Ilahduin. Taas kirja-arvostelu!

Bromelia, a photo by Anna Amnell on Flickr.

”' Lucia ja Luka' on seitsemäs Anna Amnellin historiallinen nuortenromaani ja kolmas osa Lucia Olavintyttären vaiheista renessanssiajan Euroopassa kertovasta sarjasta. Uutena henkilöhahmona sarjaan astuu Luka Dalmatialainen, Venetsiasta kotoisin oleva musikantti, joka Lucian tavoin on kääpiökasvuinen ja jo siksi Lucian erityismielenkiinnon kohde---
Amnell kuvaa luontevasti renessanssiajan arkea: asumista, vaatetusta, ruoka- tapakulttuuria. --”
Virikkeitä-lehden päätoimittajan Kaarina Kolun pitkä kirja-arvostelu, josta yllä pieni osa.
Kolu, Kaarina: Amnell, Anna: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. Kuv. Matti Amnell. BoD - Books on Demand - Virikkeitä: Suomen Nuortenkirjanevoston julkaisu 2013: 4, s. 53. 2013.
Kaarina Kolu on Virikkeitä -lehden päätoimittaja.

P.S. Virikkeitä-lehti ei ollut vielä kirjakaupassa eikä sitä ole lähikirjastossakaan. Mieheni otti eräässä kirjastossa kaksi valokopiota, mutta jouduin lähettämään ne eteenpäin. Laitan kuvan koko arvostelusta myöhemmin. Näistä arvosteluista oppii. Klikkaa alla olevaa kuvaa suureksi ja lue koko arvostelu-.

Kolu, Kaarina: Amnell, Anna: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. Kuv. Matti Amnell. BoD - Books on Demand - Virikkeitä: Suomen Nuortenkirjanevoston julkaisu 2013: 4, s. 53. 2013.

Tavallista elämää

IMG_1576, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Elämä on palannut normaalitilaan, kirja valmistui, siitä alkaa tulla arvosteluja ja luen & kirjoitan uudesta aikakaudesta ja uudesta aiheesta kaikessa rauhassa.
P.S. Tänään myös Virikkeitä-lehdessä, mutta en ole vielä nähnyt sitä.

Kirja-arvosteluja: Ismo Loivamaa: Turkulaista hovielämää. Sydämellisiä tuokioita

"Anna Amnell jatkaa lapsille ja varhaisnuorille tarkoitettua kirjasarjaansa lyhytkasvuisesta Luciasta. Lucia ja Luka  (BOD, kuvittanut Matti Amnell) kertoo Turun linnan renessanssiloistosta Juhana-herttuan aikaan.

  Lucia Olavintyttären perhe perhe koettaa parhaansa saadakseen osansa kukoistavan kaupungin antimista, mutta valtapolitiikan suhdanteet muuttuvat epäsuotuisiksi.

   Kirjassa on pientä jännitystä, salaliittoja ja paljastuksia, mutta seikkailujuonen rinnalla myös sydämellisiä tuokioita, kun Lucia tapaa toisen lyhytkasvuisen, Venetsiasta tulleen musikanttipoika Lukan.

  Kirjailija on perehtynyt aikakauteen niin hyvin, että turkulaisesta 1500-luvun elämästä välittyy luonteva ja mielenkiintoinen kuva. Paikka paikoin teksti olisi vaatinut hiomista, mutta muutoin kirja täydentää mukavasti historiallisen lastenkirjallisuuden valikoimaa.”

Ismo Loivamaa: Turkulaista hovielämää. Sydämellisiä tuokioita. – Ismo Loivamaa. Kuukauden kirjat Lapsen maailma 2/2014, sivut 60-61.

Anna Amnell: Lucia ja Luka Tyyris Tyllerö -lehden Turku-numerossa 4/2013

Tyyris Tyllerö 4/2013 Päätoimittaja Kari Vaijärvi.  Taitto ja ulkoasu Pirre Vaijärvi. 52 sivua. Turku-numeron toimittaja on Ismo Loivamaa
Kannessa Hali-Koira Viljo-Valdemar, joka kannustaa lapsia lukemaan (Kulje nuolella vasemmalle, niin näet sisällysluettelon)
Samassa lehdessä on myös artikkelini
Anna Amnell: Firenzestä Turkuun, sivut 7-12. Minua pyydettiin kertomaan, miksi innostuin renessanssiin ja kuinka Kyynärän mittainen tyttö -kirjani syntyivät.

Anne Volanen kirjoittaa:
"Anna Amnellin uuden nuortenromaanin  Lucia ja Luka (2013) alussa Lucian perhe muuttaa Turkuun ja Juhana-herttuan uusi vaimo saapuu linnaan. Kolmas kaupunkiin saapuja on venetsialainen Luka. Amnellin aikaisempien Kyynärän mittainen tyttö -sarjan kirjojen tavoin maantieteellinen kuvaus on uusimmassakin rikasta. Aiemmin vauhti on otettu aikakauden suurista kaupungeista kuten Lontoosta ja Tallinnasta ja toisaalta Etelä-Suomen maaseudulta ja kylän kokoisesta Helsingistä. Tässä maailmassa 1500-luvun Turku on pieni kaupunki ja Turun linna "mahtava harmakivilinnoitus keskellä lumista maailmaa". Lucian lyhytkasvuisuus, yläluokkainen tausta ja aikakauden tytöille harvinainen opillinen sivistys luovat lähtökohtaa linnakuvaukselle. Varkailta linnaan piilotetulle Lucialle linna on ympäristönä kaksijakoinen: hän joutuu viettämään pitkiä aikoja rouvainhuoneessa, mutta pääsee lopulta vierailemaan myös herttuattaren tiloissa.
Toisen keskeisen näkökulman kirjaan tuo rohkea ja Lucian tavoin seikkailunnälkäinen Luka. Vauhdikkaaseen  ja romanttiseen juonikuvioon, jossa varkaat suunnittelevat  Lucian lisäksi Katariina Jagellonican ryöstöä, joutuu mukaan myös Juhana-herttua. Taustalla häämöttää itse Iivana Julma,"
Anne Volanen artikkelissa Vankityrmiä ja renessanssin loistoa. Turun linnan historiaa lasten- ja nuortenkirjoissa. - Tyyris Tyllerö 4/2013, sivut 2-6.

Lucia ja Luka: Luciasta ja Lukasta sanottua. Kirja-arvosteluja

Luciasta ja Lukasta sanottua. Otteita arvioinneista: 
(Tiedossani olevia kirja-arvosteluja Lucia Olavintytär -kirjoista (Kyynärän mittainen tyttö 2004, Pako Tallinnaan 2006, Lucia ja Luka 2013; luettelo)

'Olen oikein ilahtunut kaikista kirja-arvosteluista!

Rita Ahonen ehti ensimmäiseksi ilahduttamaan minua mielipiteillään, mm:

”Lucia ja Lucan tapahtumat sijoittuvat renessanssiaikaan, 1500-luvun Turkuun. Matti Amnellin mustavalkoinen kuvitus siivittää mielikuvitustamme. Sivuja selatessani muistelen lapsuuteni ja nuoruuteni lukukokemuksia joita hyvä kuvitus aina sävytti. Saatoin tuijottaa joitakin kuvia kauan ja palata niihin aina uudelleen. Olen niitä lukijoita jotka haluavat lukea suosikkejaan useita kertoja. –

Kirja aukesi sivulle 49 missä luvun nimi on Elämää pannukakun laidalla. Onpa hauska otsikko. Eipä muuta kun tutustumaan luutunsoittajien, renkien, linnojen, hirsimökkien, hovipoikien ja rekien maailmaan. 

Kirjapaino oli jo keksitty. Kiitos ja kumarrus kaikkien himolukijoiden puolesta. ”

Ja kommenteissa Rita: "Kirja vaikuttaa sympaattiselta, kiehtovalta ja opettavaiselta. -- Kirjat ovat niitä parhaita joululahjoja ja minulla on tunne että tämä kirja sopii erityisen hyvin joulun tienoolla luettavaksi :) Siinä on tunnelmaa."

Ahonen, Rita: Lucia ja Luka/Omakustanne. Ritan blog yllä oleva kuva on Ritan blogista.

Kolu, Kaarina: Amnell, Anna: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika. Kuv. Matti Amnell. BoD - Books on Demand - Virikkeitä: Suomen Nuortenkirjanevoston julkaisu 2013: 4, s. 53. 2014

Pitkästä arvostelusta mainitsen:

"--Amnell kuvaa luontevasti renessanssiajan arkea: asumista, vatetusta, ruoka- ja tapakulttuuria."

Lucia Luka Tyyris Tyllerö -lehden Turku-numerossa :

Volanen, Anne käsittelee myös kirjaani "Lucia ja Luka" pitkässä artikkelissaan "Vankityrmiä ja renessanssin loistoa. Turun linnan historiaa lasten- ja nuortenkirjoissa. - Tyyris Tyllerö 4/2013, Turku, sivut 2-6

"Anna Amnellin uuden nuortenromaanin  Lucia ja Luka (2013) alussa, Lucian perhe muuttaa Turkuun ja Juhana-herttuan uusi vaimo saapuu linnaan. Kolmas kaupunkiin saapuja on venetsialainen Luka. Amnellin aikaisempien Kyynärän mittainen tyttö -sarjan kirjojen tavoin maantieteellinen kuvaus on uusimmassakin rikasta. Aiemmin vauhtia on otettu aikakauden suurista kaupungeista kuten Lontoosta ja Tallinnasta ja toisaalta Etelä-Suomen maaseudulta ja kylän kokoisesta Helsingistä. Tässä maailmassa 1500-luvun Turku on pieni kaupunki ja Turun linna "mahtava harmakivilinnoitus keskellä lumista maailmaa". Lucian lyhytkasvuisuus, yläluokkainen tausta ja aikakauden tytöille harvinainen opillinen sivistys luovat lähtökohtaa linnakuvaukselle. Varkailta linnaan piilotetulle Lucialle linna on ympäristönä kaksijakoinen: hän joutuu viettämään pitkiä aikoja rouvainhuoneessa, mutta pääsee lopulta vierailemaan myös herttuattaren tiloissa.

Toisen keskeisen näkökulman kirjaan tuo rohkea ja Lucian tavoin seikkailunnälkäinen Luka. Vauhdikkaaseen  ja romanttiseen juonikuvioon, jossa varkaat suunnittelevat  Lucian lisäksi Katariina Jagellonican ryöstöä, joutuu mukaan myös Juhana-herttua. Taustalla häämöttää itse Iivana Julma."

Sivuilla 4-6 artikkelissa 

Anne Volanen: Vankityrmiä ja renessanssin loistoa. Turun linnan historiaa lasten- ja nuortenkirjoissa. - Tyyris Tyllerö 4/2013, Turku-erityisnumero. Toim. Ismo Loivamaa, sivut 2-6.

Ismo Loivamaa:

"Anna Amnell jatkaa lapsille ja varhaisnuorille tarkoitettua kirjasarjaansa lyhytkasvuisesta Luciasta. Lucia ja Luka  (BOD, kuvittanut Matti Amnell) kertoo Turun linnan renessanssiloistosta Juhana-herttuan aikaan.

  Lucia Olavintyttären perhe perhe koettaa parhaansa saadakseen osansa kukoistavan kaupungin antimista, mutta valtapolitiikan suhdanteet muuttuvat epäsuotuisiksi.

   Kirjassa on pientä jännitystä, salaliittoja ja paljastuksia, mutta seikkailujuonen rinnalla myös sydämellisiä tuokioita, kun Lucia tapaa toisen lyhytkasvuisen, Venetsiasta tulleen musikanttipoika Lukan.

  Kirjailija on perehtynyt aikakauteen niin hyvin, että turkulaisesta 1500-luvun elämästä välittyy luonteva ja mielenkiintoinen kuva. Paikka paikoin teksti olisi vaatinut hiomista, mutta muutoin kirja täydentää mukavasti historiallisen lastenkirjallisuuden valikoimaa.”

Ismo Loivamaa: Turkulaista hovielämää. Sydämellisiä tuokioita. – Ismo Loivamaa. Kuukauden kirjat Lapsen maailma 2/2014, sivut 60-61.

Halttunen-Heikkilä:
"Keskiajan ja renessanssiajan taitekohtaan vuoteen 1562 Turkuun sijoittuva Lucia ja Luca on kaikkien historian ystävien toivekirja. Amnellin valttina on tarkka ja eloisa historian kuvaus, joka ei silti uuvuta lukijaa liialla nippelitiedolla.
- -
Amnell kirjoittaa aistimusvoimaisesti: lukija tuntee karhean kankaan ihollaan, eritteiden, ruuan, tervan ja savun tuoksut sekä aistii Turun linnan muureista huokuvan kylmyyden ja puheensorinan."

Halttunen-Heikkilä, Päivi: "Yhdessä olemme jättiläisiä". - Lastenkirjahylly (blogi)26.2.2014

http://lastenkirjahylly.blogspot.fi/2014/02/yhdessa-olemme-jattilaisia.html

Rita: Lucia ja Luka / Omakustanne

Photo: http://ritamentor.blogspot.fi/2013/11/lucia-ja-luka-omakustanne.html
Lucia pääsi kieltenopettaja ja kirjabloggaaja Rita Ahosen hienoon kirjakaappiin lukuisten sanakirjojen seuraan. Ensimmäinen kirja-arvostelu! Näin pian.

Rita: Lucia ja Luka / Omakustanne: Monesta syystä kiinnostuin Blogisiskon, oikealta nimeltään Anna Amnellin, historiallisesta nuortenromaanista, jo siitäkin syystä että ...

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura

korjaus

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura Karisto 2013, 108 s.

Kansi ja kuvitus: Loviisa Raussi.  Kaunis kansi ja lämminhenkinen kuvitus.

"Olet ehkä huomannut, että on sellainen tietty hetki, kun kesä lakkaa olemasta kesä ja muuttuu syksyksi. Eräänä sateisena päivänä vesipisaroihin vain tulee uusi muheva tuoksu. Pilvet putoavat pihoille ja kietovat puut ja talot, koirat, kissat ja ihmiset pisaroivaan harmaaseen usvaan. Nyt oli sellainen hetki."(sivu 6) 

Syksyisessä kaupungissa liikkuu yksinäinen vaeltaja, sukunsa viimeinen, ilman ystäviä ja omaisia, mutta hän seuraa kaupungin asukkaiden elämää. Hän asuu kadulla, korkeiden rakennusten välisessä kuilussa ja syö ravinnokseen jätteitä. Hän kerää tyhjiä pulloja ja tölkkejä ja palauttaa ne kauppaan. Hän lahjoittaa saamansa rahat perheelle, josta äiti on kuollut ja isä on työtön. Hän tutustuu rikkaaseen poikaan, joka on yksinäinen, ja köyhä poika ja rikas poika ystävystyvät hänen kauttaan. Tarina on melko tavallinen, ja sillä on onnellinen loppu poikien kohdalla. Hyväntekijä on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on erinomainen löytö. 

Jura on niin suuri, että sitä eivät huomaa muut kuin tarkkasilmäiset koulupojat ja yksinäinen rotta, joka kuten hiiri Aisopoksen sadussa auttaa kärsivää jättiläistä,  poistaa lasinsirun dinosauruksen varpaasta. Jura, maailman viimeinen dinosaurus painaa kymmeniä tuhansia kiloja, on yli 20 metriä pitkä, pelkästään sen sydän on auton kokoinen. Kun luen sukunimen brachiosaurus, tiedän täsmälleen kenestä on kysymys ja muistan, että olen nähnyt hänen kaukaisen coloradolaisen sukulaisensa luurangon Chicagon luonnonhistoriallisessa museossa. *)

Tämä dinosaurus kulkee neljällä jalalla, hänellä on pitkät etujalat, pitkä kaula ja taipuisa häntä, sopiva pullojen palauttamiseen. Pää on pieni ja suippo, mahtuu rakoihin, leuat ovat tukevat, sopivat jätteidensyöjälle. Lusikkamaiset hampaat ovat myös avuksi. 

Kirsti Ellilä on löytänyt täydellisen kävelevän jätemyllyn, sillä se hotkaisee pahatkin jätteet ja sulattelee niitä vatsansa alaosassa kivien avulla niin kuin krokotiili. Tällainen ruoansulatus soveltuu hyvin Juran toimintaan nykyajan yhteiskunnan hyödyllisenä jäsenenä. Sen laaja sydän tekee siitä ”surumagneetin”, terapeutin. 

 Dinosaurus Jura vaikuttaa surulliselta. Se ei ole ihme. Suurten dinosaurusten kultakaudella 205-140 miljoonaa vuotta sitten nämä maailman suurimpiin kuuluvat brachiosaurus-dinosaurukset vaelsivat saniaispreerioilla ja havumetsissä. Kasvissyöjädinosauruksen terveellinen ruokavalio on muuttunut trooppisten metsien havupuista ja savannien jättiläissaniaisista pizzalaatikoiksi, tupakantumpeiksi, styroxrasioiksi ja sanomalehdiksi. 

Tunnen suurta myötätuntoa Juraa kohtaan. Meidän on vaikeaa kuvitella, kuinka puhdasta ilma oli Juran esivanhempien aikaan. Jura ei ole kuitenkaan menettänyt herkkää hajuaistiaan:

 ”Hän oli huomannut, että kun heille [ihmisille] tapahtui jotain ikävää, he erittivät tuoksua, joka toi mieleen lehtien ja ruohojen syksyisen lahoamisen ja hapantumisen tuoksun. Kun heille tapahtui jotain mukavaa, kevyt kielojen tuoksu levisi heidän ympärilleen, ja siihen saattoi sekaantua joskus myös vastaleikatun ruohon ja linnunlaulun tuoksua." (sivu 10)

Kirjan kieli on kaunista ja selkeää. Jura ja Johannes sopii koko perheen kirjaksi. Eräällä tavalla kirja liittyy myös jouluun, sillä aikuinen lukija voi huomata, että kuten legendan Pyhä Nikolaus, dinosaurus antaa rahat köyhälle perheelle salaa, Nikolaus savupiipusta, Jura kerrostalon tuuletusluukusta.

*) Brachiosauruksen luuranko oli vuoteen 1999 museon sisällä. Sitten se siirrettiin Chicagon O'Hare-lentokentälle, ja museon viereen tehtiin pronssinen kopio, joka näkyy linkissä olevassa kuvassa.

Tästä kirjasta kirjoittaa myös Periaatteessa kirjoista:  Dinosaurus surumagneettina

Jää. Lundbergin jäädytetty totuus

Myöhäinen kommentti. Luonnon ja saaristolaisten kuvaus oli Jäässä kaunista ja tarkkaa. Kirjailijahan on tehnyt antropologisen tutkimuksen Kökarista. Kirjassa oli kuitenkin jotain outoa, jota en tajunnut lukiessani.

Suhtautuminen isään oli kriittinen. Ajattelin, että se oli pikkulapsen suuttumusta isälle joka kuoli huolimattomuutensa vuoksi. Posti-Anton oli "kaikkitietävä"  henkilö, joka tiesi edeltäkäsin isän kohtalon. Romaani nähtiin hänen näkökulmastaan. Romaanissahan kaikki on mahdollista ja kiinnostavaa. Mutta asia ei olekaan aivan niin.

Kun luin pari Lundbergin haastattelua, tajusin mistä oli kyse - kahdesta maailmankuvasta, joista toiseen Lundberg suhtautuu kriittisesti ja toiseen ihannoivasti. Isä edustaa kristinuskoa ja Posti-Anton shamanismia. Lundberg hylkää kristinuskon maailmankuvan: "Toisin kuin kristinuskon helvetti ja taivas, [shamanismin] ylämaailma ja alamaailma eivät ole kumpikaan pelkästään hyviä tai pahoja. Lundberg toteaa maltilliseen tyyliinsä, että tämä on 'ehkä kiinnostavampaa kuin kristinuskon maailmankuvan kaksijakoisuus ' ”.

Lundberg sanoo olevansa kulttuurikristitty, jolla on shamanistinen maailmankuva: "Itselleni šamanismi ei ole uskonto vaan maailmankuva. Anton edustaa vanhempaa maailmankatsomusta kuin Petter ". Eli käytännössä Lundbergin uskonto on shamanismi. Mm Norjassa shamanismi on määritelty lailla virallisesti uskonnoksi.

Haastattelussa Lundberg sanoo, että kun tulee vanhaksi uskaltaa sanoa totuuden. Niin vanhaksi hän ei nähtävästi ole vielä tullut. :)
Lundbergin Sade (kirja-arvostelu Sininen linna-blogissa)

Kokosin jo talvella linkkejä kirja-arvosteluihin ja haastatteluun, jossa sai kuunnella kaunista ruotsia, jota Lundberg puhuu.

Sorruin ostamaan amerikkalaisen menestysromaanin

Gillian Flynn: Kiltti tyttö.
Alkuvaikutelma eli sivut 11-18. (jatkuu)

Luin aamulla kirja-arvostelun romaanista, joka on liian pitkä. Sen olisi pitänyt jo varoittaa. Mutta repäisin kirja-arvostelun lehdestä ja pyysin miestäni tuomaan tämän kirjan minulle työstä tullessaan.

Dickensin ja muiden vanhojen mestareiden kirjat saavat olla hyvinkin pitkiä, sillä ne ovat ajan koettelemia, hyviksi havaittuja romaaneja. Myös John Irvingin kirja saa olla pitkä, sillä hän on aina hauska. Mutta olen kyllästynyt jo ensimmäisillä sivuilla Gillian Flynnin kirjaan "Kiltti tyttö" (2013), alkuperäinen nimi 'Gone Girl' (2012), tyttö mennyttä kalua, siis kadonnut tai kadotettu, murhattu? Alussa vihjaillaan jotain. En sanoisi sitä ennakoinniksi.

Lukija ei halunnut tätä kirjaa vaan kirjailija, joka kaikkien kirjailijoiden tavoin haaveilee kirjoittavansa joskus romaanin, jolla hankkisi edes niin paljon rahaa, että voisi ostaa pienen siirtolapuutarhamökin. P. D. James sanoi Suomessa käydessään, että Englannissa keskinkertaisetkin kirjailijat voivat hankkia oman talon ja elättää perheensä. En usko, että voivat Suomessa, pienen kielialueen maassa, jossa kaiken lisäksi suuri osa väestöstä osaa lukea muillakin kielillä kirjoitettuja kirjoja. Englanninkielisissä maissa taas koulutetut ihmisetkin ovat aika kielitaidottomia, jolleivat ole diplomaatteja, tutkijoita tai siirtolaisten lapsia.

Ymmärsin kirja-arvostelusta, että kirjailija on tehnyt romaanistaan liian pitkän - 447 sivua - koska kustantajat haluavat pitkiä kirjoja. Entä sitten Ian MacEwan, jonka kirjat ovat lyhyitä mutta erittäin hyviä? Eikö hän kelpaisi enää kenellekään, jos olisi aloittelevaa kirjailija? Hän kun on myös aika ruma mies. Nykyään pitää kirjailijan olla mieluiten kaunis nuori nainen.

Muistelen, että tämän kirjailijan sanottiin heittelevän lukijaansa äkkiyllätyksestä toiseen ja pitävän hänet siten pihdeissään. Mutta miten minä kestän äkkikäänteiden välit?

Saa nähdä, luenko tätä pitemmälle vai vienkö sen vaivihkaa lähikirja-antikvariaatin euron laatikkoon kadulle. Pidin jostakin: Missisipistä, joka on mainittu. En pidä kirosanoista enkä viime vuosien blogeista ja sanomalehdistä tuttujen samojen vanhojen asioiden jaarittelusta.

Mutta jos tämä kirja on kestävä ja sitä luetaan vielä 100 vuoden kuluttua, sen ensi sivuilta voi lukea lyhyen kuvauksen siitä, kuinka Amerikan keskiluokan elintaso romahti ja Dickensin aikoina ihaillun lehtimiehen asema samoin.


Sivut 19-23. Esitellään hölmö nuori nainen, joka käyttää stereotyyppisen huonoa kieltä, sellaista jota kuulee liikaa busseissa. Näkökulma vaihtui Amyn päiväkirjaksi. On vaikeaa usko, että Amy on psykologian maisteri.
Yksi houkutin sopii minulle: Nick on kotoisin Mark Twainin lapsuusaikojen kotikaupungin Hannibalin tienoilta ja on ollut töissä laivalla kuten Mark Twain.
Nimi Nick. Onko sillä symboliikkaa? Nick, Old Nick tarkoittaa paholaista.
Olen pilannut "lukunautintoani" nähtyäni kustantajan sivun alusta, että Nickin vaimo Amy katoaa. Myös sen, että Nick on epäilty. Onko Nick kirjan murhaaja?
Kaksi vaihtoehtoa: 1. Nick on paha, on murhannut vaimonsa. Missä pää? 2. Amy on paha, on kadonnut, lavastanut kuolemansa, kostanut Nickille jostain syystä.

24-33
Amy järjestää joka hääpäivä aarteenetsinnän, jossa jokainen vihje johtaa seuraavaan kohtaan, ja lopulta lahja löytyy. Tekeekö Amy 5. hääpäivänä itsestään aarteen, joka on kadottetu, jota täytyy etsiä?
Oletan, että jos tämä on dekkari, kaikella mitä kerrotaan on merkitys.

Tässä alkuvaikutelmat. Katsotaan, miten tämä etenee sitä mukaa kuin on aikaa.

Lopullinen mielipiteeni perjantaiaamuna:
Nähtävästi kirjat häiriintyneistä ihmisistä kiinnostavat monia.

Postmoderni ajatus 'kullakin on oma totuutensa' on viety äärimmilleen Gillian Flynnin kirjassa "Kiltti tyttö", mutta niin sairaalla tavalla, että totean, että liikaa minulle.
Maailma on jakautunut pikku maailmoihin, joista kussakin on omat huvinsa myös kirjojen alalla.

Mikä bloggaaja olet?

Keskiajan ahtaat kadut kertovat pelosta, jota kaupungin asukkaat tunsivat vihollisia vastaan. Kapeilla kaduilla oli helppo puolustautua, heittää kaupunkiin tunkeutuja alas. Mistä kertovat ahtaat määritelmät? Kuvassa tämän blogin kirjoittaja Tukholman keskiaikaisessa kaupunginosassa.

Kommentti ja onnittelut Marian kirjablogiin , jossa kerrotaan uudesta Kirjablogi-kirjasta:

Ensinnäkin - onneksi olkoon, Maria, kun olet näin nopea, että ehdit jo bloggaamaan tästä uudesta Kirjablogi-kirjasta.

Toisaalta luin teoreettista pohdintaa kirjablogien institutionalisoitumisesta.

Olen blogannut vuodesta 2005 ja olen pakostakin huomannut monenlaisia muutoksia, uusia aluevaltauksia, uusia määritelmiä blogeista. Tänä aikana olen perustanut useita rinnakkaisblogeja: nukkekotiblogin, nojatuolipuutarhuriblogin, kissablogin. Minulla on myös kaksi historiablogia (1500-luku ja 1900-luvun alku).

Kirjoitan kaikissa blogeissani myös kirjoista, yllättävän paljon myös kirja-arvioita, mutta en sano itseäni kirjabloggaajaksi. Eivät sano varmaan muutkaan. Sana 'kirjabloggaaja' näyttäisi tarkoittavan bloggaajaa, joka bloggaa vain tai lähinnä kirjoista. Onko näin?

Määrittely on siis jo tapahtunut. Kirjabloggaajat muistuttavat mielestäni keskiajan ammattikuntia, jotka puolustavat kiivaasti omaa identiteettiään ja omia rajojaan. Samaa ei nähdäkseni voi sanoa kissabloggaajista tai nukkekotibloggaajista jne. Jotain erikoista tilanteessa on. Miettikää, mitä se on.

2. kommentti
Vuoden 2005 elokuussa neuleblogit olivat kohun keskellä. Miesbloggaajat pilkkasivat niitä, sillä niitä tulvi Blogilistalle ja sen kärkeen. 

Se oli merkki jostakin suuremmasta ilmiöstä: neulominen ja ylensä käsitöiden tekeminen oli nousemassa nuorten naisten lempiharrastukseksi kaikkialla länsimaissa. Nehän olivat olleet pitkään "mummojen" maailmaa. Trendi on ollut pysyvä. Lankakauppa alkoi kannattaa. Oli syntynyt jotakin myönteistä ja kansantaloudellisestikin hyvää, pehmeää kapitalismia.:). Bloggaajilla oli merkittävä asema tämän trendin synnyttämisessä.

Muistatko, kuinka elokuussa 2005 neuleblogit olivat kohun keskustassa, ja miehet pilailivat niiden kustannuksella.
Lisäys: Määritteletkö itsesi, bloggaaja? Mikä bloggaaja sinä olet?
P.S. Olen kirjoittanut yli 5000 kirjoitusta tähän blogiin. Kirjallisuuteen liittyviä hakusanoja blogin pohjalta

Kirjabloggaajien valta ja ongelmat

Uutta : Yhä useampi tienaa blogillaan. (YLE)
Lue myös kirjoitus keskustelusta kirjamessuilla
http://markkuhuusko.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/178548-vievatko-kirjabloggaajat-toimittajilta-leivan

Tänään Antti Berg kirjoittaa Hesarissa kirjabloggaajista otsikolla "Kustantamoiden uudet bestikset"(netissä luettavissa, kommentoikaa sinne !!! HS/Nyt 7-13.6.2013):  Kirjabloggareilla on pian yhtä paljon valtaa kuin ammattikriitikoilla. Siihen liittyy kolme ongelmaa."

Huhtikuussa uskaltauduin pohtimaan blogissani sitä, ketä ovat kirjabloggaajat ja mitä he tekevät. Mielessä bloggaamisen tarkoitus (Blogisisko 21.4.2013, yli 600 lukijaa, yli 60 kommentta):

"Kirjabloggaajia on monenlaisia, on tutkijoita, jotka keräävät aineistoa ja on niitä, jotka mainostavat kirjoja, näille molemmille ryhmille kirjabloggaus on työtä. Joillekin mainostajille se on varmaankin työtä kirjapalkalla. Mikäpä siinä, jos pitää niistä kirjoista, joita tarjotaan. Kirjailijat ja kustantajat ovat vaikeuksissa laman vuoksi. Kaikki tuki on tietenkin tarpeen. Kirjallisuuden tukeminen on hyvä harrastus.  Kirjablogit tukevat eniten kustantajia ja kääntäjiä, sillä suurin osa mainostetuista kirjoista on käännöskirjoja."

Kirjabloggaajat väittivät kirjoittavansa kirjoista vain siksi, kun rakastavat niitä. He loukkaantuivat yllä olevista arveluistani. Koska en ole itse kirjabloggaaja, pyysin kirjabloggaajia lopulta pohtimaan aihetta omissa blogeissaan.

Sekä blogini kommenteissa että Bergin kirjoituksessa viitataan  Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen tietokirjaan Rivien välissä. 

Berg  kertoo: "Se selittää, miksi kirjabloggaajat ovat niin kovia lukutoukkia. Sen mukaan puolet heistä [!] on jollakin tavalla kirjallisuuden ja kielten ammattilaisia tai opiskelijoita. He työskentelevät paitsi kustantamoissa myäös viestintäalalla, äidinkielenopettajina sekä kirjastoissa. He ovat siis jollakin tapaa kirja-alalla."

Arvaukseni osui aika lähelle tutkimuksen tuomia tietoja.

 Entä ne ongelmat?
Berg:  "Kustantamot siis sitouttavat bloggareita. Se voi koitua ongelmaksi, jos oletetaan, että tuttua on vaikeampi haukkua kuin vierasta". (arvostelukappaleet ja kutsut erilaisiin tilaisuuksiin) Kustantamot käyttävät "blogisitaatteja mainoksissa".

 "Onko bloggareilla etiikkaa, joka pitää heidät riippumattomina"?

 "Kustantamo saa oman teoksensa näkyviin pienellä panostuksella. Tämä on kolmas ongelma. Suuret kustantamot jyräävät pienet tekijät."

Lisäisin, että kirjablogit eivät olekaan tuoneet tasa-arvoa kirjamaailmaan. Suhteet ja raha taitavat merkitä nykyään vielä enemmän kuin siihen aikaan, jolloin kuukausipalkkaa saavat toimittajat kirjoittivat kirja-arvosteluja. Entä sitten freelancerit kirja-arvostelijoina? Heidän leipäänsä kirjablogaajat kaventavat eniten.

En ole kirjabloggaaja, mutta kirjoitan joskus kirja-arvostelun:
P. D. James:  Death Comes to Pemberley
Olen kirjoittanut myös Sofi Oksasesta, John Irvingistä ym Katso blogin pohjalla olevia hakusanoja.

Mielipiteitä kirjoista on myös blogeissa: Suomalaisia kirjabloggaajia 
Oletko kirjabloggaaja? Löytyykö blogisi nimi tuosta luettelosta?

Teoreettista keskustelua  siitä onko kirjabloggaaminen institutionalisoitumassa: "Institutionalisoituminen voi kuitenkin merkitä myös kirjabloggaajille suuria muutoksia ja siksi niihin pitäisi herätä nyt.

Institutionalisoitumisessa on kyse itsen uudelleenmäärittämisestä."

Kommenttini Pinon päällimmäinen blogiin

Anna Amnell/BlogisiskoMay 18, 2013 at 3:06 PM

Hyvät kirjabloggaajat, tämän aamun Helsingin Sanomat kirjoittaa blogeista. "Blogimainonnalle laaditaan tarkempia sääntöjä." HS/Talous B8, 18.5.2013.
Kuluttajaviraston lakimies: "Ongelma on, että lukija ei aina pysty erottamaan, onko kyse bloggaajan omasta suosituksesta vai mainostajalta saaduista tuotteista".
Samassa kirjoituksessa kerrotaan, että mainostajien liiton "kyselyn mukaan blogien käyttö yleistyy markkinoinnissa kovaa vauhtia".

Edellä olevassa anonyymin viestissä kirjan mainonnasta kiinnittyy huomio siihen, että siinä on esillä nimenomaan kustantajan oma mainossivu. Edellä kirjoittamaani viitaten sanoisin, että lukija ei tiedä, ovatko bloggaajat saaneet tuotteen eli kirjan kustantajalta?

Mainonnassa on kyse suurista rahoista. Sitä me bloggaajat emme useinkaan tajua. Pian myös verottaja iskee kyntensä bloggaajien tuloihin - mikäli sellaisia on. Siksi minusta olisi parasta, että ammattimaiset bloggaajat saisivat apurahoja, jotka ovat verottomia. Se edistäisi kirjallisuutta samalla tavalla kuin kirjailijoille myönnettävät apurahat.
Neuvoisin: pitäkää silmät ja korvat auki, olkaa avoimia.

Outo kirjoitus Bookcrossing-sivuilla

Tämä laakso on keskeinen Aurora-kirjoissa

Saako kirjailija kommentoida kirjoistaan tehtyjä arvosteluja? Yleisenä ohjeena annetaan, että ei kannata kommentoida mitenkään. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että arvosteluja ei kannata edes lukea. Joskus on pakko kommentoida.

Päädyin jo aikaisemmin Bookcrossing-sivuille vuonna 2010 kirjoitettuun arvioon, jossa käsitellään nuortenkirjaani Aurora Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992) Pakostakin epäilin, oliko kyseisen nimimerkin takana oleva henkilö edes lukenut kirjaani. (Hyvin suuri osuus kritiikistä kohdistuu kustantajaan, mm kirjan kanteen ja selostukseen takannessa. Kannen kuvan teki poikani,  mutta "laman vuoksi" yksi väri jätettiin kannen kuvasta pois.;) )

Ja juuri tämä kirja-arviointi tulee kuitenkin esille ensimmäisenä, kun joku etsii Googlella tietoa kirjastani. Kai syynä on se, että kirjallisuuden asiantuntijana esiintyvä kirjoittaja käsittelee minua ja perhettäni kuin juorupalstan toimittaja, mm ivailee sukunimenmuutoksestamme.

Täällä on kirjoitettu kirjoistani normaalia tekstiä ( Kemppu 2.3.2010,) Lukutoukkanen 7.7.2010

Mutta täällä ei:
Pahinta on se, että hän esittää kirjastani virheellisiä ja asiattomia väitteitä:
Tarna Foorumissa  29.6.2010 (June 27 Releases): " In spite of the title, the book doesn't talk about maples in the valley but the roses."

- Jo kirjan ensimmäisellä sivulla kerrotaan laaksosta, jossa kirjan tärkeimmät kohtaukset tapahtuvat. Samoin kirjoitan jo ensimmäisellä sivulla vaahteroista.

Suomeksi foorumilla ja journalissa kyseinen nimimerkki väittää, että:

- en kirjoita intiaaneista. Jo ensimmäisellä sivulla kerrotaan intiaaneista laakson ja kaupungin historian yhteydessä. Mutta Torontossa ei ollut juuri lainkaan intiaaneja 1900-luvun alussa.

- en kerro Torontoa käsittelevässä kirjassani Prinssi Edwardin saaresta. Se on huvittava vaatimus, sillä Toronto on 1700 kilometrin päässä Prinssi Edwardin saaresta.
- mustia kohdellaan hyvin kirjassani vuoden 1903 Torontossa. Se oli totta. Sattumalta Torontossa oli näyttely Toronton mustien historiasta juuri samaan aikaan kuin kirjoitin tätä ensimmäistä Aurora-kirjaa.
- että Toronto on vuotta 1903 kuvaavassa kirjassani hyvin "eurooppalainen". Se oli vielä 1950-luvullakin hyvin eurooppalainen ja nimenomaan englantilainen!

Lue myös Toronton laaksot ja Aurora-kirjat
Miten Aurora-kirjat syntyivät?

Lisää täällä

Toronton muuttuminen monikulttuuriseksi alkoi  vasta 1950-1960-lukujen jälkeen:
"For instance, it was not until 1950 that the government allowed citizens of the former enemy countries of Germany and Italy to immigrate to Canada again; and restrictions against visible minorities and newcomers from Third World countries did not begin to be dismantled in significant ways until the 1960s. Once that happened, however, immigration patterns shifted quickly so that by the 1970s the majority of immigrants came from countries outside of Europe."

Lisäys: Sain kuulla, että Bookcrossing sivuilla muut ovat kirjoittaneet ihan asiallisesti Aurora-kirjoistani (mm Kemppu 2.3.2010,) Lukutoukkanen 7.7.2010

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa. Postmoderni kokeilu

young adult fiction
Runoilija Vilja-Tuulia Huotarisen  Finlandia Junior -kirjallisuuspalkinnon saanut nuorisoromaani "Valoa, valoa, valoa " Karisto 2011 on kuvaus kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä ja tyttöjen kiihkeästä rakkaussuhteesta toisiinsa kesällä 1986, joka on jäänyt historiaan Tšernobylin atomivoimalaonnettomuuden vuoksi.

Tätä romaania tullaan varmaankin käyttämään usein esimerkkinä postmodernista romaanista. Postmodernismihan alkoi kaunokirjallisuudessa noin 1940-luvulla, ja sen katsotaan loppuneen jo 1980-luvun lopulla, mutta se kiinnostaa yhä monia. Ottaen huomioon kirjan pituuden, 173 sivua, postmoderneja kikkoja on hiukan liikaa. Vain kirjailijan erittäin kaunis runollinen kieli pelastaa tilanteen, vaikka sille, proosarunolliselle osuudelle on annettu varsin vähän tilaa säteillä kunnolla.

Tyypillistä postmodernille romaanille on jokin suuri historiallinen tapahtuma, ja tässä on viisaasti valittu Tšernobyl, joka symbolisoi myös postmodernismin käsitystä siitä, että modernismin saavutuksesta tulee helposti tuhovoima. Olin koko 1980-luvun ulkomailla, joten en voi sanoa, kuvataanko Tšernobyl ja sen vaikutus Suomeen realistisesti  vai fiktiivisesti.

Erityisen silminpistävää on jatkuva lukijan puhutteleminen, usein suurin kirjaimin. Se liittyy seuraavassa toiseen tyypilliseen postmoderniin ideaan:
HYVÄT LUKIJAT!
"Kuuluisa venäläinen kirjailija Anton Tsehov käski repiä tarinan ensimmäisen sivun. --Repikää vain. Tämä on teidän kirjanne! Tai kirjaston." (sivu 12)
Edelleen puhuttelua: "Te 2000-luvun lukijat" ja "Kerronpa teille".

Kirjassa on samoin postmodernismille tyypillisesti romaani romaanissa, sillä kertoja sanoo olevansa kirjoittamisen kurssilla, jonka aikana hän kirjoittaa tätä kirjaa. Hän viittaa usein kurssilla annettuihin ohjeisiin: "Hyvät lukijat (tässäkin isot kirjaimet ja huutomerkki)  Teillä on minulle jotakin asiaa. Teille on kirjoituskursseilla opetettu: Älä kuvaile henkilöitä liikaa." Nämä ohjeet ovat täysin irrallaan toisistaan ja kerronnasta, joka katkeilee jatkuvasti, mikä kuuluu usein tähän traditioon.

Kielellä leikitään muutenkin, jälleen postmodernismiin kuuluva idea. Onnettoman moniongelmaisen Miranda Ahosen koti on Seka-Sorto, ullakolla itsemurhan tehnyt äiti Ulla Kolla jne. Käytetään vähän väliä isoja kirjaimia, sanojen ja tekstin hajoittamista (97) sekä keksittyjä usein onomatopoeettisia sanontoja esim. "Visesvisesvisesvises lepattivat sivut." (31) Läpläpäpläp (linnut), "eerikairmelijohannoita" (perheensä hylänneen Ahosen tyttöystäviä, 76)

Postmoderniin filosofiaan kuuluvia käsitteitä on joitakin : 'ruumis', 'iho', 'halu', 'halkeama', joka saattaa myös viitata tyttöjen kehoon, joko viiltelyyn tai sukuelimiin. Postmodernismiin kuuluu usein myös erotiikka. Sana 'halkeama' oli irrallisena, se voisi tarkoittaa postmodernismin maailmankuvaan kuuluvaa rikkinäisyyttä, sirpalemaisuutta.

Kertoja huomauttaa, että hän saattaa olla epäluotettava: "Minä Mariia Ovaskainen saatan ihan hyvin valehdella teille yksityiskohdistani." Hän vähentää näin kertojan auktoriteettia. (39) Lukija saa eräällä sivulla täydentää tekstiä täyttämällä tyhjäksi jääneet rivit. (98)

Kirjassa käytetään fiktiivistä kuolinilmoitusta, joka on todellisen kuolinilmoituksen näköinen (119) ja fiktiivistä päiväkirjaa (80-81) ikään kuin intertekstuaalisuutena - samaa ideaa käytetään toki muissakin kuin postmoderneissa teoksissa.

Kirjassa on mielestäni myös maagista realismia: ullakolla elää itsemurhan tehnyt äiti Ulla Kolla, jonka kanssa tytär juttelee. Kiinnostava luomus.

Erittäin mielenkiintoista on uskonnon osuus. Jumala kuvataan toisinaan perinteisin kristinuskon ilmaisuin ja Häneen vedotaan, mutta enimmäkseen "pelkkänä ilmana", persooonattomana postmoderniin tyyliin. Mutta omatunto on mukana: "Eikä se ole viaton halu" (halu tietää 'kaikki', 90) Mariia pohtii myös, olisiko hän voinut auttaa ystäväänsä. Hän tuntee syyllisyyttä.

Kirjan lopussa lukijasta tehdään kirjailija: "Te voitte tehdä tästä tarinasta sellaisen kuin tahdotte. Nyt jättäkää minut yksin." (173) Huomautettakoon, että kertoja ei ole tietenkään sama kuin kirjailija, vaan biseksuaalinen Mariia Ovaskainen, jolla oli ollut jo 14-vuotiaana neljä poikaa ja viisi tyttöä rakastajina , kun taas hän oli ensimmäinen Miranda Ahoselle.

Kuolemaa  käsitellään dekonstruktion keinoin: välillä kuolema on hyvä, välillä paha. Yleinen piirre on kirjassa, että arvot kiepsautetaan ylösalaisin. Se sopii hyvin kuvaamaan häiriintyneitä nuoria Mirandaa ja Mariiaa.

Tytöt rakastelevat kesän ajan melkein joka päivä, uimarannan pukukopissa, sisällä, rannalla. Kirjassa puhutaan "luonnollisesta lähteestä", samoin orgasmista. Kirja on voimakas kuvaus seksisuhteesta kahden 14-vuotiaan tytön välillä.

Books from Finland luokittelee tämän kirjan myös  young adult fiction -ryhmään, 18+ ja nykyään usein myös aikuiset.

Suosittelisin tätä kokeilevaa romaania aikuisten osastolle. Siinä on hankalahko rakenne ja runsaasti vaikeasti käsitettävää ja jo vanhentuneeseen postmodernismiin liittyvää kirjoittamisen teoriaa ja vahvaa seksuaalisuuden kuvausta - vaikka sitä on määrällisesti suhteellisen vähän. Se on kuitenkin kirjan keskeinen ilmiö. Lisäksi kirjan toisen päähenkilön kohtalo on erittäin traaginen ja päättyy itsemurhaan. Kirjan viimeinen sana on onneksi 'elämänhalu'.

Ks vaikkapa Wikipedian artikkelia postmodernismista, kun luet tätä kirjaa. Löydät ehkä muutakin.
http://en.wikipedia.org/wiki/Postmodern_literature

Books from Finland luokittelee tämän a novel for young adult -ryhmään, jota lukevat vanhemmat teinit ja nykyään usein aikuiset
Myös Kaisa Neimala Parnassossa luokittelee kirjan romaaniksi, ei nuortenromaaniksi.
Samoin Helena Ruuska Helsingin Sanomat  "Taidokas romaani väärässä sarjassa"

P. D. James: Death Comes to Pemberley

P. D. Jamesin uuden salapoliisiromaanin ajankuvaus on herkullista, kieli kaunista. Niistä nautin.

On kiinnostavaa verrata tätä 90-vuotiaan P. D. Jamesin 2010-luvun romaania Austenin kirjoihin, jotka ovat nuoren naimattoman naisen kirjoittamia 1800-luvun alun romaaneja.

Tämä ei ole modernia ihmistä kosiskeleva naistenromaani vaan klassinen salapoliisiromaani, jossa sekä miehet että naiset kuvataan realistisesti tuon aikakauden ihmisinä.

Se on samalla historiallinen romaani, jossa Englantia ja sen ihmisiä kuvataan nykyajan tietämyksen avulla.

Austenin kirjat päättyvät avioliittoon, mutta Jamesin kirjassa kaikki alkaa siitä. Nuori Jane Austen kuvasi elämää sellaisena, kuin hän oli sen tuon ajan nuorena naisena kokenut.

Romaaniensa sankaritarten lailla Jane Austen oli kulkenut ahkerasti tanssiaisissa ja kutsuilla haaveenaan löytää aviomies itselleen. Ennen lyhyen elämänsä loppua hän oli kokeva hylkäämisen, torjuva kosinnan ja jäävä naimattomaksi.

Austen kuvaa avioliittoa ulkoapäin, kuvaa vanhempiensa ja tuttavaperheiden avioliittoja. P. D. James astuu Elizabethin ja Darcyn eli Fitzwilliamin avioliittoon sisälle.

Se on rakkausavioliitto. Mahtavaa sukukartanoa kohtaava skandaali ei horjuta heidän läheistä ja hellää suhdettaan, mutta se paljastaa uusia puolia heistä. Henkilökuvaus yllättää.

Fitzwilliam Darcy muuttuu nöyremmäksi. Nuori Darcy oli velvollisuudentuntoinen, mutta myös kopea ja koetti nuorten miesten tavoin vaikuttaa vahvalta ja ankaralta. Yllättävä tragedia saa Fitwilliamin tajuamaan, että hän ei olekaan niin täydellinen ihminen, kuin on luullut itse olevansa tai antanut ihmisten luulla.

Yllättävin on Elizabethin muuttuminen avioliiton ja äitiyden myötä nuoresta teräväkielisestä ja kapinallisesta tytöstä lämpimäksi ja viisaaksi äidiksi ja vaimoksi.

Elizabeth on eräs älykkäimpiä naisia, joita kohtaa kaunokirjallisuudessa. P. D. James on myös tunnettu älykkyydestään. Se näkyi hänestä myös siinä esitelmässä, jonka kuulin hänen pitävän Torontossa vuosia sitten.

On kiinnostavaa, että juuri P. D. James korostaa Elizabethin ja Fitzwilliamin välisen suhteen lempeyttä ja lämpöä. Seurusteluaikojen kirpeä sanailu on jäänyt pois.

Juonen puolesta romaani vaikuttaa 1800-luvun jännitysromaanilta. Siinä on pahanenteinen myrsky, mystinen erakkotarina, joka selittää paljon nuoren Darcyn luonnetta. Uskon, että Jane Austen olisi pitänyt tästä romaanista.

Samasta kirjasta kirjoitin jo aikaisemmin "Murha Jane Austenin maailmassa"

Agatha Christie ja P. D. James , romantikko ja realisti.

Lue myös tämä- P. D. James: Salapoliisiromaani tuo järjestystä kaaokseen. (lehtijuttuni, Jamesin esitelmä Torontossa 1980-luvulla.

Muiden kustantajien kansikuvia
Hieno Jane Austen blogi Jane Austen's World

TV-sarjasta kannattaa lukea tämä Huffington Postin arvostelu
http://www.huffingtonpost.com/2014/10/24/jane-austen-death-comes-to-pemberley_n_6042424.html

P. D. James: murha Jane Austenin maailmassa

(Lisäys 23.10.  Tilasin kirjan ja luin sen. Täällä kirja-arvosteluni: PD James Death Comes to Pemberley )

91-vuotias P. D. James on aiheuttanut yllätyksen kirjallisessa maailmassa. Hän on kirjoittanut salapoliisiromaanin, joka tapahtuu Jane Austenin maailmassa. Elizabeth ja Darcy saavat järkyttyneen vieraan. Elizabethin sisar Lydia saapuu kertomaan, että hänen miehensä Wickham on murhattu! Aikamoinen jatko Elizabethin ja Darcyn tarinaan.

Näen sen jo mielessäni elokuvana: Hysteerinen Lydia ajaa hevosrattailla hurjaa vauhtia Pemberleyn kartanoon, jonka ylhäinen rauha häiriintyy. Mikä nautinto meitä odottaakaan, ensin kirjana tietysti. Thank you, Baroness James of Holland Park!

P. D. Jamesin haastattelu The Telegraph -lehdessä (+ lyhyt video: mm Ajatteli ensin opettelevansa kirjailijan työtä kirjoittamalla salapoliisiromaanin. Tiesi, että se on vaikea laji. Huomasi sitten, että kirjoittamalla klassisen salapoliisiromaanin voi kirjoittaa korkeatasoisen romaanin. Hän kirjoittaa käsin, ja sihteeri kirjoittaa puhtaaksi. Häneen ovat vaikuttaneet  Jane Austen "tietenkin", samoin Evelyn Waugh, Graham Greene."


P. D. James vaikuttaa videossa ja haastatteluissa aivan yhtä miellyttävältä ja terävä-älyiseltä 90-vuotiaana kuin hän oli 1980-luvulla, jolloin kuulin hänen pitävän esitelmän Torontossa. Silloin hän oli elegantti ja viehättävä tummatukkainen nainen. Nyt hän on elegantti ja viehättävä valkotukkainen nainen. Asu on vaaleanpunainen, mutta se ei merkitse mitään hössötystä, niin kuin usein kuvitellaan vaaleanpunaisen värin käyttäjästä. Se väri vain käy hänen hiustensa ja ihonsa väreihin.
P. D. James: Death Comes to Pemberley (kustantajan virallinen sivu)
P. D. James: Talking about Detective Fiction
P. D. Jamesin haastattelu "a very happy and fulfilled life"

Mikä salapoliisiromaaneissa kiehtoo P. D. Jamesin mukaan? (kirjoitukseni tässä blogissa)

Agatha Christie ja P. D. James (kirjoitukseni tässä blogissa.)
luettelo suomennoksista (linkki myös virallisille sivuille)

Lue lisää Jane Austenin maailmasta (blogi) 

Muita kansikuvia

TV-sarjana
http://www.huffingtonpost.com/2014/10/24/jane-austen-death-comes-to-pemberley_n_6042424.html

Voiko kirjallisuuskritiikki olla rakentavaa?

Alexander Pope kirjoitti runon kritisismistä 1700-luvun alussa. Hän esittää siinä kuuluisan lauseensa kriitikoista: For fools rush in where angels fear to tread. (Vapaa käännös: Typerykset astuvat rautasaappain sinne, minne enkelitkin arkailevat astua.) Jospa August Ahlqvist olisi lukenut tuon runon tai edes tuon lauseen. Ehkä hän olisi kohdellut Aleksis Kiveä edes hiukan inhimillisemmin.

 Miten - ja kuinka niihin tulisi suhtautua.

Kommenttini:

Kirja-arvostelut [lehtileikkeet] kellastuvat nopeasti, siksi ne kannattaa skannata heti ja laittaa talteen. Alkuperäiset voi laittaa muovitaskuihin ja kauniiseen mappiin.

Kannattaa lukea vanhoja kirja-arvosteluja silloin tällöin, muuten muistaa vain pahimmat piikit. Niistä voi jopa oppia jotakin. Niissä voi olla niin mukavia kohtia, että niitä voi käyttää kirjansa esittelyssä kotisivuillaan.

Joku arvosteli minua siitä, että olen laittanut vain myönteisiä arvioita kirjoistani kirjojeni esittelyblogeiin. En kai minä niin tyhmä ole, että laittaisin sinne haukkumisia. Ne ovat jo menneet perille koteihin ja minulle. Muut unohtavat ne, kirjailija itse muistaa ne, niin kuin hänen lastaan olisi parjattu.

Epäpätevät tai kaunaiset kriitikot luulevat, että kirjallisuuskritiikki tarkoittaa haukkumista.:) Parhaat kirja-arvostelut ovat rakentavia, ne rohkaisevat kirjailijaa etenemään oikeaan suuntaan ja ohjaavat lukijan löytämään sopivaa luettavaa,

Ilkeämielinen kritiikki on kuin lantaa, jota on parasta levittää ruusupensaiden alle. Siellä siitä voi olla hyötyä:)

P.S.  Eräs ystävä toi Kanadassa ratsastuskoululta hevosenlantaa puutarhaamme. Ruusut ja gladiolukset kasvoit villeinä. Puutarhapalstoilla sanotaan, että lannan täytyy antaa maatua ainakin puoli vuotta, muutoin se polttaa ruusut. Ehkä samaa voi sanoa ikävästä kritiikistä. Senkin pitää antaa maatua siellä kansioissa tai kenkälaatikoissa, ennen kuin niitä ryhtyy taas lukemaan. 

Kirja-arvostelu 14 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen

Löysin sattumalta netistä vuonna 2005 kirjoitetun kirja-arvostelun ensimmäisestä kirjastani, joka ilmestyi vuonna 1991. Se on arvostelun kirjoittajan lukumuisto omasta lapsuudestaan. Siitäkin täytyy olla kauan, sillä tuon kirjani toinenkin painos on ollut kauan loppuunmyyty. Lue lisää..

Hesari ilahdutti tänään

Kiitos Hesarille tästä viikonlopusta.

Lasten- ja nuortenkirjoista julkaistaan vähän arvosteluja. Jokainen arvostelu on juhlaa nuortenkirjailijalle. 1500-lukua kuvaavasta "Kyynärän mittaisesta tytöstä" ei ole ollut Hesarissa muuta kuin nimi sen vuoden syksyn (2004) uusien kirjojen luettelossa. Siksipä ilahduin kovasti, kun näin Harry Potter -kuumeen ollessa kovimmillaan arvostelun Lucian uusista seikkailuista eli kirjastani "Pako Tallinnaan". Ja paikkakin on paras mahdollinen - sarjakuvien vieressä Lasten osastossa.

Arvostelijana on Vilma Ruoho, joka edustaa niitä henkilöitä, joille ensisijaisesti kirjoitan. Vilma on 13-vuotias tyttö. Niin kuin aina hyvässä kritiikissä hän kertoo ensin kirjasta ja esittää sitten loppuarvion. En ole koskaan ilahtunut näin paljon kritiikistä. Viimeisessä kappaleessa Vilma kirjoittaa:

" Anna Amnellin kirja Pako Tallinnaan on vauhdikas, eikä toimintaa puuttu. Huono puoli on se, että kirja on liian lyhyt [!]ja nopeasti luettava."

Lisää tällaisia arvosteluja. Nyt lähtee varmaan kolmas osa Lucian seikkailuista vauhtiin tosissaan.

Vilma kirjoittaa: "Kirja sopii ikäisilleni ja nuoremmille, koska teksti on suurta ja kuvia paljon. Suosittelen kirjaa historiasta kiinnostuneille ja pienestä jännityksestä pitäville."

Kiitos, Vilma. Pientä jännitystä on luvassa seuraavassa osassakin.

Lisää Luciasta ja 1500-luvusta on blogissani Lucia Olavintytär. Uusin kirjoitus kertoo siitä, miten löysin lopulta Tallinnasta talon, johon Lucia ja Margareta saattoivat paeta.

Tämän aamun Hesarissa oli myös toinen ilahduttava juttu, kokosivun artikkeli suomalaisesta designesta. Raija Forsström: "Viiva vai kukka? Suomalaisen designen ääripäät, yksinkertainen ja koristeellinen, tasa-arvoistuvat viimein. Oikea vastaus on siis: viiva ja kukka." HS/Koti ja Tyyli 20.7.2007.

Vihdoinkin Hesarin myöntää tämän. Vapaus on tärkeää luovaa työtä tekeville ihmisille.

Kirjoitin samasta aiheesta viime joulukuussa:

"Tässä välillä monet suomalaiset kodit olivat tyhjiä ja värittömiä ja rakennukset askeettisia. Näin äsken sanomalehdessä kuvan, joka näytti minusta ensi silmäykseltä halkoliiteriltä. Se oli Alvar Aallon suunnittelema näyttelypaviljonki. Kaikista oli tullut shakereitä. Askeettisuus oli tyylikästä ja poliittisesti korrektia.

