Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikki. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, maaliskuuta 29, 2011

Papukaija, joka laulaa Mozartin Taikahuilua


Kuvassa on Amazon papukaija. papukaijat, kuvia Wikipedia

Kuuntele tätä. Papukaija, joka laulaa Mozartin Taikahuilua Yön kuningattaren osaa. Videossa laulava papukaija eli 15-vuotiaaksi.

lauantaina, heinäkuuta 10, 2010

Surun säveltäjä

Frédéric François Chopin (1810 – 1849) Chopin death mask
Photo: Jack Gibbons, pianist

Pisimpänäkin ihmiselämä on järkyttävän lyhyt. Kun joku kuolee lapsena, nuorena, keski-iässä, suru säilyy läheisillä. Se on pohjavireenä halki vuosien, se puhkeaa yllättäen rajuksi suruksi usein juuri silloin, kun kokee jotain oikein hyvää: tätäkin vaille hän jäi.

Varmaankaan kukaan muu säveltäjä ei pysty kuvaamaan raastavaa tunnetta elämän lyhyydestä niin hyvin Chopin. Me kuulijat taas koemme kollektiivista surua hänen lyhyeksi jääneestä elämästään.

Olemme ladanneet juuri äskettäin iTunesista 260 Chopinin sävellystä tietokoneeseeen ja iPodiin. Musiikki on kuulostanut näin hyvältä viimeksi silloin, kun kuuntelin musiikkia vanhalta hyvältä levysoittimeltamme. (Silloin soitti Tamás Vásáry meille päiväkaudet.)

Seuraavaksi haluan paljon Mozartia ja sieltä täältä jotain muuta hyvää.
Kemppisen blogista löytyy enemmän faktaa näistä ihmelaitteista .iPod, iTunes
Täältä lisää.

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2010

Sumuinen Töölönlahti

Jogging in Helsinki

Kävelimme eilen Oopperan luota keskustaan. Lumi on jo alkanut sulaa teiltä, mutta paikoitellen on suuria vesilammikoita. Töölönlahden luonto on kaunista. Rakennuksista ei voi sanoa samaa. Sumussa Finlandia-talo näyttää kuitenkin kauniilta. Uusi musiikkitalo näyttää aika masentavalta tässä vaiheessa. Päätin, että ei kannata kävellä tätä tietä kaupunkiin.

024 Finlandia House in fog

Finlandia-talo sumussa.

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Kommentti: koulutus ja sivistys

suksimestari Jaakko Rytkönen

Jaakko Rytkönen. Kuva: Anna Amnell
Tausta kommentilleni:
Isoisäni Jaakko Rytkönen oli viulupelimanni ja suksimestari, joka oli käynyt vain "lukkarinkoulun" eli rippikoulun. Hän oli hieno ihminen, jolla oli paljon elämänkokemusta ja sitä mitä sanomme sydämensivistykseksi. Hän luki ahkerasti lehtiä.

Hänen poikansa olivat taas sellaisia ihmisiä, joille olisi sopinut paremmin yliopistokoulutus ja teoreettinen, akateeminen ammatti. Siihen heillä ei ollut mahdollisuutta, sillä perhe asui sydänmaalla, siellä missä oli hyviä suksipuita. Koulut olivat kaukana kaupungissa ja vallitsi jako kansakouluun ja oppikouluunm. Ukki oli aikonut lähteä Amerikkaan kuten veljensäkin. Jos hän olisi mennyt sinne, hänen lapsensa olisivat käyneet highschoolin (= peruskoulun ja lukion) kuten kaikki muutkin lapset ja voineet mennä opiskelemaan, jos olisivat menestyneet koulussa. Koen pohjois-amerikkalaisen yhteiskunnan tässä asiassa tasa-arvoisemmaksi kuin esimerkiksi suomalaisen edes tänä päivänä. Missä viipyy todellinen koulu-uudistus?

Kommentoin Unan blogikirjoitusta.

Viisas kirjoitus.

Jokaisen pitäisi saada tehdä sitä, minkä tuntee omaksi asiakseen. Ja sydämen sivistys on eri asia kuin oppineisuus. Ne voivat tietenkin kulkea myös käsikkäin, mutta näin ei aina ole.

Olen sitä mieltä, että Suomessakin "peruskoulun" tulisi jatkua siihen asti, kunnes koululaiset ovat 18-19-vuotiaita. Oppilaita ei pitäisi laittaa valitsemaan omaa uraa liian aikaisin. Se on nuorelle aikuisellekin vaikea asia.

