Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskiaika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskiaika. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, heinäkuuta 24, 2010

Hattulan keskiaikainen kirkko

Hattulan kirkko sisältä. Keskiaikana oli tiililattia kuten kirkon sakastissa ja eteisessä nytkin. Penkkejä ei ollut.
Jotkut vanhat naiset käskivät rengin tai poikansa kantamaan itselleen jakkaran istuimeksi.
 Näin tapahtuu ainakin joissain vanhoissa piirroksissa.

Hattulan keskiaikainen Pyhän Ristin kirkko on varsinainen aarre historian ystäville ja muuten vain uteliaille. Siellä on hauskoja, keskiajan ihmisille hirvittäviäkin, maalauksia katossa ja seinillä, Suomen vanhin saarnastuoli, aitoja keskiaikaisia puuveistoksia. Itse kirkko sijaitsee mäellä kauniin maiseman keskellä, rakennukset kertovat toisesta aikakaudesta mutta samalla suomalaisesta elämäntyylistä, vaikka se on rakennettu ulkomaisen tyylin mukaan. Materiaalina ovat olleet nähtävästi tiilet, joita jäi tähteeksi Hämeen linnan rakentamisesta.
seinämaalauksista saa ideoita keskiaikaisiin vaatteisiin.
Hattulan Pyhän Ristin kirkko on lähellä Hämeenlinnaa. Viime kerralla menimme sinne taksilla Hämeen linnalta.

Lisää kuvia Flickrissä: Hattulan kirkko.
P.S. Hattulan kirkko on tärkeä paikka kirjassani Kyynärän mittainen tyttö, sillä siellä näkevät kirjan roistot ensi kerran Lucian ja keksivät ilkeän temppunsa.
Elokuva Postia pappi Jaakobille on kuvattu osittain Hattulan kirkossa. Ohjaaja poistatti penkit elokuvauksen ajaksi.

keskiviikkona, heinäkuuta 21, 2010

Tienviitat ovat epäselviä Suomessa

Olemme ajaneet autolla tuhansia kilometrejä Amerikan teitä pitkillä lomamatkoilla Torontosta itärannikolle, Missisipille, New Orleansiin, Floridaan, Teksasiin jne. Yhdysvalloissa tienviitat ovat moottoriteillä selkeitä, niitä on riittävästi ja tienristeykset ennakoidaan moneen kertaan. Siellä eksyi harvoin.

Suomessa on toisin.Tienviitat ovat epäselviä, tienristeyksiä ennakoidaan liian vähän, usein vain kerran, mikä ei riitä vieraspaikkakuntalaiselle. Tulee turhia harhaanajoja. Kuinka on mahdollista matkustella autolla Suomessa, kun merkinnät tieopasteissa ovat noin epäselviä? (Tarkoitan tässä nimenomaan moottoriteitä. Tämä lisäys allaolevan kommentin vuoksi.)

Meillähän ei ole ollut koskaan omaa autoa Suomessa. Parkkipaikan löytäminen Helsingin keskustasta on vaikeaa. Sen koimme myös näiden päivien aikana. Puuttuu parkkitaloja. Liikennekulttuuri on nähtävästi kovin nuorta. Sen huomaa muun muassa siitä, että ihmiset ajavat liian lähellä edelläajavaa.

Hellettä paossa keskiajassa

Kun helle kävi pahaksi Helsingissä, vuokrasimme ilmastoidun auton ja läksimme keskiaikamatkalle. Teimme päiväretkiä mieheni vapaapäivinä ja vapaa-aikoina.

Kävimme Turussa, Hämeenlinnassa, Hattulassa ja Hollolassa. Laitan vähitellen kuvia blogeihin ja Flickriin. Tämä kuva vie Hattula-kansioon, jossa on kuvia ainutlaatuisesta suomalaisesta keskiajan kirkosta. Keskiaikaisten linnojen ja kirkkojen bongaajina oli yleensä ulkomaalaisia, paljon japanilaisia.

