Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koulu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, elokuuta 10, 2016

Ensimmäinen koulupäivä

Lapsen lakeerikengät

Ensimmäinen koulupäivä. Löysin muutama vuosi sitten kirpputorilta nämä kengät. Minulla oli samanlaiset kengät, kun aloitin koulun. Vaikka koulu oli saman kadun varrella korttelin päässä, äiti saattoi minut kouluun. Minulla oli kaunis mekko ja lyhyt tukka. Äiti oli nuori ja piti kauniista vaatteista. Hän halusi, että meillä lapsilla on kauniit vaatteet, sillä hänen kotonaan oli ollut yksitoista lasta ja kouluun piti laittaa, mitä sattui löytymään. Opettaja pilkkasi äitiä sanoen, että hän oli kirjava kuin tikka huonoissa vaatteissaan. Meille ei käynyt niin. Usein sain vaatteita eräältä tutulta lääkärin perheeltä, jolla oli viisi tyttöä. Ehkä nämä kengätkin oli ostettu jollekin tytöistä kevätjuhliin, ja jääneet aivan uusiksi. Näissä kengissä kävin koulua, kunnes tuli syksy ja sateet.

Anna Amnell

Ensimmäisenä koulupäivänä. Tämä kuva on kylläkin otettu vuotta aikaisemmin.. Hame ja liivi olivat vaaleansiniset. Otsatukka on vino, sillä teini-ikäinen tätini oli leikannut sen. Minä rakastin kansakoulua ja vihasin oppikoulua.

P.S. Onneksi opettajan ilkeät sanat eivät murskanneet äitiä. Hän otti sen haasteena niin kuin kaiken muunkin. Me elimme kuin italailaisessa elokuvassa, kirjoitin hänen kuolinpäivänänään. Äiti eli 97-vuotiaaksi.

https://blogisisko.blogspot.fi/2007/04/me-elimme-kuin-italialaisessa.html

keskiviikkona, toukokuuta 15, 2013

Tätä en tiennyt: iPad myös nykyajan rihvelitaulu

IMG_1410

Seinällä on rihvelitaulu muistona siitä, että lapseni kävivät ranskalaista koulua Helsingissä. Myös äitini kirjoitti lapsena Savossa rihvelitauluun koulussa.


Kirjoitin Hannelen blogiin kommentiksi:
 Jos iPadiin voisi kirjoittaa kaunokirjoitusta eli omalla käsialallaan, se olisi uusi versio rihvelitauluista, joita käytettiin suomalaisissa kouluissakin ennen ja ranskalaisessa koulussa vielä lasteni käydessä sitä Helsingissä 1970-luvulla. Ja vielä vanhempi versio oli hunajalla kirjoittaminen, jota käytettiin juutalaisissa pikkulasten kouluissa- ei ole ihme, että heidän kulttuurissaan oppineisuus kukoistaa.
Netistä löytyi vastaus ja myös Hannele kertoi siitä.
iPadiin voi kirjoittaa käsin : käsin kirjoittamisen taito säilyy

maanantaina, maaliskuuta 25, 2013

Kommentit: pakkoruotsi, edut ja haitat

Minigarden by Anna Amnell
Minigarden, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Kommentti Kemppisen blogiin: Pakkoruotsi
1.
Ruotsista on hyötyä maahanmuuttajille, sillä se on helpompaa kuin suomi. Siitä kertoo muun muassa Helsingin Yliopiston pitkäaikainen lehtori Diana Webster uusimmassa kirjassaan Finland Forever.Suomeen on kasvamassa joukko monikielisiä ihmisiä. 

Eläminen monen kulttuurin keskellä on kehittävää, mutta myös raskasta. Lue lisää 

mm kirjailijat Chang-Rae Lee ja Caryl Phillips


3. uusin, tänään 25.3.2013
Ehkäpä ruotsi voisi olla lukion pakollisena kielenä. Sitä ennen luettaisiin pitkät kurssit englantia ja saksaa tai ranskaa.

