Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommentteja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommentteja. Näytä kaikki tekstit

torstaina, tammikuuta 08, 2009

Me äidit

cape canaveral

Cape Canaveral, Florida. Kuva liittyy olennaisesti blogikirjoitukseen

Kommenttini Sun äitis-blogiin:


Kiinnostava kirjoitus.

"psykologi sanoi äitiysvalmennuksessa, että lapset ovat parisuhteessa vain väliaikainen pullistuma" . Vai väliaikainen pullistuma! Onneksi ei ole niin. Nuorella psykologilla ei ollut vielä elämänkokemusta.

Synnytin kaikki kolme lasta yksin, sillä aviomiehiltä oli siihen aikaan pääsy kielletty synnytysosastolle. Mitään synnytysvalmennusta ei ollut.

Ensimmäinen synnytys oli klassinen kärsi ja odota, yli 20 tuntia sairaalassa kitumassa eli yhtä kauan kuin juuri samaan aikaan tapahtunut amerikkalaisten raketin kierto maan ympäri (Mercury -raketti 34 t, 19 min, 49 sek). Kapseli tuli maahan samaan aikaan, kuin poikamme syntyi. Täytyy laittaa blogiin parikymmentä vuotta tuon jälkeen otettu valokuva pojasta ja minusta sen raketin edessä Floridassa.

Kestin kivun, kun mielessäni kaikui musiikki, jota mieheni soitti minulle pianolla tuntikaudet, ennen kuin minun oli pakko lähteä sairaalaan. Satoi kovaa. Oli hyvin tunnelmallista. Se tulee nyt mieleen.

Ennen toisen lapsemme syntymää luin Suomen Kuvalehdestä lyhyen artikkelin, jossa selostettiin tuo edellisen kommentoijan mainitsema rentoutuminen oikeanlaisen hengityksen avulla. Se auttoi.

Toinen ja kolmas synnytys olivat täysin kivuttomia. Toisessa olivat kuitenkin läsnä lääkäri ja sairaanhoitaja. Se oli miellyttävä kokemus.

Kolmas synnytys oli niin kivuton, että minut jätettiin täysin oman onneni nojaan yksin synnytyshuoneeseen. "Eihän sieltä ole kuulunut mitään huutoa", selitti kätilö vihaisena, kun pojan tukka jo näkyi, kun kätilö vihdoin tuli luokseni, kun painelin taukoamatta soittokelloa. Lääkäri jutteli sillä aikaa ulkomaisen vieraan kanssa. En nähnyt häntä ollenkaan. Oli hullu vuosi 1968.

Onneksi lapsesta tuli erikoisen älykäs. Lapsivesikin tuli nimittäin jo kotona, ja samainen sadistinen kätilö pakotti minut kävelemään ja suihkuun sen jälkeen kun ambulanssimiehet olivat tuoneet minut paareilla sairaalaan.

Kokemukseni mukaan neuvolakin antoi silloin outoja neuvoja: Lasta ei saanut muka imettää enempää kuin kuusi kuukautta. Imetin "salaa" yli vuoden. Ajattelin, että eläimetkin imettävät poikasiaan kauan.

Noistä ajoistahan voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan.

Hyvää jatkoa vuodelle 2009!

Lisäys: "1963 May 16 -Landing of Mercury MA-9 Nation: USA. Program: Mercury. Flight: Mercury MA-9. After 22 orbits, virtually all spacecraft systems had failed, and Cooper manually fired the retrorockets and the spacecraft reentered the atmosphere, landing safely in the Pacific Ocean at 23:24 GMT, 34 hours, 19 minutes, and 49 seconds after liftoff. Cooper was reported in good condition, and this turned out to be the final Mercury flight."

torstaina, tammikuuta 01, 2009

Kommentti

Tämä on kommentti keskusteluun, jota käydään Iineksen blogissa (taitaa olla jo 86. kommentti menossa, minullakin toinen tai kolmas).

Luin juuri Dagens Nyheterin kulttuuriosastosta siitä, kuinka Drohobychissä Ukrainassa pidetään joka vuosi tilaisuus kirjailija Bruno Schulzin muistoksi juuri sillä paikalla, jossa Gestapo murhasi hänet vuonna 1942.

Ensin pitää rukouksen rabbi, sitten katolinen pappi ja sitten ortodoksipappi. Ihmisiä tulee joka vuosi eri puolilta maailmaa mukaan tähän tapahtumaan.

Uskonnot eivät ole siis suinkaan aina kilpailutilanteessa. Ne ovat yhteistoiminnassa monilla aloilla. Se kuuluu uskontojenväliseen normaaliin elämään.

Uskonkysymyksissä kukin uskonto elää omaa elämäänsä toisia uskontoja kunnioittaen. On kulttuuri-imperialismia vaatia, että uskonnot eivät saisi pysyä omissa uskonkäsityksissään vaan niiden pitäisi tehdä yhteinen sekoitus opeistaan.

perjantaina, joulukuuta 19, 2008

Kommentteja: Pako Tallinnaan -äänikirja

Täältä voit lainata Celia-äänikirjoja

On aina hauskaa, kun kirjasta tehdään äänikirja, mutta siihen saattaa liittyä yllättäviä ongelmia. Tämä lukija ainakin yllätti. Hän kertoo blogissaan, että ei voi sietää kirjaani. Miltähän tekstini kuulostaa hänen lukemanaan? Välittyykö lukijan kielteinen asenne kuulijalle?

Makua on aina monenlaista, mutta blogin kirjoittaja esitti niin asiattomia väitteitä, että kirjoitin kommentin. Sanottakoon, että olen saanut näistä 1500-luvun elämää kuvaavista kirjoistani tähän asti tunnustusta. Se on tuntunut hyvältä, sillä historiallisen romaanin kirjoittaminen on kovaa työtä. Mikäli ei aio ottaa postmodernia mikä-hyvänsä-sopii -asennetta, on aikakausi ja aikakauden henki esitettävä mahdollisimman oikein. On luettava, käytävä museoissa, tutkittava tauluja jne. Pyrin antamaan mahdollisimman realistisen kuvan myös todellisista henkilöistä, jotka ovat yleensä taustalla kirjoissani. Fiktiivisissä henkilöissä on vapaus -sen aikakauden rajoissa.

Täällä kirjoitus Narratiiveja-blogissa (Äänikirjan lukija kirjoittanut myöhemmin anteeksipyynnön kommentiksi omaan blogiinsa ja tämän blogin kommenttiosastolle.)

Täällä kommenttini tallessa:

Vuonna 1318 novgorodilaiset hyökkäsivät Turkuun, polttivat kaupungin ja Kuusiston [!] piispankartanon, jonka oletat olevan Lucian kodin.

1500-luvulla eläneen Lucia Olavintyttären koti Kuuselan [!] kartano on Hämeen linnan ja Hattulan kirkon lähellä sijaitseva talo, fiktiivinen kuten kirjan päähenkilökin.

Kirjojeni tausta on kuitenkin tarkoin tutkittu, ja nimilläkin on aina jokin tarkoitus. Talon nimellä on yhteys Lucian pieneen kokoon viittaavaan lastenrunoon "Olipa pikkuinen oravanpoika kotona Kuuselassa--". Alussa Kuusela tarjoaa turvan lyhytkasvuiselle Lucialle, mutta myöhemmin aikakauden levottomuudet tuhoavat Kuuselan kuten runon oravanpoikien pesäpuunkin. Kirjani on tarkoitettu yli 8- -vuotiaille lapsille.

1500-luku on nykyajan ihmisille usein käsittämätön, kuin fantasiamaailma. Ihmiset olivat toisaalta lapsellisempia ja hurskaampia kuin nykyajan ihmiset, toisaalta paljon julmempia ja rajumpia.

Olen laittanut sekä Kyynärän mittainen tyttö että Pako Tallinnaan kirjan loppuun kirjallisuusluettelon, jossa on mainittu pieni osa kirjoista, joita olen tutkinut kirjaa varten.

Olen lukenut 1500-luvusta jo kymmenen vuoden ajan. Se aikakausi kiehtoo minua. Olen osallistunut lukuisiin renessanssia koskeviin luentoihin Helsingin yliopistolla ja esim Espoon Työväenopistolla, jossa oli muutama vuosi sitten pitkä 1500-luku aiheinen luentosarja. Olen käynyt monissa museoissa.

Kaikki kirjani ovat historian asiantuntijoiden tarkastamia, niin myös Pako Tallinnaan. Kirjassa Pako Tallinnaan olin kirjoittanut, että joku läksi "Saksaan", palaisi "Suomeen", kun oikeammin on " Wittenbergiin", "kotiin" - Saksaa ja Suomea ei ollut olemassakaan. Muita virheitä ei löytynyt. Jos löytyy lisää, olen kiitollinen korjauksista.

Kirjallinen maku vaihtelee, mutta arviosi kirjastani "Pako Tallinnaan" on ehdottomasti asiaton ja asenteellinen. On ikävää, että satuit sen lukijaksi.

torstaina, lokakuuta 02, 2008

Elämän ihanasta ja jopa hyödyllisestä turhuudesta



Kauneusihanne vaihtelee. Mallinukke kuvattu muutama päivä sitten helsinkiläisen myymälän ikkunasta.

 keskustelua kuluttamisesta, lähinnä meikkituotteista yms.

Kommenttini kasvaa aina kirjoitukseksi. Kommentoin:

Kiehtova keskustelunaihe jälleen.

On mukavaa omistaa joitakin esineitä kuten esimerkiksi lempielokuvia ja TV-sarjoja video- tai DVD- muodossa, jotta saa katsella niitä aina kun haluaa. Sama koskee tietenkin myös katselukirjoja ja aikakauslehtiä tai näyteikkunoiden katselua tai tavarataloissa kiertelyä. Ne viihdyttävät. Aina ei jaksa olla niin asiallinen.

Olen sitä mieltä, että netti ja digikamera tuovat esineet meidän "omiksemme" ihan uudella tavalla. Otan paljon kuvia esimerkiksi kirpputoreilla ja siten saan omikseni tavarat, joita en voisi ostaa. Esineet, kankaan kuosi, värit kiinnostavat minua.

Suoraan sanoen, ne ilahduttavat minua. Siinä ei ole kysymys statuksesta eikä omistamisesta. Kauneus tekee elämän helpommaksi. Voimme nauttia kauneudesta, myös toisen ihmisen kauneudesta.

Me naiset olemme hoitaneet ja kaunistelleet ihoamme kaikkina aikoina. Olihan Jobin tyttärenkin nimi Ihovoideputki!

Muutama vuosi sitten luin genetiikkaa ja biologiaa, opin, että kauneus on terveyttä. Ihon hoitaminen pitää ihon terveenä ja suojelee auringon ja muun ympäristön vaurioilta. Ihosyöpä ei ole kiva asia.

Luin joitakin vuosia sitten ulkolaisesta sanomalehdestä artikkelin, joka kertoi, että ihonhoitotuotteissa on tapahtunut todellista kehitystä. Ennen oli ihan sama laittoiko kasvoihinsa vauvanhoitovoidetta vai lehmänutarevoidetta. Nyt ei ole enää samalla tavalla.

Kunnolliset ihonhoitotuotteet voivat korjata ihossa jo tapahtuneita vaurioita. Siksi ostan kalliita ihonhoitotuotteita. Pidän niitä lääkkeinä.

Hajuvesiä en ymmärrä, kun olen allerginen. Mutta ne tuottavat monille iloa, ja sitähän tarvitaan tässä maailmassa. Meikkaus on kaksiteräinen miekka, piristys ja ansa. Tunteet ja järki mukaan siihenkin asiaan.

maanantaina, syyskuuta 29, 2008

Kommentteja: TV, rikkaus ja köyhyys, kulttuuri

Iineksen blogissa keskustellaan jälleen innnokkaasti: Älä silmä pieni katso mitä vain.

Kommenttejani TV:n alkuajoista, kulttuurista, köyhistä ja rikkaista:

1.

Ajatteleeko Nevanlinna todellakin, että "televisio rantautui Suomeen työväenluokan, ei älymystön, kautta"?

Satun muistamaan ajan, jolloin TV rantautui Suomeen. Se tapahtui teekkarien kautta.

Toki teekkarit tekivät kovasti töitä ensin valmistuakseen ja sitten valmistuttuaan, mutta olen aina luullut, että he ovat myös älymystöä.

2.

Alussa TV:t ilmestyivät kyllä porvarisperheisiin, niille joilla oli varaa ostaa se. Nykyajan ihmiset eivät tajua, miten köyhiä ihmiset olivat TV:n alkuaikoina. (USAssahan TV oli jo täysin yleinen 1950-luvulla, joillakin oli väritelevisioitakin.)

Ja teekkareita - kuten meitä muitakin - on monenlaisia. Koko kulttuurin ja sivistyksen käsite ja sisältö ovat lisäksi muuttuneet, tarvitsee vain vilkaista Hesarin "kulttuuripalstoja".

Olen samaa mieltä kuin Ripsa, minustakaan ei voida jakaa enää yhteiskuntaa "työväenluokkaan" ja "porvaristoon" vanhalla tavalla.

Rikkaita ja köyhiä on edelleen, tulee aina olemaan, sillä kaikki ihmiset eivät ole yksinkertaisesti kyvykkäitä tai edes kiinnostuneita ylimääräisen rahan hankkimisesta tai hävittävät nopeasti perintönsäkin.

Kulttuurin parissa työskentelevistä löytyy paljon köyhiä, ehkä vielä köyhempiä kuin ns työväestöstä, jolla on kädentaitoja. Eivät kaikki osaa rakentaa esimerkiksi taloa, venettä tai huvilaa itselleen. Eivät osaa edes laittaa ruokaa tai valmistaa vaatteita yms.

Rikkaimmatkin suomalaiset ovat "köyhiä" verrattuina esimerkiksi Englannin, USAn ym vanhojen suurten talousalueitten huippurikkaisiin, joita on siellä paljon. Mutta siitä on hyötyä myös taiteilijoille ja artisaaneille (Huom! Käsityöläiset olivat niitä alkuperäisiä porvareita, siis keskiajalla).

Eräs amerikkalainen taide- ja perinnetekstiilien kutoja kertoi, että hänen kaltaisensa ihmiset tulevat hyvin toimeen - tarvitsee olla vain yksi prosentti ihmisiä, jotka ostavat, se riittää.

Sama koskee kulttuuria. Suurella kielialueella keskitason kirjailija elättää hyvin itsensä ja perheensäkin. Näin kertoi mm P.D. James.

Rikkaus voi olla siunaus myös meille köyhille ja epäkäytännöllisille ihmisille. Odotan tässä jälleen jännittyneenä, saanko apurahoja rahastoista, joita rikkaat bisnesihmiset ovat keränneet.

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin monesti kliseemäisesti väitetään joidenkin dogmien valossa. Eivät ole koskaan olleet.

(Lisäys: Alkuaikojen väritelevisiot USAssa olivat kamalia. Värit olivat räikeitä. Näin eräässä perheessä väritelevision, josta perhe oli suunnattoman ylpeä.)

rantaantua= rantautua= siirtyä t. päästä rantaan; ajautua, päästä rantaan

perjantaina, elokuuta 29, 2008

Kommentti: Medvedev

Kommenttini Iineksen blogissa

Kuva Medvedevistä ja Angela Merkelistä kävelemässä rinnakkain (lehtikuvassa) oli mielestäni järkyttävä. Merkel oli selvästi vihainen, ja Medvedev tajusi pudonneensa normaalin valtiomiehen roolista hylkiöksi. Sääli häntäkin. Jotenkin luotin hänen avoimeen hymyynsä. Mutta hän on joutunut Putinin kouriin.

Vastaava tilanne oli se, kun Blair astui [tv-uutisissa) kalmankalpeana Valkoisesta talosta lehdistön eteen Bushin kerrottua hänelle Irakin sodan aloittamisesta. Hänenkin roolinsa maailmanpolitiikassa muuttui silloin täydellisesti.

Voi meitä. Tämä vuosituhat menee yhä hullummaksi, ja ainakin minä haaveilin, että tämä olisi kansainvälisen ystävyyden ja järkevän yhteiselon aikakausi. Olemmeko me ihmiset noin mahdottomia?

(20. elokuuta 2008 18:47)

[Alkuperäisessä kommentissa kirjoitin Medvedevin nimen väärin. Olen korjannut sen.)

Vrt. "Medvedev isoleras av väst och öst" (HBL 29.8.2008)

keskiviikkona, elokuuta 20, 2008

Kommentteja jälleen

Ikkunaiineksen blogissa

Iines,

nyt ymmärrän kirjoituksesi. Ei ole ihme, ettet tiennyt Stubbin olevan perheenisä. Hän on kovin nuori, ja perhe asuu ulkomailla ainakin toistaiseksi vaimon työn vuoksi.

Lehdet eivät taida keksiä mitään muuta "pahaa" Stubbista, joka on ahkera ja lahjakas.

En ole lukenut lehtiä, joissa asiasta kirjoitettiin. Mielestäni jonkun henkilön ulkomuotoa voi kehua ilman sen kummempaa tarkoitusta - tai sitten huomautus oli ajattelematon.

Olisiko mahdollista, että Ricen todella upeat sääret ovat jonkinlainen yleinen "vitsi" niissä piireissä, joissa Stubb liikkuu?

Sääliksi käy, kun nuori mies joutuu noin kovaan paikkaan kuin Venäjän ja Georgian yhteenotto kansainvälisessa politiikassa. Tilannehan on edelleen todella kriittinen. Kyllä siinä itsekukin raapii päätään ja ihmettelee: Miten tässä nyt näin kävi?

Kuva Medvedevistä ja Angela Merkelistä kävelemässä rinnakkain oli mielestäni järkyttävä. Merkel oli selvästi vihainen, ja Medvedev tajusi pudonneensa normaalin valtiomiehen roolista hylkiöksi. Sääli häntäkin. Jotenkin luotin hänen avoimeen hymyynsä. Mutta hän on joutunut Putinin kouriin.

Vastaava tilanne oli se, kun Blair astui kalmankalpeana Valkoisesta talosta lehdistön eteen Bushin kerrottua hänelle Irakin sodan aloittamisesta. Hänenkin roolinsa maailmanpolitiikassa muuttui silloin täydellisesti.

Voi meitä. Tämä vuosituhat menee yhä hullummaksi, ja ainakin minä haaveilin, että tämä olisi kansainvälisen ystävyyden ja järkevän yhteiselon aikakausi. Olemmeko me ihmiset noin mahdottomia?

tiistaina, huhtikuuta 15, 2008

Sofi Oksanen: Puhdistus

IMG_3562

Kuvassa Hotelli Torni . Kuva: Anna Amnell 2008

(Parnasso-blogin Sofi Oksanen -keskusteluissa huhtikuussa 2008 mainitaan hotelli Torni, sillä "Tornin pidoissakin" esiintyi nimimerkki Humanisti, rehtori Touko Voutilainen. 2000-luvun nimimerkki Humanisti kirjoitti Oksasen kirjasta mielipiteen, jota käytettiin keskustelun kohteena olleen kirjan mainoksessa. ks. Parnasson edellinen keskustelu) Vahvennus tekstiin myöhemmin. Siinä on mielipiteeni tiivistettynä.

Parnasso: Anna Amnell/Blogisisko kirjoitti (15.04., klo 12.15.): (keskustelu poistettu] 2008

"Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin." [tuntemattoman henkilön kommentti, jota oli käytetty mainoksessa..]

Siinä se on sanottu lyhyesti ja ytimekkäästi. Minäkin olen samaa mieltä.

Sofi Oksanen kirjoittaa virolaisen suvun kohtaloista, mutta hänen romaaninsa on yleismaailmallinen. Vielä tuhoisampaa kuin poliittinen vaino on ihmisen sydämessä kasvava pahuus.

Aliide Truu muuttuu hirviöksi, kun alkaa himoita sisarensa miestä. Hänen hillitsemätön tunteensa tuhoaa suvun, rakastetun ja hänet itsensä. Kirjassa on myös sovitus, sekin unohtumaton ja karmaiseva kuten Aliide kokonaisuudessaan.

Pidän Oksasen kielestä ja ihailen sitä taitoa, jolla hän kuljettaa eri aikatasoja tässä romaanissa.

Tuo jäi mieleen yhdestä lukukerrasta.(Ostin kirjan 5.4. ja luin sen heti] Annoin kirjan lahjaksi ulkomailta käymässä olleelle sukulaiselle. Pitää ostaa uusi kirja, jotta voi kirjoittaa lisää, esimerkiksi siitä, miten nuori tyttö pakotetaan prostituoiduksi. Olivatko nämä miehet, äärimmäisen pahuuden ilmentymiä hekin, venäläistä mafiaa vai oliko tämä vain Aliiden tulkinta tilanteesta?

Lue myös tämä: Matka Liehun Helenestä Oksasen Puhdistukseen.

Hyvä kirja-arvostelu löytyi Savon Sanomista.

Lisäys: Toinen kommenttini

Anna Amnell/Blogisisko kirjoitti (17.04., klo 10.48.):
Skandalistille:

Kirjoitin mielipiteeni suoraan nettiin sen perusteella, mikä tuli ensimmäiseksi mieleen tuon yhden ainoan lukukerran perusteella. Yksityiskohtaisia ja huolellisesti punnittuja kirja-arvostelujahan on löydettävissä muualta. Tämähän on nettijutustelua.
Alinen kuvaus oli todella loistava. Ei ole ole tullut aikaisemmin sellaista naista kirjallisuudessa vastaan.

Tietenkin poliittinen sorto, jossa ihmiset elivät, vääristi heidän ihmissuhteensa. Joten olosuhteilla oli osuutta.

Mutta halusin korostaa sitä, että niin kuin ainakin suuret kirjailijat, Oksanen ei tyytynyt kirjoittamaan vain poliittisesta sorrosta ja naisten kokemasta väkivallasta. Nekin ovat yleismaailmallisia, ikuisia ongelmia, mutta vielä yleismaailmallisempi ja ikuisempi on se pahuus, mikä syntyy meidän sisässämme, kun annamme pahalle vallan. Eivät kaikki miehet pahoinpitele naisia eivätkä kaikki naiset ilmianna sisartaan edes äärimmäisissä olosuhteissa.

Näin Sofi Oksanen nousee äitinsä kotimaan Viron ja viime vuosisadan kauheuksien yläpuolelle ja kirjoittaa siitä, mikä on yleisinhimillistä. Antiikin tragedioissahan kuvataan myös rakkauden tuhovoimaa. Samoin tekee Shakespeare.

Varmuuden vuoksi kerron, että en tunne Sofi Oksasta, en ole tavannut häntä koskaan enkä ole hänen sukulaisensa enkä kummitätinsä. Mutta olen lukenut elämäni aikana hyvin paljon kirjoja.

Kommenttini toiseen keskusteluun Parnasso-blogissa. Lue, mitä mieltä ollaan Sofia Oksasen romaanista. Kirjoita sinne mielipiteesi! (huhtikuussa 2008):

Anna Amnell/Blogisisko kirjoitti (17.04., klo 16.02.):

Arkisessa jokapäiväisessä kielessä meidän ei tarvitse kysellä, mitä hyvä ja paha tarkoittavat. Hyvä teko ja paha teko ovat itsestään selviä.

Jos hyvän ja pahan ongelmaa ryhdytään saivartelemaan, luodaan yleensä keinotekoisia ongelmia, kieli alkaa "laiskotella" kuten Wittgenstein sanoo osuvasti. Ajattelun tehtävä on olla terapiaa, joka vapauttaa ihmisen saivartelevien filosofioiden vallasta eli "päästää kärpäsen pullosta".

Lukekaa Sofi Oksasen "Puhdistus", niin tämä keskustelu voisi saada asiallisemman luonteen.

ja lopuksi kommenttini samassa keskustelussa :

--olen ihan samaa mieltä siitä, että olisi jo korkea aika puhua kommunismin rikoksista Suomessakin samalla tavalla avoimesti kuin puhutaan natsien rikoksista.

Kommunismin rikoksistahan Sofi Oksanen kirjoittaa. "Puhdistus" on järkyttävä lukukokemus.

Täällä me suomalaiset elimme Neuvostoliittoa mielistellen samalla aikaa, kun virolaiset joutuivat elämään neuvostotodellisuudessa.

Minusta Oksasen kirjan tärkeys on siinä, että se kuvaa sitä, että vielä kamalampaa kuin ihmisen kiduttaminen ja tappaminen oli se, että hänet vieteltiin vakoilemaan omaa perhettään ja ystäviään, hänen sielunsa tuhottiin.

Ei kuitenkaan kokonaan Aliden kohdalla, sillä hän nousi vielä vanhuksena siitä loasta, jossa hän oli elänyt ja sovitti pahat tekonsa niin hyvin kuin osasi. Siinä viimeisessä sodassa hän ei ollut enää pahan puolella.

Suvun naiset nousivat yhdessä pahaa vastaan.

maanantaina, huhtikuuta 14, 2008

Kommentti Parnasson blogiin

Anna Amnell/Blogisisko kirjoitti (14.04., klo 09.31.):
Jarmo Papinniemi, kirjoitat:

"WSOY mainostaa Sofi Oksasen uutta romaania tyylikkäällä lehti-ilmoituksella, joka on julkaistu ainakin tämän päivän Hesarissa.

Kirja on hyvä ja ansaitsee ilmoitukseen siteeratut luonnehdinnat 'häikäisevä' ja 'parasta kaunokirjallisuutta aikoihin'.

Mutta mainososasto on mennyt tekemään semmoisen tempun, että yksi sitaateista on otettu nimimerkillä kirjoitetusta blogikommentista."

Mielipiteeni:
Minusta tuo mainoksessa käytetty kommentti oli harvinaisen osuva. Paremmin ei olisi voitu sanoa.

Etkö voisi olla iloinen siitä, että blogiisi kommentoivat niin fiksut ihmiset, että heidän tekstinsä kelpaa merkittävän romaanin mainokseksi?

"Nimimerkin takanahan voi olla ihan kuka tahansa, joku kustantamon sisältä tai kirjailijan paras kaveri tai vaikka kirjailija itse."

Aika vahvasti ilmaistu! Eikö kommentin kirjoittajan saa selville nopeasti?

Ja lisäksi - eräs suomalainen kriitikko kirjoitti jokin aika sitten, että "kaikki tuntevat toisensa" Suomen kirjallisissa piireissä.

Ollaan kavereita, työtovereita, sukulaisia, ex-puolisoita, saman puolueen jäseniä jne.

Onko tämä muka ensimmäinen kerta, kun nimimerkkillä kirjoitettua mielipidettä pidetään arvossa?

Huomaan, että tähän blogikirjoitukseen saa kirjoittaa kommentin vain nimellä. Onko nimimerkeillä kommentoiminen lopetettu kokonaan tässä blogissa? [Kommentin kirjoittajan kohdalla näkyy vain sana 'Nimi')

Parnasson blogissa keskustellaan.

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Kommentteja: asevelvollisuus, militarismi

Sattumalta menin Blogilistalta blogiin, jossa kirjoitettiin itsenäisyydestä mm:

"Oudointa suomalaisessa itsenäisyysjuhlinnassa on sen liittäminen sodan ihannointiin sun muuhun militarismiin.."

Mielestäni Suomi ei ole ollenkaan militaristinen maa. Muualla vasta mahtavia paraateja on. Kirjoitin kommentin:

1. kommmenttini:

Suosittelen tutustumaan Ranskan kansallispäivän paraatiin joko paikan päällä Pariisissa heinäkuun 14.päivänä tai vaikkapa tämän Hesarin artikkelin kautta.

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Suomalaissotilaat+osallistuivat+Ranskan+paraatiin+Pariisissa/1135228703349

2.kommenttini:
Blogisisko/Anna Amnell Says:
9. joulukuuta 2007 kello 23.37
Näyttäisi siltä, että vastustat ”militarismia” Suomessa, mutta et EU:ssa [lisäys:tai Ranskassa], jota tuokin Pariisissa pidetty loistelias paraati edusti. Millä tavalla Suomen puolustus on vähäarvoisempaa kuin koko EU:n puolustus?

Yleinen asevelvollisuus alkoi Ranskan vallankumouksesta ja levisi vähitellen muihinkin maihin. Wikipedian mukaan on hyvin monia maita, joissa on edelleen yleinen asevelvollisuus.

Wikipedian luettelosta näyttää puuttuvan Kuuba, jossa jokainen 18-vuotta täyttänyt joutuu olemaan sotaväessä 24 kk, opiskelijat 12 kk. Vielä jokin aika sitten asevelvollisuuden pituus oli siellä 36 kk.

Monet maat ovat siirtyneet vapaaehtoiseen palkka-armeijaan. Samahan se, miten kukin valtio puolustuksensa hoitaa. Mutta riittävätkö pienen Suomen varat palkka-armeijaan?

3.kommenttini:
Blogisisko/Anna Amnell Says:
11. joulukuuta 2007 kello 0.04
Niin varmaankin. Maantieteellinen asemahan siihen vaikuttaa. Kuinkahan monta sotaa onkaan Suomi joutunut käymään tahtomattaan?

Olisi tietysti kivaa asua jossain mukavassa turvallisessa paikassa maailmaa, mikäli sellaista enää on. Kukapa sotaväessä olosta ja sodasta pitää!

Mutta eikö Sveitsikin ole aseistettu ”viimeistä miestä myöten” -jokaisella ase kotona (Onko vielä näin?) - mutta jostain syystä sitä ei kutsuta militaristiseksi. Kutsutaanko Kuubaakaan Suomessa militaristiseksi? Minusta militarismi on klisee, jota käytetään Suomessa vain joistakin maista.

Vasta sitten suomalaiset voivat tuntea jonkinlaista turvallisuudentunnetta, kun Suomi kuuluu Natoon.

Jarkko Says:
11. joulukuuta 2007 kello 12.43
Hohhoijaa. Kuinva voikaan ihminen juuttua maailmankuvaan (ja uhkakuviin), jotka juontuvat vuosisatojen takaa ja joilla ei ole mitään tekemistä nykypäivän oikeiden ongelmien kanssa.--Huhuu Blogisisko, kannattaisi päivittää maailmankuvansa 2000-luvulle.

Blogisisko/Anna Amnell Says: Kommenttisi on arvioitavana.
11. joulukuuta 2007 kello 13.20
Samat sanat. Mitkä Euroopan maat kuuluvat Natoon? Eivätkö ne muka elä tällä vuosituhannella? Päivitä Nato-tietosi.:)
Hyvää joulua!