Turussa olemme olleet monta kertaa, joten nyt istuimme vain varjossa Aura-joen rannalla, kävimme osttoksilla Åboa Vetuksen kaupassa ja kuvasimme linnan yrttitarhan (penkin) yrtit. Samoin tehtiin Hämeen linnassa, jonka tunnen hyvin.

Mutta Hollolassa ja varsinkin Hattulassa oltiin kauan. Hattulan kirkko on eräs kiinnostavimmista keskiaikakohteista, joita tunnen. Siellä on aitoa keskiajan ja 1500-luvun tunnelmaa,

Luonto oli kaunista. Suurimman osan ajasta istuimme viileässä autossa.

keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008

Keskiaikaa

DSC00846

Järjestelen vihdoinkin viimevuotisia kuviani Kroatiasta ja Sloveniasta. Kirjoitan samalla keskiajan elämästä Lucia Olavintytär -blogiini. Viimeksi olkikatoista.

maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Viikonloppu Turussa


koristeomenapuu, originally uploaded by amnellanna.

Koristeomenapuu kukki linnan ulkopuolella

Turku on minulle ulkomaata. Se on minulle ensinnäkin keskiaikaa niin kuin Tallinnakin. Siellä ei ole tosin keskiajasta jäljellä niin paljon kuin Tallinnassa, mutta linna on komea ja arkeologia tuo esille koko ajan uutta ja kiinnostavaa vanhasta keskustasta ja 1500-luvunkin elämästä, joka minua erityisesti kiinnostaa.

Turku on myös hyvin kaunis nykyaikainen kaupunki. Kivitalot ovat eri tyyliä kuin Helsingissä, samoin puutalot. Mieleen tulevat Chicagon tai muun amerikkalaisen kaupungin vanhat kivitalot, samoin viktoriaaniset carpenter's Gothic puutalot, joita näki Pohjois-Amerikassa.





Asun aina hotellissa, joka on vanhan keskiajan Turun aluetta.

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Kommentteja ihmissuhteista

geenit, kasvatus, henkinen kasvu
Hanhensulan blogiin Dionysoksen kevät 10.6.2006
Joillakin ihmisillä lienee "novelty seeking gene". Ihminen etsii uusia kokemuksia ja jännitystä. Kuulostaako tutulta, Hanhensulka?

Vähäisten genetiikan tietojeni mukaan geenit eivät välttämättä ollenkaan aktivoidu, vaan saattavat jäädä piileviksi ja vaikuttaa monin eri tavoin ihmisen ympäristöstä riippuen. Jännitystä ja vaihtelua voi ihminen hakea myös henkisiltä aloilta.

Olin lapsena täysin peloton, hyppäsin "hyppyrimäestä" (alakoululaisena pikkumäessä järven rannalla) ja katkaisin siinä suksenikin. Minusta tuli kuitenkin vain "nojatuoliseikkailija". Olen miettinyt sitä, että jos olisi ollut toisenlainen ympäristö, olisinko kiinnostunut lentämisestä, laskuvarjolla hyppäämisestä yms.

(Esim. Dean Hamer & Peter Copeland: "Living with our Genes".)

turvattomuus keskiaikana, Villi länsi kuin keskiaika
Kommentti Hanhensulan blogiin kirjoitukseen "Kolme toivomusta" 21.9.2006

Kaunis kirjoitus tähdistä.
Siitä miekasta tuli mieleeni, että elämä oli hyvin turvatonta vanhoina aikoina. Esimerkiksi keskiajalla ja ainakin 1500-luvulle asti piti olla aina ase, esimerkiksi miekka, puukko, pitkä keppi tai seiväs mukana, kun lähti kotoa ulos. Keppiä käytettiin lähitaisteluun.
Ehkäpä tästä tulee sanonta "Speak softly and carry a big stick".
Tämä selittää myös ns Villin lännen kulttuuria, jossa kuljettiin aina ase mukana. Länkkärien maailma on mielestäni muutoinkin hyvin keskiaikainen (yksinäinen ritari, kylä jossa talot saman tien varrella nauhana, suhtautuminen naiseen jne)
ruumiillinen rangaistus
Hanhensulan blogissa 26.7.2006
Vapaan kasvatuksen saaneena ihmettelen, kun ihmiset näyttävät melkein ylpeilevän selkäsaunoilla, joita ovat saaneet.:)