Ennen oppikoulussa luettiin monia kieliä. Jos olisi kaikille yhteinen koulu 18-vuotiaaksi asti, oppilaat voisivat kaikki lukea joitakin pakollisiia aineita ja valinnaisesti niitä. mitkä sopisivat heidän lahjakkuustyyppiinsä ja kiinnostukseensa. Toimi hyvin Kanadassa.

Joku luki useita kieliä, joku vain pakollista toista kotimaista , jos valitsi luonnontieteelliset ja matemaattiset aineet omikseen.

Päästäisiin eroon myös siitä vappuna tapahtuvasta kansan kahtia jakamisesta valkolakkien avulla. Se vaikuttaa oikein pahalta vanhanaikaiselta luokka-ajattelulta ulkomaalaisten mielestä. Olisi korkea aika tunnustaa kaikki lahjakkuustyypit.

3. Tämä jo 20.maaliskuuta eli viisi päivää sitten

Vaikka sana nöyrä on mennyt pilalle, on pakko käyttää sitä, kun puhutaan kielten oppimisesta. Kielten oppiminen on useimmille meistä vaikeaa. Huomasin sen jo silloin, kun olin ollut vaihto-oppilaana vuoden Amerikassa.

Pinnallisesti ottaen kielitaito oli hyvä ja näppärä, mutta kaukana erinomaisesta. Kaksikielisyys on kaukana edelleen, vaikka englanti oli pääaineeni yliopistossa ja olen ollut siirtolaisena Kanadassa. Joku voi päätellä, että olen tyhmä.:):) Ehkä olen.

Mutta eihän kielitaidon tarvitse olla täydellistä. Tarkoitus on, että tullaan toimeen sillä vieraalla kielellä, joka on tarpeen työn tai ystävyys- ja sukulaisuussuhteitten hoitamiseen. Täysin kielitaidoton voi oppia nopeasti pienen käyttäsanaston ja lauseet esimerkiksi matkaa varten. Tällöinkin on tärkeää, että ääntäminen ja korostus ovat kohdallaan. Pohjan pitää olla kunnossa.

Laitoimme kaikki lapsemme ranskalaiseen kouluun jo lastentarhaiässä. Halusimme heidän oppivan jotakin sellaista, mitä me heidän vanhempansa emme osanneet ollenkaan. Myöhemmin muutimme yhdeksäksi vuodeksi Ontarioon, jossa ranska oli kouluissa pakollinen toinen kotimainen kieli.

Nuorin lapsista ei osannut ollenkaan englantia, mutta hänen opettajansa ennusti, että lapsemme voisi olla meille puolen vuoden kuluttua tulkkina. Hän oli oikeassa. Englannista tuli hänen vahvin kielensä. Lapsistamme tuli monikielisiä, mutta esimerkiksi Sorbonnessa fonetiikan opettaja kysyi tyttäreltämme, oliko hänen äitinsä virolainen(!). Asiantuntija kuuli vieraan vivahteen jossakin kohtaa.

Vuosia myöhemmin näin TV:ssä kirjailija Farley Mowattiin haastattelun. Sanoin, että hänhän puhuu niin kuin meidän nuorin lapsi. Se ei ollut ihme, sillä lapsemme opettajana oli ollut Mowattin veljenpoika.

Mihin pyrin tällä tarinalla? Jos halutaan, että kielitaidosta tulee mahdollisimman hyvä, kielten opetuksen pitäisi alkaa lasten ollessa pieniä, mielellään alle 10-11 -vuotiaita. Opettajien tulisi olla mieluiten syntyperäisiä kyseisen kielen puhujia. (En puhunut koskaan lapsilleni englantia.) Leikkitoveritkin ovat erinomaisia opettajia!

P.S. Pakkoruotsista olen kiitollinen, vaikka se johti vain luetun tekstin ymmärtämiseen. 

Lue myös kommenttini aikaisemmassa kirjoituksessa, jotta ymmärrät, mihin eräs anonyymi viittaa oudoilla kommenteillaan:

Kommenttini Kemppisen kauniiseen kirjoitukseen Annunsiaatio :

Minulle on jäänyt mieleen Vatikaanissa oleva kappeli, jonka seinämaalaukset Fra Angelico on tehnyt. Myöhemmin olen lukenut, että hänen oppilaansa ovat maalanneet osan niistä. Kaunis huone joka tapauksessa. Kaunein sininen väri, jota olen nähnyt.

Ilkka K. kertoi, että hänen vaimonsa silmät ovat sitä väriä. 

Vastasin Ilkalle:
Minä olen nähnyt sellaiset silmät vain kahdella ihmisellä: suomalaisella opettajalla [kollegallani] ja Paul Newmanilla, jota vastapäätä istuin lehdistökonferenssissa Torontossa. [ Paul Newmanin ohjaaman elokuvan "Lasinen eläintarha" - The Glass Menagerie, 1987, lehdistökonferenssi, jossa satuin pääsemään etupenkille, istumaan vastapäätä Newmania ja Woodwardia . Heistä on edellisessä linkissä näkyvä fantastinen tämän vuoden Cannes -juliste, alempana sivulla juliste suurena. Ajankohtaista. Kerrotaan mm, että The Glass Menagerie sai the Palme d'Or -palkinnon vuonna 1987 Cannesissa.

Paul Newmanin siniset silmät 


lauantaina, elokuuta 18, 2012

Kommentti: lapset ja lukeminen



Rakkaus kirjoihin alkaa yleensä kotona. Kun lapselle luetaan ääneen tai kerrotaan tarinoita, kummitusjuttuja, vitsejä, syntyy rakkaus sanojen mahtiin ja lumoukseen.

Taitava opettajakin voi auttaa. Minulla oli kansakoulussa, sen ajan ala-asteella, opettaja, joka rakasti kirjallisuutta. Me lausuimme runoja, luimme ja esitimme näytelmiä. Vaikuttavin draama-kokemus oli se, kun naapurin 8-vuotiaan pojan vatsasta vedettiin luokkamme pikkunäytelmässä "laiskamato" = narunpätkä. Se oli minulle jotain, jota lienevät katsojat kokeneet Shakesperen aikaan.

Elämys on tärkein. Kirjaa lukiessa oli minulle suurin elämys, kun luin Topeliuksen Wälskärin kertomuksista, kuinka munkki hiihti loputtoman suuren jäätyneen järven poikki. En ole raskinut lukea kirjaa uudestaan. [Syntyi historian taju ja näin maiseman linnun lailla. Minua vietiin aikamatkalle.]

Sarjakuvakin voi olla suuri elämys. Muistan elävästi kuvan, jossa ystävät murhaavat Julius Caesarin (Classics Illustrated). En edes osannut englantia paljon ollenkaan silloin.

Pilaako liika ohjelmointi elämyksen? Olemmeko lapsina todellisuudessa sattuman armoilla siinä, mihin suuntaan elämämme kääntyy?

Huom! Artikkeli siitä, miten kohdussa kuultu musiikki ja äänet vaikuttavat. Lue siis jo lapselle, joka ei ole vielä syntynyt. Huotilainen & Fellman: Sitä äitiä kuuleminen, jonka kohdussaasunto Duodecim/2009
Linkki on pitkä, jos haluat kopioida sen itsellesi, käytä tätä
http://tinyurl.com/


keskiviikkona, elokuuta 01, 2012

Elokuu 2012

Polkupyörä ja kukat

Samaa vauhtia eteenpäin! Nyt on vielä kesä, vaikka kauppojen näyteikkunoissa eletään jo syksyä ja koulujen alkamista.

Näyteikkunassa

Vanhat koulutuolit ovat tulleet muodikkaiksi. Niitä kunnostetaan, maalataan, päällystetään.
Nuukuus ja kekseliäisyys ovat muotia: neulotaan, ommellaan, virkataan, hillotaan, kuivataan.
Minä en laita hilloja enkä kerää sieniä: kun ei ole autoa, marja- ja sienimetsään pitäisi mennä taksilla ja saattaisi tulla jonkun tontille. On halvempaa ostaa sekä marjat että sienet torilta ja ruokakaupasta kuin ostaa auto.

Mutta mieheni ei ole käynyt vuosikymmeniin parturissa, sillä leikkaan hänen tukkansa. Koetan innostaa häntä leikkaamaan minun hiukseni. Viimeksi kävin kampaamossa Tsekissä, ja hiusten leikkaaminen maksoi siellä vain muutaman euron.

Ennen oli ainakin pikkukaupunkien vuokra-asunnoissa asuvillakin puutarhaosuus pihassa, ja kasvimaat kaupungin yhteisillä puutarhamailla. Ystäväperheemme on laittanut kukkapenkin kerrostalon pihaan. Sota-aikana ja pula-aikana viljeltiin Helsingin puistoissa perunoita. Jos lama jatkuu ja pahenee, sama ilmiö voi uusiintua.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Kasvitentti lasiverannalla



Nojatuolipuutarhurin kasvitarhaa kirjahyllyssä

"Juuri kasvien keruun takia halusin ehdottomasti oppikouluun." Obeesian kommentti Kemppisen blogissa.

Olen rakastanut luontoa ja kukkia lapsuudesta asti, mutta kasvien keruu tuntui kouluaikana painajaiselta. Kasvien kerääminen, niiden kuivaaminen harmaan imupaperin välissä ja tekstin kirjoittaminen olivat jännittävää ja samalla ensimmäinen tutustuminen latinaan. Mutta kasvitentit pilasivat koko jutun.

Luonnonhistorian opettajamme lehtori Hilja Laaksonen piti kasvitentit kotonaan valkoisessa puutalossa lähellä poikalyseota. Hän istui lasiverannalla rottinkituolissa, ja me tyttölyseolaiset toimme syvään niiaten hänen eteensä herbaariomme kukin vuorollamme toisten odottaessa pihalla. Joillakin oppilailla oli edellisten sukupolvien kasveja, jotka oli irrotettu varovaisesti kellastuneista kasvioista ja kiinnitetty uudestaan liimapaperisuikaleilla uuden kasvion puhtaille valkoisille sivuille.

Kasvitentti lasiverannalla olisi voinut olla juhlaa. Ehkä se oli ollutkin opettajan tarkoitus. Mutta ainakin minun muistissani kasvitentti oli kuin poliisikuulustelu, josta selvittyään koululainen lähti helpottuneena juosten kotiin. Ehkä opettajamme oli meidän aikanamme jo liian vanha ja väsynyt. Kun hän kuoli kesken kouluvuoden, itkevät koulutytöt muodostivat kunniakujan kirkonmäeltä kauas kirkkopuistoon asti, kun hänen arkkuaan kannettiin hautaustoimiston autoon.

Kasvienkeruuta pidettiin tärkeänä osana koulunkäyntiä. Mieheni lähetettiin kouluaikana opettajasisarensa Tuulikin luo Alastarolle tai Lohjalle isoisän luo kasveja keräämään. Meillä on vieläkin tallella paksu mustakantinen kansio, johon anoppini oli kerännyt kasvit käydessään Lohjan yhteiskoulua. Tuulikilla on luonnonkasvipuutarha, johon hän on huolella koonnut kasveja.

Luonnonhistorian tuntien kauhunhetket ovat muistissa. Yhtä pahoja kuin kasvitentit olivat ne tapaukset, jolloin järjestäjänä ollessani tökkäsin opettajaa vahingossa käteen mustekynällä - järjestäjän piti ojentaa mustekynä opettajalle, joka kirjoitti tunnin sisällön ja poissaolot päiväkirjaan.

Rakkaus kukkiin ja luontoon on kuitenkin säilynyt. Se vahvistui entisestään niinä vuosina, jolloin asuimme Kanadassa ja teimme pitkiä telttailumatkoja eri puolille Amerikkaa. Myöhemmin olen perehtynyt kasvien asemaan menneinä aikoina käymällä museoiden puutarhoissa ja lukemalla kirjoja. Tärkeimmiksi ovat tulleet kuitenkin varhaislapsuuden muistot luonnosta, kukista jotka ovat minua korkeampia, kun kävelen niiden keskellä niityllä. Niin ainakin muistelen olleen.


Nettikasvio

maanantaina, marraskuuta 12, 2007

Koulu ja oppilaan maailmankatsomus

Dosentti Jyri Komulainen kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa siitä, että Jokelan koulusurmien yhteydessä on puhuttu kouluterveydenhoidosta, nuorisopsykiatriasta, koulukiusaamisesta ja luokattomasta lukiosta. Hän lisää:

"Haluaisin listalle myös kysymyksen siitä, millaisia aineksia koulua antaa oman maailmankatsomuksen kriittiseen arviointiin.

--koulussa pitää olla riittävästi tilaa omien ajatuksien kriittiselle testaamiselle toisten kanssa. Sillä ei ole merkitystä, tapahtuuko keskustelu filosofian, uskonnon, historian vai yhteiskuntaopin tunnilla. Tärkeintä on, että sitä käydään avoimesti ja riittävän usein.

-- Koulun pitää tukea persoonallisuuden kokonaisvaltaista kypsymistä.

--Jokelan tapaus osoittaa, että kaikki filosofiat eivät ole yhteisön kannalta hyväksyttäviä tai moraalisesti kestäviä.

-- Yksi resurssi löytyy maailmankatsomuksista, jotka perustelevat jokaisen ihmisen ainutlaatuisen arvon.

-- Tässä projektissa tarvitaan paitsi psykologeja ja sosiologeja myös filosofeja ja teologeja."

(Jyri Komulainen: Koulussa voitava testata ajatuksiaan. HS/Vieraskynä 2.11.2007)

Lukiolaisen maailmankuva

torstaina, helmikuuta 15, 2007

Valkoinen lakki kaikille!

Tämä kirjoitus syntyi kommenttina Ikkunaiineksen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja on jo edellä tässä blogissa.

Keskusteltiin tasoryhmistä:

Nähdäkseni tasoryhmien poistamisen syynä oli Itä-Saksasta omaksuttu käsitys opetuspaketista, joka tungetaan jokaiseen lapseen. Marksilaisuushan ei tunnustanut perinnölllisyyttä, ihmisten erilaisia lahjoja.

Koululaitoksen tulisi olla joustava. Jos kaikki lähtisivät koulusta samanarvoisina, "sama lakki päässä", he voisivat alkuun hakeutua niille aloille, joissa he ovat menestyneet koulussa tai joihin ovat koulussa keskittyneet.

Myöhemmin voisi täydentää suorituksiaan joissain aineissa, jos haluaisi vaihtaa alaa.

Oppilaiden jakaminen kahteen eri koulumuotoon peruskoulun jälkeen on epädemokraattista ja ihmisarvoa loukkaavaa.

Halutaanko pitää yllä marksilaista yhteiskunnan kahtiajakoa, jotta saadaan äänestäjiä? Mistä muusta syystä pohjoisamerikkalaistyylistä koulumuotoa vastustetaan?

Kaikki lahjakkuudet ovat nimittäin samanarvoisia.

Valkoinen lakki kaikille!

Tähän kirjoitti nimimerkki Catulux:

"Anna-rukka löi kirveensä kiveen: '
Valkoinen lakki kaikille!'

Tässä korostuu suomalainen tyypillinen asennevamma. Ylioppilastutkinnon/paperisvistyksen yliarvostaminen, joka periytyy varmaan tsaarin ajoilta.

Toisaalta tähän demarinäkemykseen ollaan jo ajautumassa ajopuun tavoin. Suunnitellaanhan LUKIOONKIN (!) jo tukiopetusta; ainakin puheen aiheena seon ollut."

Ja minä vastasin:

Hyvä Catulux,

en ole mikään tyttörukka, vaan maailmaa nähnyt aikuinen nainen. Olen itse käynyt koulua Yhdysvalloissa ja kolme lastani Kanadassa Torontossa 1980-luvun. Yhteensä 10 vuoden kokemus pohjois-amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä.

Kaikki nuoret saivat tosiaan saman neliskulmaisen tupsulakin valokuvaan päähänsä.

Kouluissa oli valinnaisia aineita, tasoryhmiä, tukiopetusta, hyvä järjestys, ystävällinen tunnelma, siis miljoonakaupungissa Torontossa.

Kirjallisuuden ja taiteen opetus oli korkeatasoista. Kielistä pitävä tytär opiskeli koulussa englantia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Matematiikasta kiinnostunut poika sai yliopistotasoista opetusta jo lukiossa, mutta vieraita kieliä ei tarvinnut lukea, oli vain toinen kotimainen eli ranska. Kaikki lahjakkuustyypit huomioitiin. Koulunsa keskeyttäneitäkin oli, mutta he olivat pieni vähemmistö.

Lukion jälkeen toiset menivät yliopistoon, toiset töihin tai oman alansa college-opintoihin (ammattikoulu).

Yhteiskunta on siellä demokraattinen ilman sosialismia.

Ei utopiaa vaan realismia, hyvä Catulux.


Catulux myöntää, että ei ollut perillä tilanteestani. Vastaan:

Hyvä Catulux,

näissä nettikeskusteluissa ei aina jaksa lukea kaikkia viestejä.

Kävin koulua Montanassa tavallisessa amerikkalaisessa koulussa, jossa olin American Field Service -vaihto-oppilaana. Halusin nähdä maailmaa.
Köyhänä sain kokostipendin, matkat ja kaikki maksettiin.

Kanadassa asuessamme vietimme melkein kaikki kesälomat Yhdysvalloissa telttailumatkoilla eri puolilla mannerta tavallisten amerikkalaisten parissa.

Kanadassa lapsemme kävivät tavallista kanadalaista koulua, jossa suurin osa oppilaista oli siirtolaisten lapsia. High school oli erittäin monikulttuurinen - ja rauhallinen. Ne hyvät tavat ja ystävällisyys. Koulua ja kotia arvostettiin.

On eräs asia, jota suomalaiset eivät tule ajatelleeksi. Kansa on Yhdysvalloissa nyt useita vuosia keskellä kuumaa vaalikampanjaa. Vastapuolta haukutaan ihan kaikesta. Amerikassa sanavapaus on aivan omaa luokkaansa. Politiikastakin puhutaan avoimesti.

Yhdysvallat on demokratia, siellä ei istu sama ihminen presidenttinä vuosikymmenet.

Vielä koulusta: Jokaisen lapsen ja nuoren koulunkäyntiin vaikuttaa hyvin paljon perhetilanne. Mikään koulumuoto ei auta, jos koti ei huolla lasta.

Kotia ja perhettä ei arvosteta Suomessa. Lapset työnnetään yhteiskunnan hoidettaviksi. Siihenhän kansaa on ohjattu jo muutama vuosikymmen. Seuraava aste olisi siirtää kaikki lapset sisäoppilaitoksiin, jotta vanhemmat saisivat olla töissä ja muutenkin "toteuttamassa itseään".

Äskeisen Unicefin tutkimuksen mukaan suomalaisten (ja pohjoismaalaisten) lasten psykososiaalinen tilanne on heikko verrattuna muiden yhtä rikkaiden maiden lapsiin. Raha ei ratkaise kasvatuksessa. Lapsi ja vielä nuori aikuinenkin tarvitsee vanhemmiltaan kasvatusta, tukea ja rakkautta. Ja aikaa. "Laatuaika" on huono vitsi.

Käykää seuraamassa keskustelua.

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Kommentti koulusta ja uskonnosta

Salkan blogiin

Salka,

En tunne henkilökohtaisesti kunnolla yhtään lestadiolaisperhettä. Sen perusteella, mitä olen lukenut, ne vaikuttavat monessa mielessä samanlaisilta kuin Amish-perheet Pohjois-Amerikassa. Sanotaan, että pikkulapset ja vanhukset ovat niissä onnellisia, muilla voi olla ainakin ajoittain vaikeaa. (Todistaja-elokuva, jossa näyttelee Harrison Ford, kertoo Amisheista.)

Minulla ei ollut lapsena ja nuorena mitään rajoituksia. Minua ei rangaistu, ei edes tukistettu koskaan. (Rehtori tukisti minua kerran lukiossa voimistelutunnilla, kun en ruvennut tekemään kuperkeikkaa renkaissa. Se tuntui minusta naurettavalta. )

Pidin kovasti kansakoulusta, mutta en oppikoulusta. Olin oikein laiska ja tylsistynyt. Luin salaa romaaneja tunneilla. Vasta kahtena viimeisenä lukioluokkana aloin ahkeroida.

