Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijan työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailijan työ. Näytä kaikki tekstit

torstaina, helmikuuta 09, 2017

Kirjailijoiden murheita


Ester Ståhlberg kirjoittaa 3.2.1936 päiväkirjaansa:
"Nyt minä istun ja yritän kirjoittaa Mathilda Wrede - kirjaani, joka vaatii minulta ennenkuulumatttoman määrän tutkimusta, työtä ja aikaa sekä myös kustannuksia. --Minun on matkusteltava omalla kustannuksellani, käytävä vankiloissa haastattelemassa ihmisiä.--viisi vuotta on kulunut ja kaikki lähteeni alkavat kuolla. Anoin kerran -- matkarahoja mutta ei. Kaikki maailman hoppetossat ja juopot maalarit saavat asua viikkokausia Pariisissa. " Otteita Ester Ståhlbergin päiväkirjasta Sodan ja rauhan vuodet 1935-1947. [löytö vanhojen kirjojen kaupasta] 1987 WSOY (Toim. Hilkka ja Olli Vitikka)

keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2016

Kovaa peliä kirjallisessa maailmassa


Kuvassa optimistinen kirjailija, joka ei vielä tiennyt kirjallisen maailman kovuudesta.

Tänä kesänä 2016 on kulunut 25 vuotta ensimmäisen kirjani ilmestymisestä. Aloitin keski-iässä paluumuuttajana, olin työssä ja hoidin viiden hengen talouden. Kirjoitin öisin, kesälomalla, viikonloppuina.

Jo monta vuotta sitten luin netistä, että kirjallinen maailma on muuttumassa, koventumassa: kirjailijoiden täytyy alkaa mainostaa itse omia kirjojaan. Monien tavoin kysyin itseltäni: miten voin ruveta "kehumaan itseäni"? Eihän se kuulu suomalaiseen tyyliin. Mutta kirjallinen maailma on Suomessakin kovaa ja raakaa. Nykyään Suomessakin on tavallista, että kirjailijoilla on ainakin yksi blogi.

perjantaina, toukokuuta 20, 2016

Jane Austen kirjoitti olohuoneen nurkassa



Jane Austen kirjoitti olohuoneen nurkassa. Hänellä oli tapana livauttaa tekeillä oleva käsikirjoitus muiden pöydällä olevien papereiden alle, kun joku tuli huoneeseen: äiti, sisar Cassandra, joku palvelijoista, naapuri tai muu vierailija.

Luin koko kouluajan läksyni keittiössä. Siellä leikkivät pikkusiskot, äiti lauloi ja laittoi ruokaa, naapurit ja maalaissukulaiset pistäytyivät kertomaan kuulumisia, radiosta tuli ohjelmaa. Opin keskittymään missä hyvänsä. Siitä on ollut hyötyä, sillä minulla on ollut harvoin työhuone.

”Työhuoneena" on ollut keittiö, makuuhuone, olohuoneen nurkka, ruokasali. Sama juttu miehelläni, joka on tehnyt kokopäivätyön ohella kaksi väitöskirjaa. Koko asunto on täynnä kirjoja. Asumme kuin kirjastossa.

Virginia Woolfe oli varakkaan perheen tytär kuten naiskirjailijat olivat Suomessakin viime aikoihin asti. Woolfe sanoi, että naiskirjailijalla täytyy olla oma huone ja omaa rahaa. Hän osti ensimmäisellä kirjoituspalkkiollaan rotukissan. Minä lyhensin ensimmäisellä kirjoituspalkkiollani mieheni ja minun yhteistä opintolainaa.

Kuten jo mainitsin, Austenin perheellä oli useita kotiapulaisia, niin myös Virginia Woolfella. Agatha Christie oli hyvin varakkaasta perheestä. Avioeron jälkeen hän lähetti ainoan tyttärensä sisäoppilaitokseen. Sehän on edelleen aika yleinen englantilainen tapaa. Sitä on sanottu yläluokkaiseksi lapsenhylkäämiseksi. 



Nykyistä lasten viemistä vauvasta asti kokopäivähoitoon tullaan varmaankin sanomaan sosialistiseksi lapsenhylkäämiseksi. Ennenhän oli kotiapulaisia, joista tuli lapsille kuin sukulaisia. Lapset joutuvat yleensä maksamaan naisten ansiotyössä käymisestä - tai kirjoittamisesta ja muusta luovasta työstä kotona tai työhuoneilllaan. Lapset ovat maksumiehiä kapitalismin ja feminismin yhteiselle projektille: pikkulasten äiditkin hyödylliseen työhön. (Tekevätkö päiväkotien työntekijät arvotonta työtä?)

Tapasin kerran Aaapeli Saarisalon ja koetin kysellä, mitä hän ajatteli Agatha Christiestä, joka oli toisen miehensä kanssa samoilla arkeologisilla kaivauksilla kuin Saarisalo. Saarisalo hämmästyi kysymystä ja sanoi hetken mietittyään: – Hän oli sellainen mukava rouvasihminen. Kun koetin kysellä, mitä Agatha teki, Saarisalo sanoi: Laittoi ruokaa ja tiskasi. Se oli totta kaivauksilla oltaessa, ja Christie on sanonut, että tiskatessa oli hyvä kehitellä juonia tuleviin dekkareihin. Mutta Agathalla oli kaivauksilla ”mökki” (Lisäys ks kuva Agathasta ja Mallowanista), jossa hän istui kirjoittamassa.

Toinen lisäys: "The best time for planning a book is while you're doing the dishes." Agatha Christie.Tämä lause on Agathan omaelämäkerrasta. Tämä tulee esille vuoden 2005 blogikirjoituksestani, jossa on hauskoja kommentoijia. Kysyvät mm ovatko naiset murhanhimoisempia kuin miehet, kun kirjoittavat niin paljon dekkareita.
http://blogisisko.blogspot.fi/2005/08/kun-agatha-tiskasi-astioita-ja-punoi.html


Madame de Pomapadour kirjoituspuuhissa

Nykyaikana sekä miehet että naiset tekevät itse myös kaikki kotityöt. Kodinkoneista huolimatta nykyajan elämä on kuluttavampaa ja armottomampaa kuin entinen.

http://blogisisko.blogspot.fi/2011/06/kommentti-nykyajan-tiukka-tahti.html

lauantaina, huhtikuuta 16, 2016

Kirja on tärkein



Aina käy näin: Kun olen kirjoittamassa kirjaa ja olen päässyt ensimmäisessä versiossa puolivälin yli, melkein loppuun, seuraava kirjaidea tunkee alitajuntaan. Tätä kirjaa olen todellisuudessa suunnitellut jo vuosikausia. Nyt ei enää häiritse se pelko, että en ehkä löydä kustantajaa. Aika on muuttunut. On palatttu entisiin aikoihin: kustantaja ei ole välttämätön, kirja on. Se löytää aikanaan lukijansa.

tiistaina, lokakuuta 27, 2015

Ilopilleri syksyn keskellä

P1100921

Kauan sitten, kun olimme vielä koululaisia, poikaystäväni [=mieheni] osti minulle ensimmäisen kerran kukkia. Hänen äitinsä neuvoi ostamaan neilikoita, jotta ne kestävät, olihan kesä. Tänään sain mieheltäni kimpun punaisia neilikoita. Saimme eilen tietää, että saan pienen apurahan. Kirjoittaminen sujuu taas vähän mukavammin.

torstaina, maaliskuuta 20, 2014

Tapani Bagge: KOHTALONA KERAVA

Tapani Bagge: KOHTALONA KERAVA: OSA 1: GUBBE JA KORHOSET ”Runoilijalla pitää olla paikallistuntemusta, ilman sitä hänen on mahdotonta kirjoittaa mitään.”  Noin kirj...

sunnuntaina, tammikuuta 19, 2014

Uskalla ruveta kirjailijaksi

1991, 1.painos by Anna Amnell
1991, 1.painos, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Optimistinen kirjailija sai kukkia,  Cadillac-ruusuja, ensimmäisen kirjan ilmestymisen kunniaksi- (Rose Cadillac, jossa pieni vivahde korallia)

UUSI! Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja. Noin 400 sivua. Ilmestyy syyskesällä 2014.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.


Löytyi hauska yli 20 vuotta vanha kuva. Kustantaja on lähettänyt esikoisteokseni ensimmäisen painoksen kirjailijankappaleet kotiin.Toivon, että olisin ottanut kuvan siitä laatikostakin, jossa lähetti toi ne. Siihen oli painettu suurin kirjaimin kirjani ja minun nimeni.

Mieheni osti heti kukkia, ja kirjoista ja kukista otettiin kuva. Otin sen kameralla, jonka olin ostanut samana vuonna tehtyä pitkää Italian matkaa varten. Tämä kuva on kopio siitä kuvasta.

Laput muutamien kirjojen välissä kertovat, että osa kirjoista on lähdössä ystäville ja sukulaislle, jotka ovat saaneet odottaa kauan, että minusta tulee vihdoinkin kirjailija. Lähipiirini oli ollut varma, että minusta tulee kirjailija siitä lähtien, kun olin koululainen. He saivat odottaa liian kauan.

Tämän jälkeen alkoi arki: edelleen työn ohella kirjoittaminen, jatkuvasti toistuvat lamat ja niiden aiheuttamat ongelmat kustannusmaailmassa.

Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaa työn ohella, en ollut missään tekemisissä kirjallisten piirien kanssa. Ei ollut aikaa, kun oli työ, kodin hoitaminen - ja kirjoittaminen. En edes tiennyt kaikista kirjailijajärjestöistä.

Uskalla ruveta kirjailijaksi, vaikka se on kaikkea muuta kuin järkevä ratkaisu. Vain aniharva kirjailija rikastuu kirjoillaan, suurin osa ei tule edes toimeen kirjoittamisella näin pienen kielialueen maassa.

Kirjoittamisessa voi kokea onnenhetkiä. Siihen aikaan, kun kirjoitin (työpaikan ihmissuhteiden vuoksi ) raskaan työn ohella ohella, kirjoittaminen aamuvarhain tai viikonlopulla oli lepoa ihan konkreettisesti: pulssini laski, kun kirjoitin.

Tuota päivää on hauskaa muistella. (Kirjoitin ensimmäiset kolme kirjaanimellä Pirkko Pekkarinen. Sitten otimme koko perhe vihdoin vuonna 1998 käyttöön mieheni äidin tyttönimen 'Amnell'. Siihen sopi äitini nimi Anna. Nämä nimethän ovat virallisia nimiäni.)



(Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. painos 1992)

lauantaina, tammikuuta 11, 2014

Haastattelu Suomen Maakuntakirjailijat Ry:n Rovinssi-lehdessä

Lucia ja Luka 2013

Haastattelu Rovinssi-lehdessä. V.W.: Pöytälaatikosta kirjailijaksi – yhdellä klikkauksella. Anna Amnell - Rovinssi 4/2013, sivut 29-30.

1.       Miten sinusta tuli kirjailija? Milloin päätit, että haluat kirjoittaa ja julkaista kirjan?

Lainasin alaluokilla koulun kirjastosta Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Se oli ensimmäinen paksu kirja, jonka luin, kaunis vanha painos, kannet himmentynyttä kultaa ja punaista. Sivelin kirjan selkämystä ja kuiskasin : Minusta tulee kirjailija.
Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksia on historiallinen romaani, ja niitähän minä olen tähän asti kirjoittanut.
Tuosta hetkestä kului kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin kirjoitin ensimmäisen kirjani. Aina tuntui olevan jotakin kiireellisempää tekemistä. Kirjoitin lapsena runoja ja opiskeluaikana pari lehtijuttua ja siirtolaisena Kanadassa lisää lehtijuttuja, sekä sikäläiseen siirtolaislehteen että Suomeen.

2.       Nyt marraskuussa ilmestynyt Lucia ja Luka on seitsemäs historiallinen nuorisoromaanisi. 

Mistä syntyi idea näiden kirjojen kirjoittamiseen? Mistä saat inspiraatiota kirjoittamiseen?
Minua kiinnostaa ihmisen kohtalo historian myllerryksessä.  Lähteinä ovat  tieto- ja kaunokirjallisuus, museot ja oma kokemus arjessa ja matkoilla. 1990-luvulla ilmestynet Aurora-kirjat  kertovat Kanadasta, jossa olin asunut yhdeksän vuotta, sen luonnosta ja yleensä 1900-luvun alun elämästä.
Lucia Olavintytär –kirjoilla (2004, 2006, 2013) on myös pitkä alkuhistoria.  Ihastuin Italian matkalla vuonna 1991 renessanssiin ja tutkin sitä vuosikaudet, kävin museoissa, luin tieto- ja kaunokirjallisuutta ja katsoin elokuvia.
Varsinainen idea kirjaan syntyi hetkessä, voisin sanoa silmänräpäyksessä. Näin televisiossa lyhytkasvuisen naisen ratsastavan hevosella ja siinä samassa näin mielessäni tytön ratsastavan renessanssimaisemassa vihreä viitta ja punainen tukka hulmuten.  Kyynärän mittainen tyttö seikkailee 1500-luvun Euroopassa. Hänessä yhdistyvät kaikki ne asiat, joita olin oppinut 1500-luvusta.
Tuolla tavalla ei tietenkään kirjoiteta kirjoja nopeaa tahtia.  Mutta kirjoittamisessa ei ole tärkeää vain kirjan vaan kirjoittaminen, sillä jokaista kirjaa kirjoittaessaan kasvaa ja kehittyy ihmisenä.

3.       Miksi päätit julkaista kirjasi omakustanteena? Tarjositko käsikirjoitustasi ollenkaan kustantamoille, vai oliko alun perin selvää, että haluat kustantaa kirjasi itse?

Aikaisempi kustantajani ilmoitti, ettei se julkaise enää historiallisia nuortenkirjoja. Monet muutkin kustantajat olivat luopuneet kokonaan nuortenkirjojen julkaisemisesta, toiset eivät halunneet jatkaa eri kustantajan sarjaa.
Olin lukenut onneksi omakustantamisesta jo Kanadassa asuessani. Netistä löytyi pitkä luettelo maailmankuuluja kirjoja, jotka on julkaistu aluksi tai kokonaan omakustanteina.

4.       Millaisen vastaanoton kirjasi on saanut?

Sitä myydään netissä ja joissakin kirjakaupoissakin.  Se on mukana Enemmän kuin tuhat sanaa?  Turun linna kirjallisuudessa ja taiteessa -näyttelyssä, joka avautuu pian. Lastenkulttuurilehti Tyyris Tyllerön 4/2013 :n teema on Turun linna kirjallisuudessa, ja minunkin kirjani esitellään. Lisäksi minulta pyydettiin samaan lehteen kirjoitus siitä, miten olen tehnyt tutkimustyötä kirjaani varten ja miksi innostuin tähän aiheeseen ja aikakauteen.

5.       Miten markkinoit kirjaasi?

Olemalla mukana kirjamessuilla ja kirjoittamalla blogeihini. Olen mukana myös Facebookissa. Ajatukseni ovat aika paljon jo seuraavassa kirjassani, jota kirjoitan, nyt täysin uudesta aikakaudesta ja ilman stressiä siitä, saanko uudelle kirjalleni kustantajan.



Rovinssil-lehden teemana oli kirjoittaminen ja kirjan julkaisu. Yhdellä klikkauksella viittaa omakustantamisen helpottumiseen. Kirjailijaksi valmentautumisesta kertoo artikkeli Suomen Maakuntakirjailijat Ry:n ja Skripta Kirjoittajaopiston Elämä tarinaksi -kirjoittajavalmennuksesta.



torstaina, joulukuuta 12, 2013

Miksi kirjoitan


Maitoa ja kahvia. Tänään kirjoitan taas, jatkan kesällä aloittamaani kirjaa. Kirjoitin ensimmäiset kolme kirjaani työn ohella, en ole saanut koskaan palkintoja tai suuria apurahoja. Muutamia rohkaisevia arvosteluja kylläkin. Miksi kirjoitan? Koen sen tärkeäksi. Tiedän, että lukijoitakin on. Teemme me ihmiset paljon sellaista, mikä ei ole taloudellisesti kannattavaa. 


torstaina, lokakuuta 10, 2013

Kirjailijat ja kriitikot: kerro miltä kritiikki tuntuu

Aleksisi Kivi, Finland's national writer. Photo: Anna Amnell

Aleksis Kiven päivänä 2013

Pitääkö kirjailijan kärsiä hiljaa muistaen, kuinka paljon pahempaa oli Aleksis Kiven elämä? 

Kirjailijoiden pitäisi ottaa julkisesti kantaa siihen, mitä heidän kirjoistaan kirjoitetaan. Pitäisi muistuttaa siitä, että kirjan takana on ihminen, vaikka kriitikko ei satukaan tuntemaan tätä. Asiaton ja jopa ilkeä kritiikki voi haavoittaa kirjailijaa.

Tämähän on täysin päinvastaista, kuin mitä Suomessa yleensä ajatellaan: kirjailijan pitäisi kärsiä hiljaa jalosti muistellen, miten paljon pahempaa oli Aleksis Kiven elämä.

Lue Arthur Krystalin artikkeli Should Writers Reply to Reviewers? Krystal kirjoittaa, että hyvä kritiikki on hyödyksi, mutta asenteellinen kritiikki on vahingollinen sekä kirjailijalle että lukijalle. Jos kritiikki on asiaton, Krystal neuvoo kirjailijaa reagoimaan.

Katso kuvasarjani Aleksis Kiven kuolinmökki

Aleksis Kivi died here

torstaina, lokakuuta 03, 2013

Pitkä julkaisuväli

Poikani teki luonnoksen Lucia Olavintytär 3-kirjaani varten jo yli viisi vuotta sitten. Siitä oli tarkoitus kehittää mahdollisesti kansi historialliseen nuortenromaaniin, jossa kyynärän mittainen Lucia Olavintytär on Juhana-herttuan hovissa Turussa (1562-1563). Luonnos löytyi Matin arkistoista, kun hän järjesti muita kuvia kuvitukseen. Kirja ilmestyy vasta tänä syksynä, ja kannessa on nyt kuva maalauksesta, jonka näin Berliinissä Gemäldegalerien 1500-luvun maalausten joukossa.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun minulla tulee pitkä väli kirjoille, vaikka alku oli hyvin tavanomaista, kirja joka toinen vuosi. Olin kokopäivätyössä, ja kirja vuodessa olisi ollut liikaa.

Olin kirjoittanut Kanadasta lehtijuttuja Suomeen. Viktorian tyylistä tekemäni artikkeli oli vienyt minut moniin museoihin ja kiinnostuin kovasti Viktorian ja Edwardin ajasta, 1900-luvun alusta. Kirjaidea tuli erään museokäynnin aikana ja kirjan tapahtumien ajankohta aivan muulta taholta. Nelson Mandelan tytär Maki oli miehensä kanssa puhujamatkalla Torontossa ja tein hänestä haastattelun. Sen yhteydessä kerroin näille etelä-afrikkalaisille, että minunkin kotimaastani Suomesta lähti pakolaisia Amerikkaan sortovuosina. Syntyi sortovuosien tyttö Aurora, josta aloin vähitellen kirjoittaa. Päättelin, että sitä ei julkaistaisi Suomessa, kun sortovuodet olivat tabu vielä 1980-luvun lopullakin. Mieheni sanoi, että julkaistaan itse, jos kustantajaa ei löydy, mutta neljälle ensimmäiselle kirjalleni ei tarvinnut kustantajaa edes etsiä.

Palasimme Suomeen vuonna 1989, ja kirjoitin kirjaani silloin tällöin työn ohella. Se oli vasta puolivälissä vuonna 1990, kun se hyväksyttiin Kirjapajalle. Kustannustoimittaja oli soittanut minulle ihan muusta asiasta ja kerroin kirjoittavani nuortenkirjaa. Muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä kirjasta otettiin toinen painos, ja kirjoitin jatko-osatkin kustantajan pyynnöstä edelleen työn ohella. Sitten yhtäkkiä tämä kustantaja lopetti nuortenkirjojen julkaisemisen. Muutaman vuoden kuluttua sama kustantaja otti yhteyttä ja kertoi, että taas julkaistaan nuortenkirjoja. Ehdin julkaista yhden kirjan, kun kustantajan kustannusohjelma taas muuttui. Niin loppui Aurora-sarja (1991-1999). Kustannnustoimittajista jäi hyvät muistot.

Päätin uudistaa itseni ja aloin tutkia perusteellisesti renessanssia, johon ihastuin Italian matkalla monta vuotta aikaisemmin. Innostuin taas kirjoittamaan ja syntyi Kyynärän mittainen tyttö (lisää blogissa Lucia Olavintytär) jolle löysin kovan etsimisen jälkeen kustantajan. Sain erinomaisen kustannustoimittajan. Kustannusjohtajakin oli kiinnostunut keskiajasta. Edellisen kirjan ilmestymisestä oli kulunut viisi vuotta. Kirjasta tuli Lasten LukuVarkaus kirjallisuuspalkinto 2005 -finalisti, ja se on ollut koko ajan lukudiplomikirja kuten muutkin kirjani.

Kun kirjoitin toista kirjaani 1500-luvusta, tapahtui suuri tragedia. Sisareni sairastui syöpään, joutui kestämään ankaria syöpähoitoja, parantui, sairastui uudestaan, parantui, mutta kuoli sitten yllättäen, kun kuntoutus oli aloitettu. Sydän ja keuhkot olivat vahingoittuneet ankarissa syöpähoidoissa. Alle kahden kuukauden kuluttua sisareni kuolemasta kuoli äitini. Sain viidennen kirjani valmiiksi, mutta sitten kirjoittaminen pysähtyi muutamaksi vuodeksi.

Kun vihdoin aloin taas kirjoittaa ja sain uuden kirjan valmiiksi, huomasin, että entinen kustannusjohtaja ja kustannuspäällikkö olivat jääneet eläkkelle ja tämä toinenkin kustantajani oli lakannut julkaisemasta nuortenkirjoja. Siitä oli tullut suorastaan trendi Suomessa. Tarjottuani tätä seitsemättä kirjaani useille kustantajille, kyllästyin odotteluun ja päätin, että julkaisen uuden kirjan omakustanteena. Sitä on tehty ennenkin.

Suomeen oli tullut saksalainen Books on Demand, ja maksoin sille kirjan painamisesta sekä taitosta, jota en osaisi tehdä itse. Sain yhteyshenkilön, joka on erittäin ystävällinen ja kärsivällinen.  Kirjat tulevat myyntiin netin ja kirjakauppojen kautta kuten aikaisemmatkin. Ostan muutamia kirjoja itsekin. Toimittajat voivat saada arvostelukappaleen BoD:lta suoraan. Olen iloinen siitä, että sain juuri Kirjailijaliitolta pienen apurahan, joka korvaa painokustannukset ja muita kirjoittamiseen liittyviä menoja. Jos kirja menee kaupaksi, tulee vähän voittoakin. Ei pienen kielialueen maassa kirjoilla yleensä rikastuta. Apurahat pitävät kirjailijan pään pinnalla ja mielen optimistisena.:)

Toimittajaystäväni luki ensimmäisen version ja antoi suorasukaisia neuvoja, jotka otin kiitollisuudella vastaan. Historian asiantuntija luki yhden version käsikirjoitusta ja antoi neuvoja. Mieheni on lukenut käsikirjoituksen kahteen kertaan ja rohkaissut koko ajan kuten muukin perheeni. Olen koettanut olla pedanttisen tarkka. Siihen olen saanut oppia, kun olen tarkastanut mieheni molempien väitöskirjojen kielen. Olen tehnyt parhaani ja toivon parasta. Voin jättää nyt nuortenkirjojen kirjoittamisen ja siirtyä kirjoittamaan jotain muuta, sillä historiallisten nuortenkirjojen asema on heikentynyt. Halusin, että nuoret lukijani saavat tietää, miten kyynärän mittaiselle tytölle kävi, kun hänestä tuli teini-ikäinen. Lucia on vähän yli 17-vuotias kirjan loppuessa.

Jos teet lainatilauksen paikkakuntasi kirjastoon, se saattaa ostaa Lucia kirjojen kolmannen osan. Lisätietoja tämän blogin kirjapalkissa ja blogissa Lucia Olavintytär. Kirja ilmestyy marraskuussa.

Anna Amnell: Lucia ja Luka. Kyynärän mittainen tyttö ja poika 2013
BoD, 120 sivua 
ISBN 978-952-498-842-1


torstaina, syyskuuta 19, 2013

Kommentteja enkeleistä ja nais- ja mieskirjailijoista

2013-09-14 18.04.47

Kommentti blogiin, jossa keskustellaan enkeleistä ja menestyskirjailijoista
Kuva Pietarista, jonka kaduilla mainostetaan kansainvälistä filmifestivaalia tällä enkelijulisteella
1.

Enkeli on selvästi ajan hermolla. Sopeutuvaisia nuo enkelit.

Luen täällä Pietarissa Hannu Mäkelän kirjaa Pushkinin enkeli, jossa runoilija sanailee suojelusenkelinsä kanssa kuolinpäivänään ennen kaksintaistelua. Olen vasta alkupuolella kirjaa, joten en tiedä, millainen enkeli se Pushkinin enkeli loppujen lopuksi oli.
2.


Jotta tulee varmasti kaupallinen menestys, täytyy ensin perustaa se kirjailijoiden kaunistamisklinikka. Siellä tuleva naispuolinen menestyskirjailija leikataan, muokataan, värjätään ja maalataan, jotta hän muistuttaa menestyskirjailijatarta, jonka voi lähettää mainostamaan teostaan.

Mieskirjailijan taas kuuluu olla hiukan rähjäinen, jännittävä tyyppi, jolla on pussit silmien alla, kumara ryhti, tukka harventunut tai ainakin huonosti leikattu, kulunut puku, sillä työmies on työnsä näköinen. Olen nähnyt komean mieskirjailijan viimeksi silloin, kun Paul Aster oli nuori. Mutta hän näki silloin nälkää. Vasta harmaantunut väsyneen näköinen Auster on menestyskirjailijaksi sopiva. 

Mutta naisen tulee olla pirteä, rusoposkinen, hoikka, hymyilevä, olipa hänen työnsä mitä hyvänsä, traktorin ajamista NL:n loputtomilla viljavainioilla tai tiiliskiviromaanien kirjoittamista joka vuosi kevyellä naisenkädellään.

torstaina, syyskuuta 12, 2013

Kirjailijat eivät ole koskaan lomalla: Pietari 2013


Lähden huomenna ruskamatkalle Pietariin. Viime syksynä olin siellä liian myöhään, loka-marraskuun vaihteessa.Moikan varrella oli vielä vähän ruskaa.

Pietarin sää on suurin piirtein samanlainen kuin Helsingin sää eli arvaamaton, sanoo sukulaiseni, joka asuu vaihteeksi siellä. Kuva on ajalta, jolloin hän oli 5-vuotias, ja hymy on edelleen yhtä ystävällinen. On helppo mennä sukulaisvierailulle.

Viime syksynä tuli yllättäen niin kylmää, että jouduin ostamaan aidon venäläisen toppatakin, jolla tarkeneekin sitten missä hyvänsä. Nyt pitäisi olla lämpimämpää. Onneksi hellepäivät tulevat vasta puolentoista viikon kuluttua, jolloin olen jo palannnut Suomeen.

Pietarissa olosta saattaa tulla osittain työmatka, silä uuden kirjani oikovedokset saattavat tulla ensi viikolla, ja ne lähetetään silloin Pietariin. Jos niin käy, mieheni saa kierrellä välillä yksin katsomassa mieleisiään nähtävyyksiä ja minä teen viimeiset viilaukset tekstilleni.

Aion hankkia matkalla aineistoa seuraavaan kirjaani. Kirjailijat eivät ole koskaan kunnolla lomalla. Kuten olen jo kertonut tässä blogissakin, kirjoitan hyvin hitaasti, sillä sukellan täysin kirjani maailmaan ja nautin kaikesta uudesta, mitä opin.

Kuvia vuoden 2012 Pietarin matkaltani
(Huom! Flickrissä on huolto perjantaina, joten silloin siellä olevia kuvia ei ehkä näy blogeissakaan.)

torstaina, syyskuuta 05, 2013

Sateenkaaren päässä

IMG_4654 by Anna Amnell
IMG_4654, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Sateenkaaren päässä sanotaan olevan ruukullinen kultaa. Sateenkaari tulostimen päällä luo optimismia.

keskiviikkona, heinäkuuta 31, 2013

torstaina, kesäkuuta 20, 2013

Sorruin ostamaan amerikkalaisen menestysromaanin


Gillian Flynn: Kiltti tyttö.
Alkuvaikutelma eli sivut 11-18. (jatkuu)

Luin aamulla kirja-arvostelun romaanista, joka on liian pitkä. Sen olisi pitänyt jo varoittaa. Mutta repäisin kirja-arvostelun lehdestä ja pyysin miestäni tuomaan tämän kirjan minulle työstä tullessaan.

Dickensin ja muiden vanhojen mestareiden kirjat saavat olla hyvinkin pitkiä, sillä ne ovat ajan koettelemia, hyviksi havaittuja romaaneja. Myös John Irvingin kirja saa olla pitkä, sillä hän on aina hauska. Mutta olen kyllästynyt jo ensimmäisillä sivuilla Gillian Flynnin kirjaan "Kiltti tyttö" (2013), alkuperäinen nimi 'Gone Girl' (2012), tyttö mennyttä kalua, siis kadonnut tai kadotettu, murhattu? Alussa vihjaillaan jotain. En sanoisi sitä ennakoinniksi.

Lukija ei halunnut tätä kirjaa vaan kirjailija, joka kaikkien kirjailijoiden tavoin haaveilee kirjoittavansa joskus romaanin, jolla hankkisi edes niin paljon rahaa, että voisi ostaa pienen siirtolapuutarhamökin. P. D. James sanoi Suomessa käydessään, että Englannissa keskinkertaisetkin kirjailijat voivat hankkia oman talon ja elättää perheensä. En usko, että voivat Suomessa, pienen kielialueen maassa, jossa kaiken lisäksi suuri osa väestöstä osaa lukea muillakin kielillä kirjoitettuja kirjoja. Englanninkielisissä maissa taas koulutetut ihmisetkin ovat aika kielitaidottomia, jolleivat ole diplomaatteja, tutkijoita tai siirtolaisten lapsia.

Ymmärsin kirja-arvostelusta, että kirjailija on tehnyt romaanistaan liian pitkän - 447 sivua - koska kustantajat haluavat pitkiä kirjoja. Entä sitten Ian MacEwan, jonka kirjat ovat lyhyitä mutta erittäin hyviä? Eikö hän kelpaisi enää kenellekään, jos olisi aloittelevaa kirjailija? Hän kun on myös aika ruma mies. Nykyään pitää kirjailijan olla mieluiten kaunis nuori nainen.

Muistelen, että tämän kirjailijan sanottiin heittelevän lukijaansa äkkiyllätyksestä toiseen ja pitävän hänet siten pihdeissään. Mutta miten minä kestän äkkikäänteiden välit?

Saa nähdä, luenko tätä pitemmälle vai vienkö sen vaivihkaa lähikirja-antikvariaatin euron laatikkoon kadulle. Pidin jostakin: Missisipistä, joka on mainittu. En pidä kirosanoista enkä viime vuosien blogeista ja sanomalehdistä tuttujen samojen vanhojen asioiden jaarittelusta.

Mutta jos tämä kirja on kestävä ja sitä luetaan vielä 100 vuoden kuluttua, sen ensi sivuilta voi lukea lyhyen kuvauksen siitä, kuinka Amerikan keskiluokan elintaso romahti ja Dickensin aikoina ihaillun lehtimiehen asema samoin.


Sivut 19-23. Esitellään hölmö nuori nainen, joka käyttää stereotyyppisen huonoa kieltä, sellaista jota kuulee liikaa busseissa. Näkökulma vaihtui Amyn päiväkirjaksi. On vaikeaa usko, että Amy on psykologian maisteri.
Yksi houkutin sopii minulle: Nick on kotoisin Mark Twainin lapsuusaikojen kotikaupungin Hannibalin tienoilta ja on ollut töissä laivalla kuten Mark Twain.
Nimi Nick. Onko sillä symboliikkaa? Nick, Old Nick tarkoittaa paholaista.
Olen pilannut "lukunautintoani" nähtyäni kustantajan sivun alusta, että Nickin vaimo Amy katoaa. Myös sen, että Nick on epäilty. Onko Nick kirjan murhaaja?
Kaksi vaihtoehtoa: 1. Nick on paha, on murhannut vaimonsa. Missä pää? 2. Amy on paha, on kadonnut, lavastanut kuolemansa, kostanut Nickille jostain syystä.

24-33
Amy järjestää joka hääpäivä aarteenetsinnän, jossa jokainen vihje johtaa seuraavaan kohtaan, ja lopulta lahja löytyy. Tekeekö Amy 5. hääpäivänä itsestään aarteen, joka on kadottetu, jota täytyy etsiä?
Oletan, että jos tämä on dekkari, kaikella mitä kerrotaan on merkitys.

Tässä alkuvaikutelmat. Katsotaan, miten tämä etenee sitä mukaa kuin on aikaa.

Lopullinen mielipiteeni perjantaiaamuna:
Nähtävästi kirjat häiriintyneistä ihmisistä kiinnostavat monia.

Postmoderni ajatus 'kullakin on oma totuutensa' on viety äärimmilleen Gillian Flynnin kirjassa "Kiltti tyttö", mutta niin sairaalla tavalla, että totean, että liikaa minulle.
Maailma on jakautunut pikku maailmoihin, joista kussakin on omat huvinsa myös kirjojen alalla.


sunnuntaina, kesäkuuta 02, 2013

lauantaina, tammikuuta 12, 2013

Muistikut suklaarasiassa


IMG_8742 by Anna Amnell
IMG_8742, a photo by Anna Amnell on Flickr.



Sokerintonta suklaata myydään neliskulmaisissa matalissa laatikoissa, joissa on lokerikot ja läpinäkyvä kansi. Ne ovat kuin luotuja muistitikkujen säilyttämiseen.

Nämä sujahtavat hyvin työpöydän tai lipaston laatikoihin tai vaikka pankiin tallelokeroon ja yhdellä vilkaisulla näkee, mitä on missäkin.

Muistitikku mahtuu siihen myös kyljelleen, joten yhteen rasiaan mahtuu paljon. Kun vain löytäisi sopivan kapeita tarralappuja, jotka pysyvät paikoillaan.
Sokerintonta suklaata myydään neliskulmaisissa matalissa laatikoissa, joissa on lokerikot ja läpinäkyvä kansi. Ne ovat kuin luotuja muistitikkujen säilyttämiseen.

Nämä sujahtavat hyvin työpöydän tai lipaston laatikoihin tai vaikka pankiin tallelokeroon ja yhdellä vilkaisulla näkee, mitä on missäkin.

Muistitikku mahtuu siihen myös kyljelleen, joten yhteen rasiaan mahtuu paljon. Kun vain löytäisi sopivan kapeita tarralappuja, jotka pysyvät paikoillaan.

Kanteen voi kirjoittaa lisätietoja tai laittaa läpinäkyvän kannen alle yksityiskohtaisen luettelon, jos on hyvin järjestelmällinen.

lauantaina, joulukuuta 15, 2012

Vallankumous kirjojen maailmasssa


Otin eilen influenssarokotuksen ja sain miniflunssan, joka väsytti. Ajankuluksi luin vanhoja lehtiä.  Kesäkuun Writing Magazine oli jäänyt lukematta, ja sieltä löytyi kiinnostava ja ajankohtainen artikkeli. Sen aiheena olivat muutoksen tuulet kirjamaailmassa. Otsikko kuulosti yllättävältä. (Michael Allen: Winds of Change. There has never been a better time to be a writer. - Writing Magazine June 2012)

Lehti kertoo, että jopa sellainen kuuluisa kirjailija kuin Timothy Mo on siirtynyt omakustantajaksi. Syy: hän kokee, että kustantajat väheksyvät kirjailijoita. (Oikeastaan sana 'despise' tarkoittaa halveksivat, mutta se kuulostaa liian rajulta suomeksi sanottuna). Tällainen tunne ei ole tuntematonta Suomessakaan. Meitä suomalaisia järkytti se, miten eräs suuri kustantaja kohteli Sofi Oksasta, joka uskalsi esittää kritiikkiä. Oksanen on siirtynyt osittain omakustantajaksi aivan kuten Mo. Mutta pienessä Suomessa harva kirjailija uskaltaa esittää julkista kritiikkiä.

Kirjallisuusagentti Jonny Geller kirjoitti The bookseller-lehdessä, että kustantajien on pakko ryhtyä kohtelemaan kirjailijoitaan kunnioittavammin, kuunnella heidän mielipiteitään heitä koskevissa asioissa. Allenin mukaan Gellerin päätelmä on vallankumouksellinen. ("Geller's proposed change of attitude is revolutionary.")

Tammikuussa 2012 ilmestyi maailmassa enemmän kirjoja kuin koko vuoden aikana vuonna 1950! Kasvun syyt: print-on-demand, omakustantaminen ja joihinkin erityisaloihin keskittyneet pienet kustantamot. Lisänä tulevat e-kirjat.

Yllättävän paljon näyttää olevan Suomessa ennakkoluuloja omakustanteita kohtaan . Johtuuko tämä nuoren kulttuurin heikosta itsetunnosta? Esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa on omakustannekirjailijoita ollut vaikka kuinka kauan.
Mutta mistä löytää oikea keino omakustantaa kirjojaan?

Lisäys:
“You must feel as I do, that our actual profession seems easy, but trying to get into print, dealing with publishers, seem to be overwhelming tasks.” Marcel Proust kirjeessä ystävälleen, kun ei löytänyt romaanisarjansa "Kadonnutta aikaa etsimässä" ensimmäiselle osalle kaupallista kustantajaa. Hän kustansi sen itse. 



perjantaina, syyskuuta 28, 2012

Kuka on kirjailija?


Christine de Pisan (1364-1430)  leski, yksinhuoltajaäiti ja kirjailija opettaa poikaansa. Pisan elätti perheensä kirjoittamisella. Kuva Wikimedia

Kommentti poistetun blogin kirjoitukseen Menettääkö kirjailijajuus merkityksensä ...on vain kynäilyä

Kommenttini:
Kiinnostava näkökulma. Mutta mikä on kirjailija? Pitäisikö tehdä englannin tyyliin jako 'writer' ja 'published writer' (kirjoittaja, jonka teksti on julkaistu.)

Entisaikoina ihmiset kirjoittivat paljon kirjeitä, sivukaupalla.  Jo keskiajalla oli ahkeria kirjeiden kirjoittajia, esimerkiksi Erasmus Rotterdamilainen. Heillä oli laaja verkosto ystäviä, sukulaisia tai samoista asioista kiinnostuneita henkilöitä, joita ei ehkä koskaan tavattu. LMM Montgomery oli vuosikausia kirjeenvaihdossa kahden miehen kanssa, joista toista hän ei koskaan tavannut, toisen tapasi häämatkalla miehensä kanssa Skotlannnissa. Tätä ilmiötä voisi verrata nykyajan Internet-kirjoittamiseen.

Askel kirjeiden tai nettikommenttien kirjoittajasta "kirjailijaan" voi olla lyhyt: joko kirjoittaja itse tai joku muu julkaisee tekstin. Entisajan kirjeiden kirjoittaja oli usein hyvin valmis kirjailija, valmiimpi kuin me meidän ajan pinnallisten ja lyhyiden viestien väsääjät.

Minusta tuntuu siltä, että jos käsitämme kirjoittamisen laajemmin, yhtenä elämään kuuluvana asiana, osaamme silloin suhtautua muiden ja omaan kirjailijan rooliinkin eri tavalla. Ihan asia erikseen on kirjoittaminen elinkeinona, leipätyönä.

Klikkaa hakusanaa 'kirjoittaminen' ja 'kirjailijan työ'