En saanut koskaan lapsena edes tukkapöllyä tai luunappia, sanon lapsena, sillä lukiossa rehtori tukisti minua voimistelutunnilla, kun en suostunut tekemään kuperkeikkaa renkaissa.

Se ei jättänyt traumaa, varmisti vain käsitystäni siitä, että suuri osa tyttölyseon opettajista oli lievästi sanottuna outoja.

Olin ollut juuri edellisenä vuonna vaihto-oppilaana USA:ssa, jossa opettajien ja oppilaiden välinen suhde oli aivan toisenlainen kuin Euroopassa.

henkinen kasvu
 "Valeminä"-keskustelussa 17.8.2006
Ei ole yksinkertainen asia tietää, mikä on itsessä ja muissa se 'todellinen minä' ja mikä 'valeminä'.
Yleisessä keskustelussa korostetaan useinkin sitä, että ihmistä ei saa yrittää muuttaa, että ihminen ei voi muuttua: "oon mikä oon" tai "Et voi opettaa uusia temppuja vanhalle koiralle".
Mielestäni ihanteellisessa tapauksessa henkinen kasvu on elinikäistä, kaikki kulkee aina mukana, persoonallisuus on monien ainesten kudelma. Menneisyys on osa ihmistä, mutta sen huonot puolet voivat kääntyä rikkaudeksi. Ihminen ei tule koskaan "valmiiksi". "Jumalan ikoniksi" tuleminen on tavoite, mutta lieneekö se koskaan saavutettavissa.
Tämä on todellakin kiinnostava aihe. Keskustelu ei ole ihan helppoa, sillä selvästikin osalla keskustelijoista on ammattilaisen tietoa terapiasta, joka meiltä muilta puuttuu. Tämä on hyvin herkkä alue.

nimimerkki, iäkäs äiti tai isä, aika
Hanhensulan blogissa Dionysoksen kevät "Hyvästi poutapilvet"- kommenteissa 17.78.2006
Eihän tässä ole mitään uutta. Osalle bloggaajista bloggaaminen on koko ajan naamioleikkiä. Vai eikö olekaan?
Hanhensulka, luin empatialla kuvausta nostalgiamatkastasi.
Vastaavaa on meilläkin joka kesä. Raskasta on se, kun iäkäs omainen (96v) liukuu omaan sisäiseen maailmaansa eikä häneen saa enää kunnolla kontaktia. Aikakin on hänelle jo monikerroksista ja päällekkäistä - ehkä aika onkin sitä perimmiltään.

torstaina, marraskuuta 02, 2006

Ariès erehtyi lapsuuden tutkimuksessaan



Nicholas Ormen teos "Medieval Children" (2001) kertoo, että lapsuutta oli jo keskiajalla.

Philippe Arièsin kirja, englanniksi "Centuries of Childhood. A Social History of Family Life" 1962 (1960)on ollut vaikuttamassa luuloomme siitä, että lapsuus "keksittiin" vasta uudella ajalla. Minullakin on 1980-luvulla ostettu Arièsin lapsuustutkimus, jota olen alleviivannut moneen kertaan.

Varsinkin 1990-luvulta lähtien on tutkittu paljon lapsuutta. Esimerkiksi keskiajan tutkijat eivät ole löytäneet tukea Arièsin varovaisille ja muiden 1960- ja 1970-lukujen tutkijoiden äänekkäämmille väitteille, että lapsuus olisi keksitty vasta uudella ajalla.

Keskiajan tutkijat ovat löytäneet keskiajan kirjallisista lähteistä runsaasti aineistoa, joka osoittaa, että aikuiset pitivät jo 1100-luvulta asti lapsuutta erillisenä vaiheena ihmiselämää, osoittivat lapsille hellyyttä ja pitivät heistä huolta.

Lapsen syntymä oli suuri tapaus, lasta hoidettiin ja kasvatettiin huolella. Lapsille valmistettiin leluja, pelejä ja kirjoja. Lapset leikkivät ja loivat myös omaa kulttuuriaan.

Yllä olevat mielipiteeni ovat tiivistelmä keskiajan tutkijan Nicholas Ormen kirjasta "Medieval Children" Yale University Press. 2001. Samaa esittävät muutkin keskiajan tutkijat mm. Shahar, Finucane, Hanawalt sekä Iona ja Peter Opie jne.
Arvostelu Ormen kirjasta
http://www.theguardian.com/books/2001/sep/15/historybooks.highereducation1


tiistaina, heinäkuuta 26, 2005

Anoreksiaa keskiajalla

Ruokahaluttomuus, syömättömyys ei ole vain meidän aikamme ongelma. Keskiajan ”pyhät anorektikot” eivät tavoitelleet syömättömyydellään kauneutta eivätkä luurankomaisella olemuksellaan järin kauniilta varmaan näyttäneetkään.

Heitä alettiin kunnioittaa, jopa pelätä, sillä he ilmoittivat ottavansa neuvoja vain taivaalliselta puolisoltaan. Lopulta uskottiin, että syömättömyys voi olla eräs pyhyyden muoto. Keskiajan pyhimyskertomukset selostivat yksityiskohtaisesti syömättömyyteen kuolleitten naispyhimysten elämää. Lukemattomat tytöt ryhtyivät jäljittelemään heitä. Useimmat kuolivat tuntemattomina, osa tuomittiin kerettiläisinä ja osa parani sairaudestaan.

Puolet keskiajan italialaisista naispyhimyksistä oli anoreksisisia, Jotkut heistä olivat oman yhteiskuntansa huipulla. Italian ja Euroopan suojelija Pyhä Katariina Sienalainen (1347-1380) toimi kuninkaitten ja paavin neuvonantajana ja oli laajassa kirjeenvaihdossa aikansa merkittävien ihmisten kanssa. Hän kuoli 33-vuotiaana ”pyhään anoreksiaan, joksi keskiajan tutkija Rudolph M. Bell (Holy Anorexia) sitä nimittää.

Ensimmäinen tunnettu anorektikko ja kuuluisin parantuneista oli Klara Assisilainen, joka parani kun hänen ystävänsä Fransiskus Assisilainen määräsi hänet syömään. Fransiskus oli pilannut itse terveytensä liialla paastolla ja piti sitä vaarallisena. Luostarit eivät olleet nälkäleirejä, pyhät anorektikot olivat aikansa kapinallisia.

Naisen ajatonta
itsenäisyystaistelua

Bell pitää anoreksiaa naisen ajattomana taisteluna pyrkimyksessä saada itsenäisyyttä ja ymmärrystä miehen hallitsemassa yhteiskunnassa. Ruumista oli alettu pitää keskiaikana platonilaisen ajattelun mukaisesti sielun vankilana ja naisen ruumista varsinaisena synnin lähteenä.

Pyrkiessään arvostetumpaan asemaan naisen täytyi luopua kaikesta naisellisuudestaan. Syömättömyys näytti ainoalta tieltä hengelliseen ja yhteiskunnalliseen itsenäisyyteen. Sen avulla saattoi vaimentaa kaikki ruumiin tarpeet: seksuaalisuuden, nälän, kivun ja väsymyksen.