Mutta aika on muuttunut, värejä ja kuvioitakin sallitaan. "

Mazo de la Roche: Jalna-sarja

Jalna-kirjat, Jalna-sarja
Montrealilainen XYZ Publishing on alkanut julkaista Mazo de la Rochen Jalna-sarjaa, joka ilmestyi alkujaan 1927-1960. Kuvassa vuonna 2006 ilmestyneen ensimmäisen osan kansi.

Kanadassa lähellä Torontoa on eräs kaunis punertavasta tiilestä rakennettu talo. Siinä on vihreät ikkunaluukut, korkeat savupiiput ja puuleikkauksin koristeltu veranta.

Keskinkertaisesti menestynyt kirjailija Mazo de la Roche (1879-1961) sattui kävelemään tämän talon ohi ja ihastui siihen. Vaikka hän ei astunut koskaan sisälle tuohon rakennukseen, se oli tekevä hänet maailmankuuluksi ja upporikkaaksi. Hän oli löytänyt talon, joka innoitti hänet kirjoittamaan 16 kirjaa, Jalna-sarjan.

Talon oikea nimi on Benares, annettu omistajan intialaisen rykmenttikaupungin mukaan. Mazo de la Roche antoi talolle nimen Jalna erään toisen intialaisen rykmenttikaupungin mukaan, ja siitä tuli hänen kuvaamansa Whiteoakin suvun koti.

Mazo de la Rochen Jalnasta tuli uuden mantereen rehevyyden ja vaurauden vertauskuva toisen maailmansodan jaloissa kärsiville eurooppalaisille. "Neitseellinen maaperä oli rikas ja kasvuvoimassaan hedelmällinen. Mitä tahansa kylvettiinkin, se kukoisti huolettomasti", kirjoitti de la Roche.

Jalnan huoneissa oli pursuavan rikas viktoriaaninen sisustus. Talonväki nukkui höyhenpatjoilla suurissa pylvässängyissään, ja kotiopettajatar haaveili sileitten pellavalakanoitten välissä ruusuin ja liljoin koristetussa kamarissaan.

Jalna eli loisteliasta elämäänsä villin koskemattoman luonnon keskellä. Whiteoakin suvun jäsenet palasivat omalle paikalleen ison ruokapöydän ääreen milloin mistäkin päin maailmaa. Joskus Jalnaan ilmestyi Amerikan sisällissotaa paossa oleva etelävaltiolaisperhe orjineen, toisinaan intiaaneja ja myös monenlaisia onnenonkijoita.

Kaiken kaikkiaan elämä Jalnassa oli aivan yhtä kiihkeän eloisaa kuin jossakin meidän aikamme TV-jatkosarjassa. Mazo de la Rochelle itselleen Jalna oli todellisempi kuin muu maailma.

Mazon elinikäinen sydänystävä oli hänen orpo serkkunsa Caroline, joka asui lapsesta asti Mazon perheessä. Yhdessä tytöt alkoivat luoda oman maailmansa perheen muuttaessa alinomaa. Jalna-kirjojen nuori punatukkainen isäntä Renny tuli suoraan tästä tyttöjen mielikuvitusleikeissään keksimästä maailmasta. Rennyn esikuvana oli ollut Mazon isä, joka piti koirista, hevosista ja hienoista vaatteista. Hän oli huikentelevainen naissankari, mutta Mazo palvoi isäänsä. Muut miehet kalpenivat hänen rinnallaan. Mazolla oli elämänsä aikana vain yksi ainoa suuri rakkaus, ranskalainen Pierre, mutta hän oli petollinen ja pääsi Jalna-kirjoihin pelkäksi kirkashöyheniseksi papukaijaksi.

Isoäidin äiti Sarah oli kiivasluontoinen, charmikas ja määräilevä irlantilaistyttö, joka meni naimisiin oppineen miehen kanssa. Sarahista tuli esikuva Adelinelle, Jalnan ahneelle, ylelliselle ja karkean itsekkäälle kantaäidille.

Isälläkin oli osuutta Jalnan syntyyn. Hän päätti kokeilla maanviljelystä, mutta epäonnistui siinäkin. Mazolle farmi tuotti kuitenkin loistosadon. Vuodenaikojen vaihtelut, eläimet, kukat ja puut tulivat Mazolle läheisiksi ja hän pystyi kuvaamaan niitä entistä elävämmin ja yksityiskohtaisemmin. Elämä maatilalla loi pohjan Jalnan luonnonkuvauksille.

Jalnan asukkaat ovat rikkaita maanomistajia, joilla on hienostokoti erämaassa. Olemme "koettaneet säilyttää vanhan maailman tavat Jalnassa säästyäksemme uuden maailman ahdasmielisyydeltä ja mauttomuudelta", kertoo de la Roche Jalnasta. Mazo de la Roche (alkujaan Roche) loi yleisön ja kustantajien vaatimuksesta yhä uusia kirjoja Jalnasta. Jalnasta tehty näytelmä esitettiin Lontoossa, ja Mazon novellit ilmestyivät merkittävissä lehdissä. Mazo ja hänen serkkunsa Caroline asuivat koko ikänsä yhdessä. Mazo jakoi rikkautensa Carolinen kanssa. Mazo ja Caroline adoptoivat toisensa, Caroline hoiti taloutta ja Mazo kirjoitti. Menestys toi rikkautta ja loistoa. Mazo ja Caroline elivät hiljaista ja rauhallista elämää, johon kuuluivat hyvät kirjat, ystävät, älykäs keskustelu ja hienot ateriat. Mazo ja Caroline adoptoivat onnettomuudessa kuolleiden ystäviensä kaksi lasta ja asuivat sotaan asti Lontoossa.

Kanadassa oltiin pettyneitä Mazo de la Rocheen. Nuorta Mazoa oli pidetty Kanadan kirjallisuuden toivona. Siksi kanadalaisista oli nöyrryyttävää, että vakavilla kriitikoilla ei ollut mitään hyvää sanottavana Jalna-kirjoista. Ne olivat vain "mukavaa luettavaa verkkokeinusssa kesällä puun varjossa suklaata naposteltaessa", kuten eräskin kriitikko kirjoitti.

Ollessaan kuulusimmillaan Mazo itsekin myönsi, että hänen kirjoillaan ei ollut syvällistä sanomaa. Ne olivat hänelle tärkeitä vain siksi, että ne olivat niin suosittuja. Mazo de la Rochen suunnaton taloudellinen menestys oli kova pala hänen aikalaiselleen Lucy Maud Montgomerylle, joka asui Torontossa samaan aikaan. Sanotaan, että Jalna-kirjat ovat olleet myös Elisabet II:n lempiluettavaa. Kuningatar myöntää, että hänen lämpimät tunteensa Kanadaa kohtaan johtuvat hyvin paljon Jalna-kirjoista.

Voisin sanoa ihan samaa. Luin Jalna-sarjaa teini-ikäisenä. Minua kiehtoi ensinnäkin tuo talo Jalna, joka sai minut innostumaan Viktorian tyylistä ennen kuin se tuli muotiin. Ihmiset olivat kiinnostavia, mutta parasta oli ehkä minusta luonnonkuvaus. Kun myöhemmin asuin Kanadassa koin, että Mazo de la Roche oli kuvannut maansa luonnon kauneutta ja kesyttömyyttä realistisesti. Siinä oli sitä realismia, jota kanadalaiset olisivat halunneet olevan enemmän Mazo de la Rochen kirjoissa.

Mazo de la Rochen valtti on ollut hänen kesytön mielikuvituksensa. Hän pystyi luomaan henkilöt, jotka ovat eläviä. Uskon, että Jalna-kirjojen suosio jatkuu, sillä hän vastaa kirjoissaan kahteen perustarpeeseen. Niissä toteutuu ihmisen uteliaisuus ja seikkailunhalu, mutta se tarjoaa myös turvallisuutta, kodin johon voi palata. Kanadassa suositellaan Jalna-kirjoja koululaisille.

Tämä on osa aikaisempaa, julkaisematonta artikkelia. Copyright Pirkko Anna Amnell

Kirja-arvostelut

Lucia ja Margareta ovat erilaisia kuin muut tytöt: Lucia on hyvin lyhyt ja Margareta hyvin kaunis. Kuva: Matti Amnell

Mikään ei ilahduta kirjailijaa enemmän kuin asiallisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu kirja-arvostelu.

Lue lisää .

Otteita kirja-arvosteluista (Aurora-kirjat)

Luettelo tiedossani olevista kirja-arvosteluista