä tekosyy olla kirjoittamatta. Bloggaan sitä ahkerammin mitä enemmän alitajuntani toimii. On nimittäin toinenkin käsikirjoitus tekeillä. Julkaisen harvoin. Se sopii minulle.

Kuuntelen kaunista klassista musiikkia iTunesin kautta radiosta. Olen optimistinen. On olemassa myös maailma, jossa kuunnellaan Bachia ja Mozartia. Vaikka ei aina uskoisi.

perjantaina, syyskuuta 02, 2011

Kommentti: kirjailijat ja lukijat


Kommentti Anu Holopaisen blogiin Kirjailijan kävelyretkiä: Kauniisti ilmaisit minullekin tuttuja ajatuksia. Samalla tavalla voi kokea myös lukija, joka ei ole itse kirjailija. Kirjoista tuttu kirjailija on kuin ystävä tai perheenjäsen.

Janes Austen istumassa tuolla pöydän ääressä käsi suojelevasti kirjoitusalustan päällä - siellä on uutta tekstiä piilossa. Agatha Christie paljosta istumisesta turvonneine nilkkoineen Mesopotamiassa pienessä kirjoitusmökissään kaivausten keskellä. Mika Waltari kävelemässä myhäillen pitkin Arkadiankatua ja minä pienenä ja nälkiintyneen laihana opiskelijana istumassa saman kadun varrella opiskelijaboksini leveällä ikkunalaudalla katsomassa häntä.

Mika Waltari asui Töölössä (valokuviani)

Neuleromaani netissä


Kaisa Ikola: Oikein nurin. Romaani erään elämän langoista.

Mitä tehdä, jos on kirjoittanut hyvän romaanin, mutta ei löydä sille kustantajaa? Tämä on monien kirjailijoiden ongelma nykyään. Eräs kirjailija ei jäänyt suremaan, vaan laittoi kirjan nettiin PDF-tiedostona. Kirjan hinta: lahjoita rahaa johonkin hyväntekeväisyyteen tai tee hyvää jollekin ihmiselle.  Lue romaanista ja lisätietoja tästä erikoisesta järjestelystä Kaisan neuleblogin Kerällä sivulta.

Kyseessä on Kaisa Ikola (Ikola Viitala), historian maisteri ja tutkija, innokas neuloja. Hänet tunnetaan Hullu luokka -kirjoista, jotka hän kirjoitti koululaisena luokkatoverinsa kanssa. Myöhemmin hän kirjoitti historiallisia romaaneja nuorille. Kaisalla ja minulla oli siihen aikaan yhteinen kustantaja ja tapasimme silloin tällöin kustantajan järjestämissä tilaisuuksisissa.

Kaisa on palannut julkiseksi bloggaajaksi : Kurakauppalan Kaisa (Sielläkin linkki neuleromaaniin)

Kaisan haastattelu Ilkka-lehdessä. Kerrotaan tästä neuleromaanista.

Kaisan uudet kotisivut

Syksy on tulossa. Neulepuikot esille!

sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

Kommentteja Grafomaniaan: Nuortenkirjat



Kuvassa kanadalaisia tyttöjä teddykarhunäyttelyssä nallet mukanaan. Kuva: Anna Amnell
Grafomania on pirteä blogi, johon kirjoittaa joukko nuortenkirjailijoita. Nämä kommentit ovat keväältä, mutta unohdin laittaa ne talteeen. Käykää lukemassa blogikirjoitus Aiheellista pohdintaa ja keskustelu, jossa on kymmeniä kommnetteja. Klikkaamalla hakusanoja, voitte käydä lukemassa muitakin nuortenkirjoista kirjoittamiani kirjoituksia.
1. kommenttini (28.3.2011)
Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.
Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.
Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista -, ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.
Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.
Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta.
2. kommenttini (maaliskuun 29)

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.
Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.
Julma ala tämä on, kuten R. sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

3. kommentti

Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?
Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?
Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.
Rajat tuntuvat aika keinotekoisilta.
Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu. Esimerkiksi niistä, joista luin siellä toimittajan vintillä Balzacin teoksista. Tai niistä vaikeista pohdinnoista, joita en ymmärtänyt lukiessani Hugon Kurjia liian aikaisin.
Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun.