Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommentteja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommentteja. Näytä kaikki tekstit

torstaina, tammikuuta 16, 2014

Kommentti: Runoja ja romaaneja



 

John Irvingin kIrjassa "Kunnes löydän sinut" käydään välilä Helsingissä: Hotelli torni, Temppeliaukion kirkko, Johanneksen kirkko. Kuvassa hotelli Torni kuvatttuna yöllä ikkunastamme.


John Irving, Aila Meriluoto, Bo Carpelan, Ian McEwan

Yhteisiä suosikkeja [Leenan kanssa] : John Irving, jonka kirjoja suorastaan rakastan. Niissä on lämpöä, koko elämä rehevänä*, valloittavat juonet. Nuori Aila Meriluoto, hänen runonsa. Bo Carpelan, hieno kirjailija ja miellyttävä ihminen. "Axel" suosikkini. Carpelan ja Ian McEwan ovat minulle samalla tavalla suosikkeja kielen (Carpelan suomeksi, McEwan aina englanniksi) ja McEwan kirjojen rakenteen vuoksi. 

Kumpikaan ei ole minulle läheinen, sillä Carpelan kuvaa esim Alkutuulessa ja McEwan kaikissa kirjoissaan maailmaa karsittuna, täysin sekulaarina. Ja sehän on mahdotonta, sillä ainahan joku pohtii maailmankatsomuksellisia kysymyksiä, ajattelee, vaikka ei saa, uskalla tai halua sanoa ääneen. 

Voiko syyttää kirjailijoita? Suomessa sekulaari maailma on monien mielestä ainoa "sallittu" maailma. Olen jopa nähnyt Helsingin kaupungin suuren julisteen Helsingistä, jossa ei ollut yhtään kirkontornia. En tunnistanut sitä Helsingiksi. Mistähän se oli kuvattu? 






Turistit ihmettelivät usein, kun kirkkoja ei ole merkitty turistikarttaan, esimerkiksi mahtavaa Johanneksen kirkkoa, jota turistit kuvaavat paljon.  (vrt. Charles Taylor: A Secular Age) Se on vähän sama juttu kuin joiden totalitaaristen valtioiden tapa pyyhkiä virallisista valokuvista epäsuosioon joutuneiden ja eliminoitujen henkilöiden kuvat pois.





Temppeliaukion kirkko, eräs suosituimmista nähtävyyksistä

2. kommentti:
Juuri tuo on loistavaa McEwanin juonissa [mitä hyvänsä voi tapahtua.]Luen hänen kirjojaan moneen kertaan alleviivaten. Hänen kirjansa vaikuttivat paljon ensimmäisen Lucia Olavintytär -kirjan rakenteeseen. Hänellä on vain hyvin synkkä maailmankuva kirjoissaan. En tiedä mitään hänestä ihmisenä [muuta kuin myöhemmin mainitsemani New Yorkerin artikkelin verran.]
3. kommentti:
Leena, sainhän minäkin tietää hänestä jotain erikoista. Hän "löysi" veljen, jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt. 

Tähän astisten tietojeni mukaan ihmisen psykologiasta kätketty salaisuus ei olekaan kätketty perheen lapsilta. Jollakin tavalla he sen tietävät ja tekevät elämässään valintoja sen mukaan. McEwan on siis kokenut kaksi suurta tragediaa [vaimo lähti lapsen kanssa pois]. Ehkä ymmärrän nyt, miksi hän on aina niiin synkän näköinen ja miksi hänen kirjansa ovat niin karmeita - vaikkakin hyvin kirjoitettuja.
4.
MInä näin sen suuressa elokuvateatterissa. Hirveä shokki se lopussa oleva kohtaus. Mutta sellaisten järjestäminen on tämän kirjailijan tyylikeino. Se taitaa tehota. Mutta kyllä elämänvaiheetkin selittävät. The New Yorker -lehdessä kerrotaan Ian Mc Ewanista. Pitkä artikkeli.
Lue:
McEwanin outo elämä: Hänen vanhemmillaan oli tapana hylätä lapsensa. [The New Yorker, pitkä artikkeli McEwanista]

torstaina, helmikuuta 02, 2012

Kommentteja: Titanic-elokuva, neuleet, perinneruuat

Yhteisöllinen käsityö, Helsinki

1.
Arleenan blogiin, jossa kaunis kuva aiheesta Eräs elokuva.
 Hienot kuvat, sopivat menetetyn maailman tunnelmaan. 


Elokuvan ajankuvaus oli loistava. Heti alussa tuntui, että nyt lähdetään aikamatkalle. Loppuratkaisun moraalisuudesta voisi keskustella: oliko naisella oikeus pitää jalokivi, joka olisi pelastanut entisen sulhasen hengen lama-aikana, jolloin tämä menetti kaiken? Kihlalahjathan tulee palauttaa kihlauksen purkautuessa. Tämä puoli ei ollut syvällistä, mutta ulkoiset seikat hienoja. Jos ote oliis ollut syvällisempi, Titanic olisi suurempi elokuva.
2,


40 vuotta Ruotsissa asuneen entisen turkulaisen Hannelen Paratiisiin
Ihmiset omivat nykyään kaupunkinsa aivan uudella ja piristävällä tavalla [patsaiden ym koristaminen neuleille, vrt Tuomiokirkon portaat Helsingissä). Se merkitsee sitä, että ollaan jo kaupunkilaisia, ei vain maalaisia, jotka ovat harhautuneet kaupunkiin.


3.
samaan, kirjoitukseen Läskii:
Mieleen tulevat kaikki ihanat perinneruuat, joita äitini laittoi. Mieheni oli nuorena hyvin laiha, ja äiti laittoi aina opiskeluajan joululomilla ja kesälomilla lihottavia herkkuja. Vastapaistettuja munkkeja en voinut vastustaa - en voi sietää niitä kylminä. 