Viimeisimmät kommentit jääneevät hyväksymättä, sillä bloginpitäjä näyttää lähteneen matkalle uusimman kirjoituksensa mukaan.
Lisäys:
"Niinpä Sveitsillä on yhä reserveineen noin 350.000 miehen asevoimat, joilla on aseet ja varusteet kotonaan.." Reserviläinen-lehti.

perjantaina, marraskuuta 23, 2007

Historialliset romaanit. Kommentti

Jos Hietamies/Hirvisaari kirjoittaisi englanniksi, hän olisi maailmankuulu. Juuri sellaisia rauhallisesti eteneviä, paksuja historiallisia romaaneja luetaan paljon. Karjala ja Itä-Suomi voisivat kiinnostaa kansainvälistä lukijaa yhtä hyvin kuin mikä hyvänsä paikka.

Utrio on tehnyt romaaneillaan valtavan urotyön keskiajan popularisoijana. On hyvin mielenkiintoista verrata hänen historiallisia romaanejaan muiden maiden vastaaviin kirjoihin.

Hänen otettaan sanotaan feministiseksi, mutta se on minusta usein enemmänkin miehinen ja nyky-pohjoismainen, tai ainakin feminismin eri aaltoa kuin esimerkiksi A.S. Byattilla. Ero tulee erittäin selvästi esille, jos verrataan Utrion ja ranskalaisen arkeologin Jeanne Bourin'in romaanien keskiajan naiskuvaa ja perheen kuvausta.

Minusta paljon lukevan aikuisen ihmisen kirjallinen maku on hyvin yksilöllinen, ja se voi vaihdella eri ikäkausina. Politiikka vaikuttaa luonnollisesti kirjalliseen makuun. Onhan kirjassa kyse aina maailmankuvasta.

Vasemmistolaista maailmankuvaa pidetään Suomessa kirjallisissa piireissä "luonnollisena", sitä ei saa edes sanoa poliittiseksi, mutta esimerkiksi Waltariin suhtaudutaan usein torjuvasti.



Lisäys:
Muistelen haikeana kouluaikoja, jolloi luin kirjan päivässä niin kuin Sedis kertoi jokin aika sitten tyttärensä tekevän.

Seuraava kommentti samassa keskustelussa. Talteen tännekin:

Hyvä Salla,

tuo "typerä idealismi ja show" oli hyvin vakava asia aikanaan ja sillä on seurauksia edelleen varsinkin Suomen kultturielämässä.

Minustakin olisi ihanteellista, jos kirjailijoita ja taiteilijoita yleensäkin kohdeltaisiin jo 2000-luvun Suomessa oikeudenmukaisesti riippumatta heidän poliittisista, uskonnollisista ja muista mielipiteistään.

Yksityiset kirjallisuudenystävät niin usein onneksi tekevätkin. Jokainen valitsee tietenkin lempikirjailijansa makunsa mukaan, ja siihen vaikuttavat monet asiat, joista kaikkia ei ehkä edes tiedosta.

Politiikka tulee mielestäni esille nykyään lähinnä siinä, että suositaan omia entisiä ja nykyisiä puoluetovereita ja jopa heidän jälkeläisiään. Joku voisi nyt laulaa vasemmistokulttuurin 20 perheestä.

Haastattelut ja kirja-arvostelut heistä ovat ainakin Hesarissa usein kuin hurmaantuneita pyhimyskertomuksia. Kansa muriseee myös kirjallisuuspalkinnoista, mutta kirjailijat ja taiteilijat eivät yleensä uskalla sanoa mitään siinä pelossa, että heitä syrjitään. Osmo Rauhala on eräs niitä harvoja tunnettuja taiteilijoita, jotka ovat uskaltaneet puhua asiasta julkisesti.

Kommentti 24.11. 2007

Olisi aivan ihanaa, jos tuo vaihe Suomen lähihistoriaa voitaisiin pyyhkäistä pois noin vain. Mutta valitettavasti ei näin ole.

Historian kriisivaiheet ovat usein aiheena ns. hömpässäkin. Ajatellaan vaikkapa sarjaa "Punainen neilikka". Taustalla on verinen historia, mutta siitä syntyy historiallinen romaanisarja, joka on viihdyttänyt ihmisiä jo yli 100 vuotta.

Viimeisimmässä "Punainen neilikka" -elokuvassa olin näkevinäni vakavan pohjavireen: on traagista, kun veli taistelee veljeä vastaan, ja sisaret myös omilla keinoillaan.

Niinpä Suomen historian tragedioistakin tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin tarinoita kerrrotaan. Ehkä kestää kuitenkin kauan ennenkuin niistä kirjoitetaan vauhdikkaita seikkailuromaaneja tai romanttista viihdettä.

Ellis Peters, naiskirjailija hänkin, kertoo eräässä historiallisessa romaanissa, Veli Cadfael-kirjassa, kuinka vanhojen soturien haavat saattavat aueta vielä vuosia taistelujen jälkeeen.

Näin on myös niissä henkisissä haavoissa, joita suomalaisiin syntyi 1960- ja 1970 -luvun Suomessa. Parantumista tapahtuisi paremmin, jos vallitsisi oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avomielisyys myös Suomen kirjallisessa maailmassa.

Menestyneiden viihderomaanien kirjoittajat eivät ole kana-aivoisia bimboja, vaan yleensä hyvin älykkäitä ja jopa oppineita naisia. Pidetään mielessä, että parhaat hömpän helmetkin ovat syntyneet samalla tavalla kuin muutkin aidot helmet, kärsimyksestä.

"Tuulen viemää" syntyi suuresta tragediasta, sisällissodasta. Vielä nykyään Gettysburgin kedoilla voi tuntea "veren hajun", kärsimykset ja kuoleman. Ja tuo aika vaikuttaa vieläkin Amerikan historiaan ja sen kautta maailmanhistoriaan.

perjantaina, heinäkuuta 20, 2007

Kommentti: Vorschmack



Klikkaa kuvaa, jos haluat nähdä sen suurempana - ja lukea tekstin lautasesta

Kommentti Kemppisen blogin kirjoitukseen liharuoista:

Vorschmackiin täytyy olla tunneside. Muuten en ymmärrä sen suosiota. Olen syönyt sitä mm Etelä-Esplanadilla sijaitsevassa hienossa ravintolassa kanadansuomalaisen ystäväni kanssa, koska hän halusi syödä Mannerheimin lempiruokaa (?).

Minusta Vorschmack on kamalaa, kuin vauvanruokaa, johon on laitettu suolaa (silli ja suolakurkku. Ks. ravintolan erinomainen selostus tästä ruokalajista.). Suosivatko vanhat herrat (mm Mannerheim) sitä, kun se on pehmeää ruokaa, sitä voi syödä huonoillakin hampailla?

Amerikkalaiset pihvit ovat tyrmistyttävän isoja - ja hyviä. Isoimmat olen saanut Helenassa, Montanassa ja New Yorkissa herrojen klubissa, jonne eräs ikivanha miljonääri vei minut, kun olin vaihto-oppilasaikana viikon ajan vieraana White Plainsissä hänen naapurissaan. Kun olin teini-ikäinen, pystyin syömään sellaisen määrän lihaa. Nyt olen melkein kasvissyöjä.

Mannerheimko nousukas? Se oli varmaankin vitsi? Vai onko Louhisaari jokin torppa?

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Kommentti keskusteluun kuolemasta

Vanhan kirkkopuiston portti

Kuva: Anna Amnell

Helsingin keskustassa Bulevardin varrella on tämä portti, joka vie 1700-luvulta peräisin olevaan haustausmaahan. Kuolema on konkreettisesti keskellä elämää. Mutta mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?

Kommenttini

Kiinnostavuus tulee kaunokirjallisuuteen yleensä pahuuden eri variaatioista ja tasoista tai hyvän ja pahan välisestä taistelusta.

On hyvin vaikeaa kirjoittaa hyvä kirja vain hyvistä asioista. Ajatellaan, että pelkkä hyvyys on tylsää, kun puuttuu sen vastakohta.

Ihminen voi kokea kuitenkin jo eläissään hyvyyden huipputapahtumana: vastasyntynyt lapsi, rakastuminen, suuri taiteellinen elämys tai tieteellinen löytö.

Ikuinen elämäkin voi olla jännittävää ja kiehtovaa eikä pelkkää harpun rämpyttämistä ja kuorolaulua.

Minua kiehtoo ajatus siitä, että maanpäällinen elämä on vain kirjan kansi ja nimilehti, mutta kuoltua alkaa suuri kertomus, jota kukaan ihminen ei ole eläissään lukenut ja joka jatkuu ikuisesti ja vain paranee edetessään. Tämän ajatuksen esittää C.S. Lewis viimeisen Narnia-kirjansa lopussa. (CS Lewis The Last Battle)

Me tarvitsemme jotain kestävää, joka auttaa vaikkapa silloin, kun istumme kuolevan lähiomaisen vieressä teho-osastolla - tai teemme itse kuolemaa. Ja kuoleminen on harvoin herttaista kuolon uneen nukahtamista. Ja silloinkin kuolema on kauhistuttava, sillä me voimme vain toivoa ja uskoa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.

Jotain uutta on kuitenkin tapahtunut. Joitakin vuosia sitten ilmestyi Englannissa sanomalehdissä (ainakin näkemässäni lehdessä virallisesti etusivulla) lontoolaisten lääkärien lausunto, jossa he ilmoittivat, että olisi moraalisesti väärin, jos he eivät kertoisi julkisesti, että lukemattomilla potilailla on todistetusti kuolemanjälkeisiä kokemuksia. Ne eivät riipu potilaan uskonnosta.

Tästähän oli TV-dokumentissakin: Lääketieteellisesti kuollut potilas pystyy kuvailemaan herättyään instrumentin, jolla lääkäri kaivoi hänen aivoistaan kasvaimen. Lääkäri kertoi, että kukaan ei voi tietää, millainen se instrumentti on, koska se on umpipaketissa ja leikkausta suorittava lääkäri avaa paketin juuri ennen leikkausta. Samoin ikänsä sokeana ollut potilas kuvailee herättyään leikkausta suorittaneiden henkilöiden ulkonäköä ja jopa solmion kuvioita tai kotikaupunkiaan, jonka "näkee" silloin ensi kerran.

torstaina, joulukuuta 21, 2006

Joulu on kansainvälinen ja monikulttuurinen juhla



Kuva: Anna Amnell

Ikkunaiineksen blogissa keskustellaan siitä, pitääkö "suomalaista joulua" viettää kouluissa.

Kommenttini:

Jouluhan on hyvin kansainvälinen juhla. Joulukuvaelman päähenkilöt ovat ulkomaalaisia, paimenet samoin, tietäjät Afrikasta ja Aasiasta asti- ja enkelit ulkoavaruudesta. Voiko sen globaalimpaa asetelmaa olla?

Joululaulut ovat syntyneet useiden kulttuurien parissa. Joulukuusi on alkujaan Saksasta. Joulupukin esikuva on turkkilainen.

Mehän vietämme monikulttuurista juhlaa, hyvät ystävät. Kristinusko on ollut kansainvälistä ja monikulttuurista alusta alkaen.

Iloista ja onnellista joulua!
Jokainen voi tuntea joulun omakseen, kielestä ja kansallisuudesta huolimatta. Joulu on myös hyvin suomalainen, jos olet suomalainen.

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Kirjoittaminen, kommentti

Kommentti Lassi Kämärin blogiin 9.11.2005

Lassi,

Nuo ovat oikein hyviä neuvoja kirjoittajille.

Ajattelun ja ilmaisun rinnalle asettaisin alitajunnan. Ehkä se leijuu kaksosten -ajattelun ja ilmaisun - takana niin läpikuultavana, että se unohtuu. Mutta neuvoithan lukemaan paljon, ja sehän ruokkii alitajuntaa, josta luovuus nousee.

Kannattaa kuitenkin opiskella vieraita kieliä. Niiden avulla, jo alkeidenkin, oppii ymmärtämään aivan uudella tavalla muita kulttuureita. Ajattelen tässä vaikkapa kiinan tai venäjän alkeiskursseja, jotka olen käynyt. Ei ole monta lausetta päähän jäänyt, mutta mielessä on entistä elävämpänä kuva noista ihmisistä.

Kulttuurien välinen vuorovaikutus rikastuttaa. Kun näkee muiden kulttuurien ihmiset ihmisinä, näkee myös omat juurensa selvemmin. Näkee oman kotinsa ja vanhempansa uudesta näkökulmasta.
Lisäisin: Ole sitkeä. Ole ahkera.
Pidä huolta fyysisestä kunnostasi, suojele aivojasi.

keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Kommentteja kukista ja puista

vesipaju
Alternative Arboretum - Idealistin mielimaisemia -blogiin 3.5.2006

Oli kiinnostavaa lukea vesipajusta. Asuimme Kanadassa ollessamme pari vuotta pienessä kaivoskaupungissa. Naapurillamme oli aika laiminlyöty ympäristö, ja laitoimme eräänä kesänä joukon pajunoksia tonttien välillä olevaan ojaan toivoen, että niistä kasvaisi pensasaita. Ne juurtuivat heti erinomaisesti.

Myöhemmin, kun olimme jo muuttaneet Torontoon, kuulimme että pajuista oli kasvanut kaunis ja rehevä pensasaita.

kukat

Gloomy Sundayn blogissa 27.7.2006 (valokuvatorstai)

Tästä tulee mieleen se, että kasvit ja kukat voivat olla lapselle leluja, jotka korvaavat ostetut tai ihmisen tekemät leikkikalut. Näin oli ainakin minulla lapsuudessa. Lapsi on niin pieni, että kukat ja ruoho, vaikuttavat suurilta. Hän kulkee ruohikossa niin kuin aikuinen metsässä.

Kommentti taiteesta työnä

taiteilijan työpäivä, taide työnä
Parnasso.fi -blogiin aiheesta "Kliseitä taiteilijoista" 21.09.06 klo 17:56

Ihmisellä on tapana tehdä työtään kahdeksasta tai yhdeksästä neljään tai viiteen riippumatta siitä, onko hänellä ollut onnellinen tai onneton lapsuus ja onko hän onnellisessa vaiko onnettomassa avioliitossa tai ollenkaan naimisissa. Näin toimivat myös muusikot, kirjailijat, runoilijatja säveltäjät.

Äskettäin oli TV:ssä ohjelma Mozartista. Siinä korostettiin, että hän sävelsi työkseen, ei huvikseen eikä hoitaakseen jotain traumaansa. Usein hän teki nimenomaan tilaustöitä. Suhtautuminen säveltäjän työhön työnä ei alentanut hänen sävellystensä taiteellista tasoa, kun tietty ammattitaito oli saavutettu ja lahjojakin oli.

Sen perusteella, mitä Mozartista tiedämme, hän myös piti työstään. Meidän onnemme on, että hänen sävellyksissään on sekä kepeää leikkimielisyyttä että syvällistä elämän ongelmien käsittelyä.

Kommentteja rakkaudesta, avioliitosta, vastuusta

Tärkein kaikista, rakkaus.  3.4.2006

Heti alkuun tunnustan, etten ole ehtinyt lukea kaikkia viestejä kunnolla. Tartun vain yhteen asiaan.

Ei kai täällä olla sitä mieltä, että romantiikka on jotenkin valheellista, satua, viihdettä, samoin romanttinen rakkaus?