Meillä oli sellainen koti, jossa äiti laulaa koko ajan ja isä kuuntelee radiota - kaikkea muuta kuin "uilutusta" = klassista musiikkia. Äidin "ohjelmisto" käsitti kaikki mahdolliset laulut elokuvaiskelmistä kansanlauluihin, lastenlauluihin ja virsiin. Hänen isänsä oli viulupelimanni, ja suvussa oli paljon musikaalisia ihmisiä (esim Aino Ackte).

Minua moitittiin, kun en käynyt tansseissa enkä ottanut permanenttia. Se oli myös eräänlaista körttiläisyyttä edustavan, erinomaisesti polkkaa tanssivan mummoni suru: Sillä tavalla jäisin vanhaksi piiaksi. Nuorena piti iloita.

Itse en ole pitänyt koskaan oikeastaan muusta kuin klassisesta musiikista. Muu käy korviin. Ehkä korvissani on vikaa.:)

Salka, tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan, kun olet kokenut uskonnon nimissä tuollaista kohtelua. Luulisin kuitenkin, että varsinainen ongelma oli isäsi alkoholismi, joka aiheutti suurta turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta äidissäsi.

Ymmärtääkseni on myös hyvin onnellisia lestadiolaisperheitä, joissa on hyvät ja huumorintajuiset vanhemmat. Usein ihmisten ongelmat ja luonnehäiriöt vaikuttavat siihen, miten he uskonnon käsittävät ja miten sitä elävät.

Se on ikävää, sillä he saattavat sillä tavalla estää toiset saamasta uskonnon suomaa turvallisuutta ja onnellisuutta, joka tekee ihmisen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Fanaattisuudesta

Meirami,

kirjoitit:
"Kaikki fanaattisuus on yhtä raskasta ja vaikeaa."

Se on totta. Paljon ovat kärsineet myös poliittisten fanaatikkojen ja utopia-aatteiden kannattajien lapset kaikkialla maailmassa.

Esimerkiksi Suomessa lapset eivät saaneet lukea 1960-ja 1970-luvuilla edes Aku Ankkoja poliittisista syistä.

Mieleen tulee myös, mitä Louisa May Alcott kertoi isästään, jonka yleinen fanaattisuus ilmeni monilla tavoin. Alcott rakasti kuitenkin isäänsä ja esittää hänestä "Pikku naisissa" ihannoidun kuvan Amerikan sisällissotaan menevänä pappina. Alcott oli filosofi, "mies joka aikoi lähteä ajelehtimaan kuumailmapallolla, mutta perhe piti kiinni narusta" kuten Alcott kirjoitti.(Olen kirjoittanut kauan sitten Koululainen-lehteen Alcottin lapsuudesta. http://aamnell.blogspot.com )

Fanaattisuuden täytyy olla erityisen raskasta myös ihmiselle itselleen. Mikä lienee perimmäinen syy fanaattisuuteen vai onko yhtä syytä? Luulisi, että terapiasta olisi hyötyä, sillä taustalla voi olla myös yksityinen tai kollektiivinen trauma (Amish-lahko oli kaikkien vainoama uuden ajan alun Euroopassa.)

Yleensä on niin, että jos ihminen on yhdessä asiassa fanaattinen, hän on sitä monissa muissakin asioissa ja olettaa kaikkien muidenkin suhtautuvan omiin uskomuksiinsa fanaattisesti.

Tietenkin on myös fanaattisia liikkeitä, sekä uskonnollisia, poliittisia että elämäntapaan liittyviä.

Uskoisin, että ulkopuolisten pilkallinen tai herjaava suhtautuminen voi lisätä yksilön tai joukon traumaa.

torstaina, marraskuuta 02, 2006

Runoilevat opettajattaret

Iisalmen kirkonkylän koulu: opettajat

Kuva ajalta ennen sotia. Toinen vasemmalta Helmi, joka kirjoitti runoja. Keskellä johtajaopettaja. Klikkaa kuvaa, niin näet lisää kuvia tästä koulusta.