Kalakukon kuori oli erinomaista tiristyksen kanssa. Kun olin lapsi, pidin mummon laittamista mykyletuista. Hän teki niistä ihan pieniä ja ohuita ja paitoi ne suoraan hellan päällä. Ihania. (Lihaa syötiin maalla harvoin.)

torstaina, syyskuuta 22, 2011

Kommentteja kirjoittamisesta






kommentti luovuuskäsityksistä:


--tuntuu siltä, että nuo kaksi luovuuskäsitystä täydentävät toisiaan.

Kirjailijalle sanotaan usein, että on varmaankin "ihanaa saada kirjoittaa". Sanojalla on usein lisäksi puolihurmaantunut ilme. Tuntuu kamalalta sanoa hänelle, että kirjoittaminen on vain työtä, usein hyvinkin raskasta. On aikoja jolloin toivoo, että ei olisi koskaan nähnyt yhtään kirjaa!

Onneksi on myös aikoja, jolloin kirjoittaminen on "ihanaa". Tekstiä syntyy helposti, se tuntuu kumpuavan jostain sisältä kuin itsestään. Kun näkee itsensä peilistä, naamalla on juuri tuollainen Cameron-ilme.:)

Olen lukenut siitä, kuinka helppoa runojen kirjoittaminen saattoi olla Eino Leinolle. Leikkiä. Kuitenkin hän oli monesti masentunut ja synkkä.

Ihmettelen sitä, miten niin monet jaksavat kirjoittaa vuodesta toiseen paksuja romaaneja, jotka käsittelevät raskaita aiheita. Ammattitaitoahan se on. Tietenkin ohut kirja voi olla täynnä tiivistettyä kokemusta, vuosien kärsimyksestä syntynyt, niin kuin helmi tai timantti.

On hyvä, että pidetään kirjoittamisen kursseja. Uskon, että kirjoittaminen on käytännössä käsityötä, jonka oppii vähitellen. Mutta kirjoittamisen oppaista ja kursseista oppii heti jotain tärkeää: ymmärtämään sitä, mitä kirjoittaminen on kokemuksena. Ja tietenkin saa myös käytännön neuvoja.

Hyvää jatkoa kurssillesi!



2.
-- kirjoitit: "kirjoittaminen tulee helpoksi jos tekee elämässä valintoja, jotka karsivat elämästä muun pois. "


Niinhän siinä varmaankin käy varsinkin niillä, jotka julkaisevat usein. Toisaalta sanotaan, että kirjailijan pitäisi elää sellainen elämä, josta voi kirjoittaa - ja pitäisi lisäksi aloittaa kirjoittaminen noin 25-vuotiaana. Siinä on ristiriitaa.


Parhaiten menestyvät mielestäni yleensä ne, jotka ovat "sukunsa kirjureita", joilla on kiinnostava suku ja monenlaisia sukutarinoita, joista voi kirjoittaa jatkuvasti tai joilla pääsee ainakin hyvään alkuun.  Myöhemmin tarvitsee tehdä niin kuin muutkin kirjailijat: tehdä paljon taustatutkimusta. Mieleen tulevat vaikkapa Thomas Mann tai Orhan Pamuk. Ja aloittihan Merete Mazzarellakin kirjalla "Ensin myytiin piano".

sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

Kommentteja Grafomaniaan: Nuortenkirjat



Kuvassa kanadalaisia tyttöjä teddykarhunäyttelyssä nallet mukanaan. Kuva: Anna Amnell
Grafomania on pirteä blogi, johon kirjoittaa joukko nuortenkirjailijoita. Nämä kommentit ovat keväältä, mutta unohdin laittaa ne talteeen. Käykää lukemassa blogikirjoitus Aiheellista pohdintaa ja keskustelu, jossa on kymmeniä kommnetteja. Klikkaamalla hakusanoja, voitte käydä lukemassa muitakin nuortenkirjoista kirjoittamiani kirjoituksia.
1. kommenttini (28.3.2011)
Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.
Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.
Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista -, ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.
Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.
Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta.
2. kommenttini (maaliskuun 29)

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.
Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.
Julma ala tämä on, kuten R. sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

3. kommentti

Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?
Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?
Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.
Rajat tuntuvat aika keinotekoisilta.
Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu. Esimerkiksi niistä, joista luin siellä toimittajan vintillä Balzacin teoksista. Tai niistä vaikeista pohdinnoista, joita en ymmärtänyt lukiessani Hugon Kurjia liian aikaisin.
Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun.

maanantaina, elokuuta 01, 2011

Naisten kesken: kommentteja



Pohjoiskarjalainen Aili Nupponen on ponityttöjen ikioma runoileva Aili-mummo, jonka "virtuaalituvassa" me naiset viihdymme rupattelemassa.


Kommenttejani
kuvasta, jossa Aili on Goassa:


Todellakin hauska kuva. 
Olen käynyt hindutemppelissä vain Torontossa. Se oli valkoinen kaunis rakennus, ja sisällä oli runsaasti värikkäitä patsaita, jotka kuvasivat hindujumalia. Olimme mieheni kanssa ainoat ei-intialaiset ja saimme sydämellisen vastaanoton. 

Tyttäreni on hyvin ihastunut Intiaan. Hän pitää kuumasta ilmasta ihan niin kuin miehenikin. Heillä on etelän geenejä jostakin. Mitro Revon äiti oli kollegani eräällä koululla ja oli sitä mieltä, että Bysantista ne sellaiset geenit tulivat. Voi olla niin. Ehkä pohjoiset miehet toivat kaupparetkillään itselleen vaimon sieltä.