Ensinnäkin rakkaus on tärkein aihe kirjallisuudessa. Rakkaudesta ja puolison valinnasta riippuu hyvin suuressa määrin ihmisen onni ja onnettomuus. Rakkaus tai sen puute ovat aiheuttaneet sotia, vallankumouksia, rikoksia, jaloja tekoja. Lista on loputon.

Ja tärkeintä -rakkaus ja romantiikka ovat se liima, mikä pitää avioparin yhdessä kautta koettelemusten, läpi vuosikymmenien. Siihen liittyy tietenkin muita asioita kuten ystävyys, anteeksianto, huumori jne.

Jokaisessa avioliitossa, omassa pienessä valtakunnassaan nainen on kuningatar ja mies kuningas.
Motto: "Rakkauden tuli palaa kuin öljy pumpulissa."
vastuulliset miehet, feminismi, avioliitto
Rauno Räsäsen blogissa 20.9.2006
"Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo " -kirjoituksen kommenteissa:

Vastuullisia ja kunnollisia isiä ja aviomiehiä on vielä runsaasti. Heitä arvostetaan ja rakastetaan edelleenkin.
Ns. feministinen uho on vain pintakuohua. Mieskin voi olla tosifeministi. On kysymys molemminpuolisesta toisen kunnioittamisesta.
Eivätkä kaikki parit eroa, osa taas eroaa useaan kertaan, ja se vaikuttaa tilastoihin.
Yhteiskuntamme ja mediamme ei tue uskollisuutta, joka on eräs pitkän liiton peruspilareista. Joku on ihan tosissaan väittänyt, että miehen "kiltteys" on pahasta. En minä ainakaan mitään häijyläistä tai pettäjää haluaisi miehekseni. Tuskin vastaavanlainen nainen lienee miesten toivelistankaan ykkösenä.
Media ei tue myöskään ajatusta, että puolisot voivat pitää huolta toisistaan. Heikkous ei ole halveksittavaa, vaan inhimillistä. Pitkän liiton aikana ehtii kumpikin olla yleensä moneen kertaan tavalla tai toisella heikompana osapuolena, joka tarvitsee toisen tukea jaksaakseen.
Kodin hoitaminen taas on ihan yhteisestä sopimuksesta kiinni. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa, kuten eräs kollega tapaa sanoa.
Elämän yksinkertaiset ilot riittävät, ei onneen tarvita shampanjaillallisia eikä timantteja. (En tarkoita, että ne tuhoaisivat avioliiton.:))
Kuten M. kirjoittaa, kommunikointi ja intiimiys, muukin kuin seksuaalinen, on sitä elämää yhdessä, joka on parasta maailmassa.

avioliitto
Seuraavan kirjoituksen kommenteissa

R.,
kyllä jännitteitä syntyy aina hakemattakin ihmissuhteissa, jollei toinen ole täysin nurkkaan ajettu.
Jos suhde on demokraattinen, jännitteet, myös väittelyt ja riidat kasvattavat kumpaakin aviopuolisoa.
Tässä pidän itsestään selvänä, että toista ei pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. On opittava riitelemään rakentavasti, kertomaan, miltä toisen käytös tuntuu.

Ikkunaiineksen blogiin kirjoituksen "Petetty" kommentteihin 1.10.2006

On hyvin traagista, kun nainen jää yksin lasten kanssa miehen "löydettyä" uuden naisen. Yleensähän media on nykyään pettäjien puolella.
Tuntuu siltä, että heitä suorastaan ihaillaan. Heitä ei saisi arvostella ollenkaan.
Joitakin vuosia sitten luin kiinnostavan kolumnin tästä aiheesta. Siinä kerrottiin ensin Stephen Spielbergin avioerosta. Sitten englantilaisen sanomalehden mieskolumnisti totesi masentuneesti, että jos nainen haluaa napata toiselta naiselta miehen, hän yleensä onnistuu.
Hän käytti esimerkkinä nimenomaan Spielbergien avioliittoa. Toinen nainen piiritti S:ää vuosikaudet, jopa vaihtoi uskontoa saadakseen miehen.
Tämä kertoo tilanteen miesten näkökulmasta katsottuna ja tuo täten jotain uutta tähän keskusteluun. Jotkut miehet suorastaan pelkäävät ja karttavat naisia.
Blogisisko

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Kommentteja politiikasta ja yhteiskunnasta

Amerikka-viha
21.5.2006

Jotain faktaa halusin laittaa tähän keskusteluun, jossa amerikkalaiset leimataan kliseemäisesti moukiksi ja heidän arkkitehtuurinsa näytteenä pidetään vain jotain huvipuistoa.

(Todellisuudessa Disneyworldissakin on toteutettu monia aikaansa edellä olevia ideoita: esim liikenne on maan alla. Siellä oli puhdas ilma ja siistiä. Siellä kokeillaan keksintöjä, jotka tulevat hyödyttämään meitä kaikkia.)

Amerikan jatkuva syntipukkina pitäminen on juuttumista äärivasemmistolaiseen tapaan käsitellä Yhdysvaltoja. Se oli pitkään hallitsevaa Suomessa, ja sen vaikutukset näkyvät näissä blogikeskusteluissakin.

Amerikkalaiset esittävät itse tietenkin paljon kirpeämpää kritiikkia omasta maastaan, mutta vastapainona on se, että annetaan arvo myös niile hyville asioille, joita Yhdyvaltojen kaltaisessa suuressa maassa on runsaasti.

Amerikkalaiset ihailevat yli kaiken vapautta. Se suo erittäin suuren sananvapauden, jota mm Derrida ihaili eräässä haastattelussa, joka tehtiin vähän ennen hänen kuolemaansa.

Toisaalta vapauden ihailu johtaa uskomattomiin huuhaa-ilmiöihin ja elämäntyyliin, jota me kauhistuisimme. Jollakin vanhalla ihmisellä voi olla kymmeniä kissoja ja roskaa polveen asti hienossa viktoriaanisessa huushollissaan, mutta hän nauttii vapaudestaan. Samaa olivat ne vanhat neworleansilaiset, jotka eivät suostuneet lähtemään kotoaan Katrinan aikaan. He kuolivat ennemmin.

Kukaan ei pysty tekemään luetteloa "sivistyneistä" ihmisistä. Koko käsite "sivistynyt" on vaikea ja monikerroksinen. Otan esimerkin: Isoisäni ei ollut käynyt mitään koulua niin kuin eivät yleensäkään hänen ikätoverinsa maaseudulla. Hän oli viisas, maailmaa nähnyt, ja määrittelisin hänellä olleen sekä runsaasti tietoja että "sydämensivistystä", jota kai voisi sanoa nykyään tunneälyksi. Kuitenkin häntä pidettiin varmaankin sivistymättömänä savolaisukkona.

Kirjailijatkin ovat tulleet viime aikoihin asti ylemmästä keskiluokasta ja yläluokasta ja ovat yleensä avuttomia tai tendenssimäisiä "kansan" kuvaamisessa.

Kuten P. olen tietenkin huomannut, että monet kouluja käyneet ihmiset hallitsevat vain oman alansa. Toisaalta nykyään sekin on iso asia, sillä tietomäärä on lisääntynyt suunnattomasti. Kukaan ei voi olla enää "renessanssi-ihminen", joka tietää kaiken, vaikka kemppisiäkin on. Voimme kukin hallita vain sirpaleita. Sitä tärkeämpää on, että valitsemme tiedonlähteemme huolella ja tasapuolisesti.

Eräs tunnettu filosofi sanoi, että hän kärsii siitä, että häntä haukutaan hänen tietämättään - yhtä paljon kuin jos häntä piestäisiin hänen poissaollessaan.