Appeni oli johtajaopettajana Iisalmen kirkonkylän koululla, jossa oli monin tavoin lahjakkaita opettajia ja on ollut lahjakkaita oppilaitakin, mm kirjailija Aarno Kellberg. Runoilijan lahjoja oli joillain opettajillakin. Oli tavallista esittää kronikka syntymä- ja nimipäivänä puhumattakaan suuremmista juhlista. Jopa puoliviralliset työasiat voitiin hoitaa runon avulla.

Vielä 1950-luvulla pidettiin koulua myös lauantaisin. Joskus koulupäivä kesti lauantainakin pitkälle iltapäivään. Se ei ollut aina mieleen opettajille eikä oppilaille. Eräs opettajista kirjoittikin johtajaopettajalle anomuksen:

"Ne jotka alaluokkia opettaa
tahtoisivat jo kahdeltatoista lopettaa.
Yksi autoon kiirehtää,
toisella ois pestävää,
kolmas ilman aikojaan
pyrkii pyhän vietäntään
seslongille loikomaan."

Tämä anomus oli tehty yhtä lauantaita varten ja se hyväksyttiin. Anomus oli niin hauska, että eräs silloinen koulupoika, mieheni, muistaa sen vieläkin.

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Ollako 'aamuntorkku' vai 'early bird'?



Aamunvirkulle taivas näyttäytyy kauniina

Lainaan aluksi Marja-Leena Rathjen blogikirjoituksesta. Sen jälkeen kun olen muuttanut Blogger Betaan ja Firefoxiin, ei linkitys tekstissä oikein onnistu. (Lopussa linkki)
Marja-Leena lainaa kanadalaisen kirjailijan Robertson Daviesin tekstiä käsitteestä "daylight saving", kellojen siirtämisestä päivänvalon hyödyntämiseksi:

"I don't really care how time is reckoned so long as there is some agreement about it, but I object to being told that I am saving daylight when my reason tells me that I am doing nothing of the kind. I even object to the implication that I am wasting something valuable if I stay in bed after the sun has risen. As an admirer of moonlight I resent the bossy insistence of those who want to reduce my time for enjoying it. At the back of the Daylight Saving scheme I detect the bony, blue-fingered hand of Puritanism, eager to push people into bed earlier, and get them up earlier, to make them healthy, wealthy and wise in spite of themselves." - Robertson Davies: The Diary of Samuel Marchbanks, 1947, XIX, Sunday


Kirjoitin Marja-Leenan blogiin suomeksi seuraavan kommentin:

Robertson Davies-lainaus on kiinnostava. Tuota tekstiä en ole kuitenkaan ennen nähnyt, vaikka olen muuta häneltä lukenut.

Olen aina ajatellut, että 'daylight saving' luotiin liike-elämän vaatimuksesta. Jos sitä oli jo 1940-luvulla, jolta tuo lainaus on, oli varmaankin kysymys enemmänkin vanhan ajan säästäväisyydestä kuten kirjailija arvelee.

Suomessa sanotaan, että "Aamun torkku illan virkku tapa talon hävittää". Itse olen juuri sellainen "aamun torkku".

Koulut alkavat Suomessa edelleen kello kahdeksalta. Se on ankeaa, sillä koko perheen pitää herätä aikaisin. Oli suunnaton helpotus, kun muutimme Kanadaan kouluikäisten lasten kanssa ja saimme nukkua aamulla myöhempään. Kanadasta palattuani olin aikuisopettajana ja järjestin tuntini alkamaan myöhemmin.

Nyt alan ehkä toipua noista ankeista aamuista ja ajatella, että pitäisikö sittenkin siirtää päiväjärjestyksensä aamupainotteiseksi.

Marja-Leena, kuten varmaankin arvaat, tästä tulee kommentista kirjoitus, kun tämä venyi näin pitkäksi.

(Olen muuttanut Blogger Betaan ja Firefoxiin, joten linkitys tekstissä ei oikein onnistu. Yritän kuitenkin.)

http://www.marja-leena-rathje.info/archives/weekend_time.php#comments