Ihanan kesän muistoja
(elokuun tultua)
Lienee hiljaisinta aikaa blogeissa. Minkähänlaisia olemme tänä syksynä ja tulevana talvena, kun olemme kokeneet toisaalta etelämaisen kuuman ja kauniin kesän ja toisaalta kylmän vihan viiman? Millaisena tulee tämä kesä uniimme? Kyllähän se jättää jäljet.


--On aina hauskaa nähdä kuvia maaseudulta, joka on monille meistä lapsuuden maisemaa, vaikka asumme kaupungissa.


2. kommentti

Aili, 
on ihmeellistä, että yli 5,1miljoonan asukkaan Toronto (=suur-Toronto, vars noin kolme) on vain Ontarion provinssin pääkaupunki ja puolen miljoonaan asukkaan Ottawa on Kanadan pääkaupunki. 


Kiinnostavaa on se, että 1900-luvun alussa Torontossa ja Helsingissä oli yhtä paljon ihmisiä. Siirtolaiset eli maahanmuuttajat ovat kasvattaneet Toronton. Siinä ovat olleet mukana suomalaisetkin siirtolaiset, joita on mennyt sinne eri aikoina. 

perjantaina, heinäkuuta 29, 2011

Sananvapaus ja Internet

IMG_2250.JPG


Kommentti Kemppisen blogiin: Lainsäädäntö on vanhentunutta. Internet tarvitsisi omat lakinsa. On oletettu, että se voi toimia ilman ylhäältä tulevia määräyksiä, mutta se on osoittautunut utopistiseksi ajatukseksi.

On ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää sananvapauttaan, keskustella ja väitellä, vaan turvautuvat herjaamiseen, nimittelyyn ja muuhun alkeelliseen kommunikointiin. Sellaista voi oppia sietämään, muutenhan voisi liikkua vain hyvin rajoitetulla alueella netissä. Monesti on vähän samanlainen tunne, kuin harppoisi keskiaikaisella kujalla, jonne on heitelty roskat ja tyhjennetty yöastiat. Sieltä voi kuitenkin löytää myös arvokkaita ja kiehtovia ajatuksia, jotka rikastuttavat elämää.

Aivan kaikkea ei voi suvaita. Silloin tarvitaan apua lainsäätäjiltä ja poliisilta. Yleensä tämä tosiasia tajutaan vasta sitten, kun "tuulee omaan otsaan".

Jonkinlainen kompromissi pitäisi saada, jotta säilytetään sananvapaus ja samalla edes alkeellinen kunnioitus toista ihmistä kohtaan riippumatta hänen rodustaan, uskonnostaan, kansallisuudestaan ja poliittisesta ajattelustaan.

maanantaina, maaliskuuta 28, 2011

Kommentti: Lasten- ja nuortenkirjat


Kirjailijoita on ollut kauan.

Kommentti Salla Simukan alustukseen Grafomaniassa
Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.
Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.
Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista - ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.
Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.
Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta (lehdistössä, kirjoissa ja Internetissä).

perjantaina, lokakuuta 22, 2010

Parnasso. Aivot ja Internet


Onko kirjanlukija uhanalainen ilmiö?

Parnassossa ja päätoimittajan blogissa kirjoitetaan aivoista, Internetistä ja lukemisesta.

Lukijan aivot. Lapset, lukeminen ja tietokone ja Internet.

Kommenttejani Parnasson keskusteluun

Jo vuonna 2007 esitti amerikkalainen aivotutkija ja kasvatustieteilijä Maryanne Wolf kirjassaan "Proust ja mustekala" [Proust and the Squid] väitteen, että Internet tulee muuttamaan ihmiskunnan aivoja.
http://www.theguardian.com/books/2008/apr/12/featuresreviews.guardianreview21
(klikkaa sanaa Maryanne Wolf)

kommentti
Wolfin kirjoituksen perusteella esitin, että lapselle ei tarvitse opettaa näkemistä tai kuulemista, mutta lukemaan hänet täytyy opettaa, se ei ole synnynnäinen geneettinen ominaisuus kuten näkeminen ja kuuleminen.
Ihminen on täysi ihminen, vaikka ei osaisi lukea ollenkaan. Eihän siitä ole kauan, kun suomalaisetkin olivat kirjoitustaidottomia, lukea he osasivat, kun oli pakko, ei päässyt muuten naimisiin.
He olivat kuitenkin yhtä älykkäitä kuin nykyajan ihmiset. Kirjoittaminen ei vain kuulunut heidän kulttuuriinsa. Ei kai Kaarle Suurikaan osannut kirjoittaa. Sitä varten olivat kirjurit.

vastaus kommenttiin
Patriot,
luku- ja kirjoitustaidoton Kaarle Suuri (742 – 814) uudisti lainsäädäntöä ja talouselämää. Hänen kirjurinsa kirjoitti hänen muistelmansa. Kirjurit olivat arvostettuja ammattilaisia. Heidän käsialastaan saa yleensä hyvin selvää. Se oli parhaimmillaan "kuin painettua".
Urho Kekkonen eli 1900-1986. Vertaa Kaarle Suurta ennemminkin Urho Kekkosen luku- ja kirjoitustaidottomiin esi-isiin.
Varmaankin näillä älykkäillä ihmisillä oli suullista perimätietoa, runoja, lauluja, kronikoita, jotka säilyivät sukupolvesta toiseen ulkomuistissa, josta aivotutkija Wolf kirjoittaa. Valitettavasti heillä ei ollut kirjuria, sillä ulkomuisti heikentyi vähitellen, ja osa henkisestä perinnöstä katosi.