Näin minäkin olen ollut yli kaksi viikkoa onnellisen tietämättömänä E:n huolellisesti muotoillusta ja mielestäni epäoikeudenmukaisesta kritiikistä.

Olisi ollut hauskempi, jos E. olisi kertonut, mistä aiheesta blogissani ei saanut kirjoittaa: israelilaisten ja palestiinalaisten välisestä kriisistä.

Se on niin vaikea, niin tulehtunut suhde, että jätän sen kansainvälisten poliittisten asiantuntijoiden huoleksi. Heillekin se näyttää olevan liian kova pähkinä purtavaksi.
Toivokaamme rauhaa ja sovintoa taistelevien osapuolten välille.
Ystävällisin terveisin
Blogisisko
PS. En kirjoita satuja, vaan historiallisia romaaneja.
[Olin poistanut omasta blogistani E:n Israelia ja Palestiinaa koskevan kommentin]

Unkarin kansannousu
Time, tammikuu 1957
Jura Jukolan blogiin 20.9.2006 kirjoitukseen Forradalom (Unkarin kansannousu ja tilanne vuonna 2006)

Olin USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1956-1957, jolloin sinnekin, missä asuin, pakeni opiskelijoita, jotka olivat olleet mukana kansannousussa.
He kertoivat siitä, miten saman perheen jäsenet vakoilivat ja ilmiantoivat toisiaan. AFS-perheeni läheisiin ystäviin kuului eräs aikaisempi pakolainen perheineen.
Unkarilaisia pakeni maasta jatkuvasti sen jälkeenkin. Vuonna 1979 muutimme Kanadaan. Samana vuonna pakeni sinne Länsi-Berliinin kautta mm eräs perhe. Perheenisän väitöskirja olisi hyljätty, koska hän ei suostunut vääristelemään maataloustilastoja. Lapset oli pitänyt viedä katoliseen rippikouluun salaa syrjäkylälle, jotta vanhemmat eivät menettäisi virkaansa jne.
Samaan aikaan Unkarin tilanne esitettiin Suomessa hyvin ruusuisena.
Olen kuullut niin paljon pakolaisten kertomuksia, että tuntuu todella pahalta, että Suomessa vieläkin vähätellään näiden kansojen kärsimyksiä.

politiikka, lähimenneisyyden käsittely
Ihmiset ovat aika lailla aivopestyjä Suomessa. Se ei ole tietenkään ihme, kun ajattelee lähihistoriaa.
Täällä vallitsee aina yksi totuus kerrallaan, joka on lisäksi aina jokin outo versio siitä, mitä muualla puhutaan. Ja yleensä laahataan jäljessä muusta maailmasta.
En jaksaisi elää Suomessa, jos en lukisi jatkuvasti muiden maiden lehtiä.
Saa nähdä, tuleeko nyt jotain uutta ja avoimempaa keskustelua ennen vaaleja.
Nythän saa jo puhua ja kirjoittaa kritiikkiä taistolaisista ja Kekkosen ajasta eikä käsketä "hoitoon" niin kuin vielä pari vuotta sitten ainakin kirjallisissa piireissä.
Luin muutama päivä sitten HBL:stä Jutta Zilliacuksen kirjoituksen, jossa hän ihmetteli kuitenkin sitä, miten hitaasti menneisyyttä käsitellään meillä Suomessa.
Katson harvoin Suomen TV:täkin. Kerran satuin näkemään keskustelun, jossa entinen huumesyyttäjä Ritva Santavuori sanoi suurin piirtein näin: Suomessahan saavat sanoa mielipiteensä vain demarit.
Niinhän se on. Esimerkiksi Ahon tai Vanhasen haukkuminen on ollut ihan "normaalia käytöstä", mutta kun joku arvostelee demareita, se on mahdotonta ja sopimatonta käytöstä. Ei niin saa tehdä.:)
P.S.
Piti ihan etsiä netistä, mitä Santavuoresta tiedetään, kun hän on harvinaisen itsenäinen ajattelija ja menestynyt järkevä nainen.

Kommentteja taiteesta ja musiikista

Pagistaan-blogiin 25.2.2006 "Töllin huolenharmaan" (Peltoniemen Hintriikan/Hintrikin surumarssi)

Huomaan olevani tynnyrissä kasvanut tyttö. En ole kuullut koskaan sanoja Hintriikan surumarssiin.

Se on minusta hyvin kaunis ja muistan, että se teki minuun suuren vaikutuksen jo teni-ikäisenä. Siinä on jotain samaa kuin blues-musiikissa.

Lapsenikaan eivät ole kuulleet noita sanoja, sillä emme pitäneet radiota emmekä TV:tä niinä aikoina. Äänilevyjä oli kyllä paljon ja lisää lainattiin.

Peltoniemen Hintrikin surumarssi


Pagisijan blogiin samasta aiheesta myöhemmin, pääsiäispäivänä 2006

Satuin tänne näin myöhään uudestaan ja huomaan, että olen minäkin kirjoittanut Hintriikka. Ehkä se on iskostunut mieleen radion kuuluutuksista. Siis sitä nimeä käytettiin mielestäni jo aikaisemminkin.

Luulinkin ennen, että se oli sävelletty Hintriikka-nimisen naisen muistolle. Sitten näin jossakin valokuvan Hintrikistä.

Hän on siinä valokuvassa laiha ja henkevän näköinen, oikein karismaattinen ja komea mies. Katse jäi mieleen.


supistetut kirjat
Pekka Nykäsen blogiin 17.5.2006 ("supistetut kirjat")

Ei sitä aina tiedä, mihin asiat johtavat.

Ostin esiteini-ikäisenä pikkukaupungin rautatieasemalta amerikkalaisen Classics Illustrated-sarjakuvalehden, jonka aiheena oli "Julius Caesar".

Niin onnistunut oli sarjakuvalehti ja varsinkin itse tarina, että menin kirjastoon ja etsin sieltä alkuperäisen näytelmän, suomeksi. Muistan, että minua järkytti erityisesti se, että Julius Caesarin ystäväkin liittyi vihollisiin.

Kului kauan aikaa, ennen kuin pystyin ymmärtämään alkutekstiä. Oli kuitenkin löytynyt elinikäinen ystävä, William Shakespeare.

Tämä kokemus on vaikuttanut muun muassa sen, että olen itse (kustantajan pyynnöstä) kirjoittanut helppotajuisen lasten version ensimmäisestä historiallisesta nuortenkirjastani.

Se on osoittautunut hyväksi ideaksi. Olen itse lukenut aikuisten romaaneja lapsena, mutta olen sitä mieltä, että monesti lukijan kielitaito, henkinen kehitys tai aika eivät riitä, jotta hän voisi omaksua kirjallisuutta sen alkuperäisessä muodossa.

P.S. Minäkin luen kaunokirjallisuutta mieluiten alkukielellä - jos osaan.

jatkoa edelliseen:

Hyvä Pekka,
otit jälleen erittäin kiinnostavan asian puheeksi. Luulen, että tästä kirjojen typistämisestä tullaan vielä keskustelemaan kiivaastikin Suomessa.

Lapsetkin voivat lukea vaihteeksi vaikeaa tekstiä, josta ymmärtävät alussa vain osan ja palaavat siihen myöhemmin.

Esimerkiksi Victor Hugon Kurjat meni täysin yli minun ymmärrykseni, kun luin sen lapsena. Se toi kuitenkin erityistä läheisyyttä Victor Hugoon, vähän samalla tavalla kuin hän olisi ollut isoisä tai naapuri, jonka juttuja ei vielä lapsena ymmärrä tai ymmärtää vain osittain.

Tosiasia on, että jotkut aikuiset ihmisetkään eivät lue kirjoja, jos eivät saa niitä helpommassa muodossa ja jotkut kirjailijat ottavat sen realistisena tosiasiana tai hyvänä busineksenä.