Alkuaikoina pyhät anorektikot olivat hyvin nuoria. Teini-ikäiset tytöt kuten Katariina Sienalainen saattoivat paeta syömättömyyteen, kun heitä yritettiin naittaa, sanoisimme nyt - pakottaa lapsiavioliittoon. He olivat kaikki toimeliaita, perfektionistisia ja nukkuivat vähän. He joutuivat välillä syvään depressioon ja epäilivät kutsumustaan. Keskiajalla naisen tahto kuitenkin voitti joksikin aikaa, vaikka naista ei ymmärretty.

Vähitellen miehet toipuivat näiden lahjakkaiden naisten aiheuttamasta hämmennyksestä ja alkoivat pitää itsenäistä, karismaattista naishurskautta demonisena, kerettiläisenä ja mielisairaana. Näin varsinkin protestanttien keskuudessa. Samaan aikaan alkoi esiintyä anoreksiaa myös vanhemmissa katolisissa naisissa. Vähitellen anoreksia tajuttiin sairaudeksi.

Pyhä anoreksia väheni vasta sitten, kun katolisen naishurskauden malliksi tuli naisten itsensä hyväksymä malli, jota on edustanut nykyaikana tunnetuimmin Äiti Teresa.

Kirjoitus perustuu aikaisempaan, laajempaan lehtiartikkeliini
Anoreksia naisen itsenäisyystaisteluna jo keskiajalla. – Kotimaa 20.1.1987, s.7.

tiistaina, heinäkuuta 12, 2005

Sodan kauhuja keskiajalla

Sodan kauhuja keskiajalla. Elokuva Kingdom of Heaven.Elokuvat ja romaanit eivät ole tietenkään historiallisia dokumentteja. Aikakauden henki pitäisi kuitenkin saavuttaa, muuten ei saavuteta fiktioon eläytymistä (willing suspension of disbelief).

Kyllä ainakin Jerusalem on elokuvass a aidon tuntuinen. Se näyttää sellaiselta, mikä se olisi voinut olla ennen. Se oli hyvin itämainen kaupunki, kun kävin siellä kerran, aikana jolloin siellä oli vielä sopu. Minusta Ridley Scott onnistuu ajan hengen luomisessa vielä paremmin elokuvassa Gladiaattori. Sen sotakohtaus Germanian metsässä on kauhea aikamatka menneisyyteen, samanlainen julma repäisy keskiaikaan kuin Villonin runot, joista on näyte uuden lastunvuolijan vai pitäisikö sanoa kulturellin aurinkolaivan veistäjän Jura Jukolan blogissa 25.6.

Braveheartissa oli myös aikamoinen sotakohtaus, jossa tuotiin esille jousiampujien osuus. Jossakin Gibsonin elokuvassa on myös jalkajousia. Muistankohan oikein?

Sodan kauheus tulee kaikissa näissä elokuvissa esille. En uskalla useinkaan katsoa noita kohtauksia kokonaan. Laitan silmät kiinni ja kysyn, joko se on ohi. Sehän ei ole ohi edes vuodessa eikä vuosikymmenissäkään. Ei keskiaikana eikä nykyään.

Ellis Petersin Veli Cadfael -kirjoissa, historiallisissa dekkareissa kerrotaan usein keskiajan sotien seurauksista ihmisten elämässä. Vanhojen soturien haavat aukeavat sekä ruumiissa että mielessä. Naisia annetaan ryöstösaaliiksi voittajille, niin kuin oli käynyt toisen kirjailijan, Candace Robbin kirjojen päähenkilön, yorkilaisen naisapteekkarin Lucien ranskalaiselle äidille.

Lucien mies Owen Archer on nimensä mukaisesti entinen jousiammunnan opettaja ja sotilas. Sodan tuhovoima jatkuu kauas sukupolvien yli. Mutta ihmiset tuntevat sodat välttämättömiksi siinä elämänsä tilanteessa ja historian aikakaudessa. Ne on kestettävä. Niinhän meidänkin isämme ja isoisämme ovat ajatelleet.