Kommentti
Lukulaite
on ihan hyvä idea. Kaikilla ei ole asunnossaan tilaa tuhansiin kirjoihin. Allergiset kärsivät kirjojen pölystä.
Monet hakevat netistä kuvia ja lisätietoa lukiessaan tai luettuaan kaunokirjallisuutta. Eikö se ole aika normaalia?
Joistakin kirjoista on jo esittelyssä tällaista tietoa
.Minusta tuollainenkin on hyvä idea.

kommentti
Neulojien älynlahjoja epäillään usein.  Sanoihan jo teräväkielinen Edith Sitwell Virginia Woolfen olevan vain "kaunis neuloja". Neulominen pitää vireänä. Kuten sanaristikot - ja ristipistojen ompeleminen - se treenaa aivoja. Ja se kasvattaa uusia aivosoluja ja vahvistaa entisten välisiä yhteyksiä. Se voi estää dementiaa.
Tässä blogissa samasta aiheesta eli neulomisesta ja aivoista ym. ks linkit




http://blogisisko.blogspot.fi/2015/07/aivot-kirja-tietokone-meditaatio.html

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Kommentti: Kirjailija ja kirjalliset tuulet

Karu totuus? "Apurahoja saavat julkisuutta saaneet kirjailijat, kirjailijapiireissä ja luottamustehtävissä toimivat, hyvin myyvät sekä erikoiset tyypit. Ja raadille tutut. "Kirjailija 78 kirjassa Elina Jokinen: Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa. Avain 2010. 524 sivua.

Tämä on kommenttini:

Vakiintuneelle lukijalle uutuus ja palkinnot eivät merkitse mitään. On vanhoja rakkaita kirjoja, joita hän lukee uudestaan ja uudestaan. Moni palkittu uutuus jää kesken, jos ei tarvitse lukea sitä viran puolesta.

Mutta kirjailijan on pakko tietää, mitä kirjallisessa maailmassa tapahtuu, sillä uusien trendien mukaan tehdään päätökset hänenkin kohtalostaan. Kirjallinen muoti on niin kuin sää, jota yksityinen ihminen ei voi muuttaa. Hänen täytyy varautua sen oikkuihin.

Hän voi myös päättää kulkea omaa tietään, kirjoittaa kestäviä teoksia, joihin eivät kirjallisen muodin virtaukset ole vaikuttaneet. Siitä ei yleensä hyvä seuraa, varsinkaan taloudellisesti. Ei ainakaan hänen elinaikanaan.

Jokaisen kirjailijan kannattaa pitää mielessään, että hän elää maailmassa vaikka ei olisikaan maailmasta, niin kuin eräässä best sellerissä sanotaan.

Valtavalla tuotannon määrällä voi tietenkin rakentaa linnoituksen, jota eivät mitkään tuulet heiluta. Se vaatii vahvaa selkää ja tukevia istumalihaksia kirjallisten lahjojen lisäksi.:)

tiistaina, kesäkuuta 15, 2010

Värisävyjä ja rumia kirjoja

002

En voi järjestää kirjahyllyjäni sävy sävyyn.

Enkelten kaupungissa asuvalla suomalaisella taiteilijalla on kiinnostava blogi.

Kommenttejani:
1.
Sinulla on hyvin kauniita väriyhdistelmiä myös kodissasi. Minun täytyy olla sisustusväreissä valitettavasti hyvin kurinalainen ja niukka, sillä meillä on valtavasti kirjoja, edelleen, vaikka hävitimme muutossa suuren osan.
2.
Kirjani ovat kaikkia mahdollisia värejä. Osa on huonokuntoisia, mutta täysin välttämättömiä. Minun täytyy järjestää ne aihepiireittäin (1500-luvun Englanti, Viro, Merikirjallisuus, pukuhistoria jne), muuten en löytäisi nopeasti sitä kirjaa, jonka tarvitsen.

Nyt olen järjestänyt kahdessa projektissa tarvitsemani tärkeimmät kirjat pinoihin pitkälle ruokapöydälle.:) Pitäisi olla erillinen työhuone.

Koetan kyllä laittaa kirjat omissa ryhmissään värien mukaan, jos mahdollista.

Kerran poikamme järjesti kaikki (!) kirjamme väreittäin. Oli kaunista! Mutta sitä silmäniloa saatoimme pitää vain vähän aikaa, edellä mainitusta syystä.

P.S.
Osan kirjoista järjestimme äskettäin sävy sävyyn ylähyllyille, vaaleita kirjoja, jotka eivät häiritse edessä olevan TV:n katselua.

001

torstaina, kesäkuuta 10, 2010

He ovat työssä vieraalla maalla

Ranskalainen diplomaatti työssään ottomaanien parissa 1700-luvulla. Diplomaatteja on ollut jo muinaisessa Egyptissä. He hoitavat nykyään poliittisia ja kaupallisia suhteita ulkomaihin ja pitävät huolta oman maansa kansalaisista, jotka joutuvat vaikeuksiin - vaikkapa kadottavat passinsa ulkomailla matkustaessaan. Diplomaatit pitävät yllä ystävällisiä suhteita asemapaikkansa kansalaisiin. Lähetystöjen kutsuilla käy monenlaisia ihmisiä. He eivät ole suinkaan kaikki julkisuuden henkilöitä tai rikkaita. He ovat vain jollakin tavalla tärkeitä juuri tälle maalle.


Rita kirjoittaa lähetystökutsuista Helsingissä. Laman vaikutus tuntuu sielläkin.

Olen ollut varmaankin monesti samoilla kutsuilla Ritan kanssa. Kommenttini Ritan blogissa:

Tarjoukset vaikuttavat edelleen hyviltä. Minulle mansikat ovat olleet kuitenkin parasta - ja kävely pehmeällä nurmikolla.

Olen ostanut monta puutarhajuhlahattua näihin ja Yhdysvaltojen suurlähetystön juhliin, ja ne ovat vieläkin tallella hatturasioissa kiinalaisen kaapin päällä. Ostin aikoinaan juhlakengätkin juuri näitä juhlia varten, sellaiset joiden korko ei uppoa nurmikkoon.

Olemme olleet noilla juhlilla monen monena vuonna, mutta olettaisin, että nyt emme liene enää listoilla, sillä mieheni ei ole enää virassa vaan sijaisena. Asia ei tullut edes puheeksi Tukholman matkan vuoksi. Piti käydä keskiaikamuseossa, joka on taas avoinna pitkän remontin jälkeen.

Englannin suurlähetystön puutarha on ihastuttava ja talo kodikas. Kerran sateella me vieraat olimme yläkerrassakin.

Kaikkein ylellisimmät kutsut on ranskalaisilla tai oli ainakin silloin, kun siellä olin. Rivi kokkeja Pariisista, mitä ihmeellisimmät ruoat. Olin silloin siellä poikani kanssa. Sielläkin on viime aikoina lyhennetty vieraslistaa.

Alkujaan diplomaattien elämä tuli tutuksi siinä, kun olin puolipäivätyössä Finnish-British Societyn lastentarhassa. Jotkut englantilaiset perheet kutsuivat myös poikaystäväni ja minut juhliin kotiinsa.

Viime vuosina olen tutustunut taas diplomaattien elämään aivan uudella tavalla, kun eräs sukulainen on sillä alalla.

tiistaina, toukokuuta 25, 2010

Kommentti: Facebook

Olen aivan äskettäin mennyt mukaan Facebookiin. (www.facebook.com/anna.amnell.finland) Syynä oli tyttäreni muutto ulkomaille ainakin puoleksi vuodeksi. Hänelle on kätevää ja pohjoisamerikkalaisittain luontevaa laittaa kuvia sinne ja kommunikoida hyvin laajan eri puolilla maailmaa asuvan tuttavapiirinsä, ystäviensä ja meidän sukulaisten kanssa Facebookin avulla.

Minusta FB on hyvin vaikea nimenomaan siksi, kun elämäni aikana kertyneet tuttavuudet, ystävät, kollegat, bloggaamiskontaktit jne ovat todellisuudessa omissa lokeroissaan, jotka eivät normaalisti kohtaa lainkaan!

FB:ssa täytyisi laittaa kaikki yhteen, vaikka heidän maailmankuvansa saattavat törmätä rajustikin. Minua ei häiritse se, että jollakin on täysin erilainen maailmankuva kuin minulla (paitsi aivan äärimmäiset tapaukset), mutta pelkään, että FB:ssa tulee ongelmia. Ehkäpä tästä syystä FB on kehittynyt aika pintapuolinen rupattelutyyli. Ainakin siltä vaikuttaa. Tyydyttääkö sellainen pitemmän päälle?

FB:sta voi olla tietenkin kovasti hyötyä monissa ammateissa. Tähän ryhmään kuulun osaltaan itsekin.

Sorminäppäryyden lisäksi täytyisi olla enemmän tietoa ja taitoa siitä, mitä voi tehdä, mutta sen säännöt ovat monimutkaiset ja epäselvät.


lauantaina, toukokuuta 01, 2010

Kommentti: Kaikki nuoret samaan yhtenäiskouluun

Vappu Eino Leinon kanssa

Nuoria Eino Leinon patsaan juurella vapunaattona Helsingissä vuonna 2010

Jospa tehtäisiin vihdoinkin kunnollinen koulu-uudistus eli todellinen peruskoulu Suomeenkin: kaikki nuoret samaan kouluun ylioppilaiksi tuloon asti.

Sellainen systeemi toimii erinomaisesti muiden muassa Pohjois-Amerikassa. Olen seurannut varsinkin Kanadan koululaitosta, sillä omat lapseni kävivät siellä koulua ja yliopistoa yhdeksän vuoden ajan. Vaihto-oppilaana tutustuin Yhdysvaltojen koululaitokseen mm pääsemällä "ylioppilaaksi" sikäläisestä koulusta.

Jos joku epäilee sitä, tuottaako sikäläinen koululaitos tuloksia myös teoreettisilla aloilla, hän voi katsella vaikkapa Nobel-palkintojen saajien luetteloita.

Monesti poikien murrosikä jatkuu pitkään. He tarvitsevat aikaa. Pahimman murrosiän aika ei ole sopiva ajankohta tehdä ammatillisia valintoja elämässä.

Kaikkien ovien pitäisi olla auki kaikille lapsille, nuorille ja aikuisille - sen mukaan mihin heillä on lahjoja ja kiinnostusta.

Saataisiin vihdoinkin kunnon demokratia, jossa kaikkia ihmisiä arvostetaan riippumatta siitä, minkä ammatin he valitsevat. Monet saattavat harjoittaa useita ammatteja elämänsä aikana.

Iloista vappua!

Tämä on kommentti Ikkunaiineksen blogiin. Vekkihametytöt ja velmut pojat

tiistaina, maaliskuuta 30, 2010

Mielipide: Sofi Oksanen kuvaa yleismaailmallisia, ajattomia aiheita

Sofi Oksasen Puhdistus (in English 'Purge' ) ilmestyi huhtikuussa 2008. Se on saanut Finlandia-palkinnon, Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston palkinnon (Nordic Prize to Sofi Oksanen). Sofi Oksanen kirjoittaa poliittisesta sorrosta ja naisten kokemasta väkivallasta, mutta hänen suuruutensa on siinä, että hän nousee noiden aiheiden yläpuolelle yleisinhimillisiin ongelmiin, pahuuden ytimeen.

Poliittinen sorto ja naisten kokema väkivalta ovat yleismaailmallisia, ajattomia ongelmia, mutta vielä yleismaailmallisempi ja ajattomampi on se pahuus, mikä syntyy meidän sisässämme, kun annamme pahalle vallan. Eivät kaikki miehet pahoinpitele naisia eivätkä kaikki naiset ilmianna sisartaan edes äärimmäisissä olosuhteissa.

Sofi Oksanen nousee äitinsä kotimaan Viron ja viime vuosisadan kauheuksien yläpuolelle ja kirjoittaa siitä, mikä on yleisinhimillistä. Antiikin tragedioissahan kuvataan myös pahuutta ja rakkauden tuhovoimaa. Samoin tekee Shakespeare.

Minusta Oksasen kirjan tärkeys on siinä, että se kuvaa sitä, että vielä kamalampaa kuin ihmisen kiduttaminen ja tappaminen oli se, että hänet vieteltiin vakoilemaan omaa perhettään ja ystäviään, hänen sielunsa tuhottiin.

Ei kuitenkaan kokonaan Aliden kohdalla, sillä hän nousi vielä vanhuksena siitä loasta, jossa hän oli elänyt ja sovitti pahat tekonsa niin hyvin kuin osasi. Siinä viimeisessä sodassa hän ei ollut enää pahan puolella.

Suvun naiset nousivat yhdessä pahaa vastaan.

Kirjasta keskusteltiin heti tuoreeltaan huhtikuussa 2008 Parnasson blogissa. Kirjoitin kommenttini suoraan nettiin luettuani kirjan pian sen ilmestymisen jälkeen.
Ylläolevat mielipiteeni on poimittu kommenteista, joita kirjoitin tuohon keskusteluun. (huhtikuussa heti luettuani kirjan "Puhdistus". )Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa kommenteissani esiintyvän sanan 'ikuinen' sijasta sanaa 'ajaton'.

Kirjailijana kiinnitin huomion myös Oksasen romaanin kieleen ja kirjoitustekniikkaan:
Pidän Oksasen kielestä ja ihailen sitä taitoa, jolla hän kuljettaa eri aikatasoja tässä romaanissa.

lauantaina, joulukuuta 19, 2009

Kommentti: naisten kirjat, naistenkirjat



Rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kuolema. Nämä suuret aiheet ovat keskeisiä myös naistenkirjallisuudessa.

Naisten kirjallisuutta on monta lajia, on dekkareita, historiallisia romaaneja, näytelmiä, kokeilevia romaaneja, runoutta jne. Siksi voidaan sanoa joko naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (A.S. Byatt) tai kirjallisuutta, jossa naisen (ja lasten) asiat ovat keskeisiä (Anna Karenina).

Siihen mahtuu myös naisten viihdekirjallisuus, jos sellainen halutaan erikseen mainita tai yleensäkään termi 'viihdekirjallisuus'. Jopa Dante tai Milton viihdyttää monella tavoin sekä miehiä että naisia . Usein sanalla viihde tarkoitetaan arkikielessä yksinkertaisesti huonosti kirjoitettua tai aihepiiriltään mautonta kirjallisuutta.

--n eräässä kirjoituksessaan esittämä 'romance' -luettelo sisältää taas esimerkiksi Thomas Hardyn. Romance on vain eräs kirjallisuuden laji, ei arvoarvostelma kuten ei ole myöskään termi 'naisten kirjallisuus'.

Minusta näissä keskusteluissa tulee jatkuvasti esille suomalaisten naisten heikko itsetunto: pitäisi olla mies (Vai onko se alkuaikojen feminismiä?). Mitä ihmeen häpeämistä on siinä että lukee mieluummin raskaudesta, vaatteista yms kuin asioista, joista miehet ovat useimmiten kiinnostuneita, olipa kirjan kirjoittanut mies tai nainen.

Ymmärrän, että miehet eivät useinkaan jaksa olla kiinnostuneita samoista asioista kuin naiset. Miksi heidän pitäisikään? Mieheni joka juoksee joka toinen päivä 5km, väsyy hirveän nopeasti vaateosastolla tai nukketalotarvikekaupassa. Mutta pitäisikö naisten edelleen pitää kirjallisina ja arvokkaina vain miehiä kiinnostavia aiheita?

Hömppä voi olla mukavan tai jollain tavalla rentouttavan kirjallisuuden lempinimi, olipa sitä kirjoittanut kuka hyvänsä. Minulle P.G. Wodehousen 'Jeeves ja Wooster' -kirjat ja elokuvat ovat hömppää, ne saavat minut oikein hyvälle tuulelle. Kieli on oivallista, juonet nerokkaita. Pidän Wodehousesta, vaikka hänellä on eräänlaista naisvihaa huumorin varjolla "Aunts are no Gentelemen". Niinhän nuoret miehet ajattelevat.:)

(Minulla ei ole mitään nuoria miehiä vastaan, minulla on kaksi poikaa, vävy ja sisarenpoika, joista kaikista pidän mahdottoman paljon ja jotka sietävät minua ihmeen hyvin.)

Wodehouse uskalsi olla vielä 'hömppä', mutta hän elikin niin mahdottoman vanhaksi, ettei hänen tarvinnut välittää enää kenestäkään mitään.

Minusta on kiinnostavaa myös keskustelu aikuisten "tyttökirjoista". Se liittyy trendiin, jossa aikuiset leikkivät. Ennen oli niin, että aikuisten leikit ja aikuisten huonekalut annettiin lapsille. Nyt tehdään päinvastoin. Johtuuko se siitä, että lapsia on niin vähän?

Ihmisellä on kuitenkin lapsen kaipuu, ja hän tekee lemmikkieläimistä ja jopa itsestään lapsen saadakseen elää uudestaan lapsuuden, sillä sitähän lasten saaminen perheeseen merkitsee: toista lapsuutta, jossa saa korvata ensimmäisen lapsuuden puutteet. Eräskin mies sanoi, että kun hän haaveili aina lapsena sähköjunasta, hän osti lapselleen sellaisen saadakseen itsekin leikkiä sillä.

Historiallisten "tyttökirjojen" kirjoittajana tiedän, miten sanat leimaavat kirjallisuudenlajia ja kirjailijaa.

Tullaanko varsinaiseen tyttökirjaankin suhtautumaan nyt uudella tavalla? Tyttökirjojen lukijat ovat lapsia, 8-13-vuotiaita tai naisia, jotka elävät uudelleen lapsuuttaan lukiessaan lapsuutensa kirjoja uudestaan ja uudestaan. Varsinaisten lukijoiden nuoruuden vuoksi tyttökirjat ovat "kilttejä" olipa aihe kuinka raskas hyvänsä. Haluamme, että lapsilla olisi lapsuus.


keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

Syyshortensia

pink and sweet

Viehättäviä syyshortensioita

Syyshortensialla on myös se hieno omainaisuus, että se kuivuu kauniisti, joko antiikin valkoiseksi, pinkiksi tai hienostuneen ruskeaksi.

Aikaisemmin mieheni työpaikan lähellä kasvoi syyshortensioja, joita sain joka syksy. Niistä tuli niin kauniita kuivakukkakimppuja, että niistä ei olisi halunnut ollenkaan luopua.

Tulevat mieleen Viktorian ajan lasikuvut, joissa sen ajan ihmiset säilyttivät kuivakukkansakin pölyttöminä.

Kommentti Ritan blogiin

perjantaina, lokakuuta 23, 2009

Joessa, meressä, järvessä uiminen


Helsinki_1985_August_004
Originally uploaded by Brin d'Acier

Suomenlinna. Yläkuvassa lahti, jota sanoimme "hevosenkenkälahdeksi". Siinä me uimme kahtena kesänä jopa päivittäin.
Kuva: Matti Amnell Alemmassa kuvassa ranta, jossa äiti kävi uimassa myöhään syksylläkin.

Kommentti Ritan blogiin, jossa hän kertoo kotinsa lähellä olevasta joesta.

Äiti innostui vanhoilla päivillään eli myöhäisessä keski-iässä käymään uimassa lähellä olevassa järvessä ihan siihen asti, kun se meni umpijäähän.

Kun asuimme Suomenlinnassa, mieheni ja minä uimme meressä myöhään kesällä. Kun tuli 14 astetta, ei kärsinyt kuin kastautua, sillä kylmyys alkoi tuntua kiristävänä jaloissa.beach in Iisalmi

tiistaina, kesäkuuta 23, 2009

Kommentti: kesämuistoja



Leirintäalue metsässä. Ocmulgee, Georgia, USA.

Iineksen kesäpäiväkirjan innostama kommentti:

Minustakin on mukavaa herätä linnunlauluun, mutta sitä ei nykyään tapahdu, kun asun kaupungissa.

Jos ikkuna olisi auki yöllä, kuulisin linnut, jotka laulavat puistossa, mutta silloin tulisivat sisään kaupungin saasteetkin.

Kaunis luontokuva toi mieleen varhaislapsuuden, jonka vietin maalla. Olin niin pieni, että kukkaniityt ovat jääneet muistiini kuin metsänä, jossa vaelsin.

Sitten tulevat mieleen ne lukuisat telttailumatkat, joita teimme Kanadassa asuessamme koko perhe joka kesä, yleensä Yhdysvaltoihin. Siellä oli loistavat valtion ja osavaltioiden leirintäalueet. Ne sijaitsivat parhailla paikoilla. Oli valtavia puita, merenrantaa, vuoristoa. Monesti on ikävä Amerikan maaseutua. Se merkitsee minulle Amerikkaa.

Our Dodge Aspen in Pennsylvania

Meillä ei ole ollut koskaan Suomessa autoa, joten en tunne samalla tavalla Suomea kuin tunnen Amerikan, jossa meillä oli tilava farmariauto, johon mahtuivat teltta ja pitkäsääriset teini-ikäisetkin.

Euroopassa olemme matkustaneet koko perhe ja me kahdestaan mieheni kanssa junalla, ja sehän on enimmäkseen kaupunkimatkailua.

sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2009

Magnolia ja kommentti: monikulttuurisuus



Parhaita asioita Torontossa olivat magnolia, koulut, kissat ja monikulttuurisuus. Niistä oli meidän perheelle eniten iloa ja hyötyä. Minulle myös laaksot olivat tärkeitä tulevan kirjoittamiseni kannalta.

Monikulttuurisuutta sovussa (kommentti kommenttiin, jonka satuin näkemään Vihreässä langassa)
1. kommenttini nimimerkillä "monikulttuurisuus"
Suomalaisuus ja monikulttuurisuus sovussa | 25.04.2009
Eric kysyi: "Olisiko heittää esimerkkiä, missä monen kulttuurin ihmiset elävät ihanaa yhteiseloa?"

New York ja Toronto. Yleensäkin Kanada, jossa monikulttuurisuus on perustuslaissa.

2. kommntti

Mielipiteeni sovusta monikulttuurísessa yhteiskunnassa perustuu omaan kokemukseeni.

Minäkin asuin yhdeksän vuotta Kanadassa, niistä seitsemän vuotta Torontossa. Monikulttuurisuus oli meidän perheen mielestä parhaita asioita Kanadassa.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kukin kunnioittaa omaa kulttuuriaankin (!) entistä enemmän. Se ei merkitse siis oman kulttuurin menettämistä. Vaikutteita voidaan saada muista kulttuureista, ja se on aina hyväksi. Suomen kulttuurielämä on ollut kukoistavimmillaan silloin, kun sillä on ollut läheinen kosketus muihin kulttuureihin.

Torontossa oli samassa talossa, saman kadun varrella sekä lasteni kouluissa kaikkia mahdollisia uskontoja, rotuja ja kulttuureja edustavia ihmisiä, poliittisia pakolaisia entisen Itä-Euroopan alueelta sekä siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Elettiin sovussa. Rasismi oli ehdottomasti kiellettyä, toisten uskontoa ja kulttuuria ei pilkattu.

Siirtolaisten valinta tehtiin pistejärjestelmän perusteella. Pakolaisten valinnassa oli muut perusteet.

Kirjailija Paul Auster on kirjoittanut newyorkilaisten suvaitsevaisuudesta toista ihmistä kohtaan.

Kaikissa yhteiskunnissa on nykyään laman vuoksi ongelmia, niin varmaan myös nyky-Kanadassa.

Hyvää viikonloppua.

keskiviikkona, tammikuuta 14, 2009

Yhden kalapuikon kokoinen ongelma

Iines keksii hyviä keskustelunaiheita. Nyt aiheena on kouluruokailu. En ollut uskoa silmiäni nähdessäni uutisen, josta Iines kertoi blogissaan. Vantaalle kutsuttiin paikalle poliisi, kun lapsi halusi syödä neljä kalapuikkoa kolmen sijasta! Lukekaa Hesarin nettikeskustelua.

Kommenttini;

Kahden, nyt aikuisen, pojan äitinä olen sitä mieltä, että kolme kalapuikkoa ei riitä ollenkaan kasvavalle pojalle. Minusta se on suoranainen vitsi.

Vanhemmat kantavat selkä vääränä ruokaa sen ikäisille lapsille, ja nämä ovat silti laihoja. He syövät varmasti kotonaankin jääkaapin tyhjäksi.

Jos kunnon ruokaa ei ole, lapset ostavat roskaruokaa ja karkkeja.

Meidän lapset kävivät koulua, joka oli alkuajan yksityinen. He söivät silloin joko vanhempien ostamilla ruokalipuilla maksamaansa ruokaa tai, jos eivät pitäneet siitä, saivat käydä ostamassa lähikaupasta ruokaa, kunhan käyttäytyivät hyvin kadulla ja kaupoissa.

Soitin vanhemmalle pojalleni ja varmistin asian. Vielä kunnallisen ruoan aikaankin annettiin lasten syödä koulussa tarpeeksi.

Ruoka oli vadeissa pöydillä, ja sitä sai ottaa niin paljon kuin halusi. Toiset söivät vähän, toiset paljon. Jotkut pojat söivät valtavia määriä lihapullia, vaikka saivat kotonaankin ruokaa.

Poikani kertoi myös lukeneensa tuosta kalapuikkojupakasta. Se toi hänelle mieleen Dickensin kuvauksen koulusta, jossa sai vain lautasellisen keittoa.

"May I have some more, sir?" anottiin opettajalta. Toisesta lautasellissta taisi syntyä varsinainen mellakka niin kuin Vantaallakin.

Ehkä kunnanisien ja "kunnanäitien" kannattaisi säästää seminaari- yms menoissaan, jotta lapset saavat syödä kunnolla.

Toinen kommenttini:

150 gr kalan palasia.

Se riittää meille aikuisille naisille. Syön vain 100 gr lihaa tai kalaa, koska laihdutan, mieheni syö 200 gr.

13-vuotias poika tarvitsee paljon enemmän ruokaa kuin aikuinen, varsinkin jos ei tupakoi, ryyppää tai syö roskaruokaa ja karkkeja.

13-vuotias poika kasvaa huimaa vauhtia. Hänellä on paljon energiaa, hän liikkuu, puuhaa, harrastaa urheilua. Silloin tarvitaan paljon ruokaa.

Olisivat iloisia siitä, että lapsella on niin terveelliset makutottumukset: haluaa syödä kalaa.

Jos taas joku lapsi ei saa kotonaan tarpeeksi ruokaa, ei häntä pidä rangaista siitä. Se olisi sydämetöntä. Oppilaitakin pitäisi kohdella hienotunteisesti.

Kalapalajupakassa olisi ainesta komediaan, mutta se poika käy sääliksi. Ehkä joku aikamme Dickens saa siitä aiheen.

P.S. Iines, sinä osaat järjstää blogiisi aidon debate-keskustelun. Tulee esille monenlaisia näkökulmia asiaan. Niin varmaan tulee nytkin.

3. kommenttini Iineksen blogissa:

Varmaankin hyödyllinen tapaus loppujen lopuksi. Tulee keskustelua.

Tuollainen jupakka muutamasta kalapalasta on vain jäävuoren huippu, osoitus suomalaisen kasvatuksen ja koululaitoksen suuresta kriisistä.

Nykyinen koulusysteemi on epärealistinen ja edelleen kansaa jakava (miksi vielä nykyään?) kuten vanha systeemikin oli.

"Amerikka"-vihamielisyyden vuoksi ei voida ottaa mallia esim Kanadan tai USAn koulusysteemistä: tasoryhmät, valinnaisia aineita enemmän, kaikki lapset käyvät samaa koulua, ei jakoa ammattikoululaisiin ja lukiolaisiin. Kaikki saman katon alle ja koulun päättyessa sama lakki päähän. Sen jälkeen vasta erikoistutaan.

Tietenkin silloinkin osa nuorista jättää koulun kesken ja osalla on pahoja ongelmia, mutta ne eivät johdu koululaitoksesta. Elämästä ei voi yksinkertaisesti tehdä ongelmatonta.

Pohjois-amerikkalaista systeemiä ei voi hyljätä epäonnistuneena. Se on demokraattinen. Sieltä niitä nobelistejakin tulee eniten, jos vaikka se laitetaan mitaksi.

Lue myös tämän blogin kommentit