Pidän pohjois-amerikkalaisesta systeemistä, jossa kaikki käyvät samaa koulua loppuun asti. Se lisää demokratiaa ja vapautta valita sen jälkeen rauhassa oma tiensä, olipa se käytännön ammatti tai akateeminen ura. Kanadalainen koulusysteemi voisi olla esikuvana.

Kanadalainen yhteiskuntahan on "pohjoismainen" ja tasa-arvoinen ilman historiallisia rasitteita.

perjantaina, syyskuuta 26, 2008

Musiikin salaisuus


"En ymmärtänyt musiikista mitään. Mutta siinä juuri piilee musiikin salaisuus: ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, sen voi antaa vain tuntua".
Musiikkitieteen professori Eero Tarasti siitä, mitä musiikki merkitsi hänelle 12-vuotiaana. HS 26.9.2008

perjantaina, elokuuta 08, 2008

Gramofoni, levysoitin, radio




VictorPhonograph

Minulla on syvä tunneside gramofoniin. Se syntyi varhaislapsuudessa mummolassa eräänä kesänä, kun teini-ikäinen enoni kantoi sinne sylissään oikean vanhan ajan gramofonin, jonka hän oli ostanut kaupungista Osto- ja myyntiliikkeestä.

Tämä gramofoni toimi siten, että pyöritettiin kampea, joka viritti koneiston, levylautanen alkoi pyöriä ja torvesta kuului musiikkia. Mukana oli myös muutamia levyjä. Gramofonista oli kovasti iloa, ja se kannettiin rannalle ja juhannuskalliolle, jossa kylän nuoret tanssivat. Tätini kertoi äskettäin, että lopulta gramofoni meni rikki, ja neulaa piti pyörittää sormella.

Olin nähtävästi sinä kesänä hyvin pieni, sillä olin enoni kertoman mukaan ihastunut erityisesti sanoihin "huh-hah-hah-hei", jotka liittyivät kansanlauluun "Iso Antti tuli Härmästä päin". Olin yrittänyt laulaakin tuota laulua, mutta enoni kertoi, että se ei onnistunut. En ollut perinyt äidinpuoleisen sukuni vaivatonta musikaalisuutta. Kaikki soittivat ja lauloivat.

Musiikkki oli heille täysin luonnollista, varsinaista kansanmusiikkia. Soitettiin viulua, hanuria, banjoa, mandolinia tai vaikkapa sahaa tai huuliharppua. Ukki oli ollut viulupelimanni, ottanut soittotunteja ja opetti lapsensakin soittamaan, jos nämä halusivat soittaa, kertoi tätini, joka soitti mandolinia. Enoni oli vähällä mennä sotilassoittokuntaan ja sotaväkikaverinsa Erkki Junkkarisen kanssa musisoimaan, mutta hänet houkuteltiin kotitaloa pitämään, mistä hän oli myöhemmin suorastaan katkera. Hän soitti vanhempana kansanmusikkiyhtyeessä.

Äiti ei soittanut, mutta hän lauloi, oli esittänyt nuorena yksinlauluakin. Hänellä oli hyvin kaunis ääni, ja hänen ohjelmistoonsa kuuluivat kansanlaulut, viihdemusiiki, virret, hengelliset laulut ja lastenlaulut, jotka hän oli oppinut koulussa. Hän lauloi aina työtä tehdessään. Radiota ei olisi tarvinnut, mutta olihan meillä radio. Sehän oli sen ajan perheenisän tapa rentoutua, istua radion äänessä ja lukea lehtiä. Radio oli melkein aina auki. Siitä kuunneltiin kaikki ohjelmat iltahartauksista lauantain toivottuihin levyihin ja Markus-sedän lastentunteihin asti.

Tapa kuunnella päiväkaudet radiota säilyi koko iän monilla sen ajan ihmisillä. Esimerkiksi kolmanneksi vanhin yhteensä kuudesta enostani (ensimmäinen kuoli espanjantautiin ja kuudes vauvana) kuunteli elämänsä loppuun radiosta niin esitelmät, kuunnelmat kuin sinfoniat. Hänen puheensa oli kiinnostava yhdistelmä vanhanaikaista suomea ja nykyajan sivistynyttä kieltä. Hän oli erittäin älykäs mies, jolla oli enemmän taipumusta filosofointiin kuin käytännön asioihin. Näen omassa pojassani hänen kaltaisensa lahjakkuustyypin. Enoni elämään lisäsi tragediaa sota, johon hän joutui teini-ikäiseni ja vietti siellä nuoruutensa. Koulujahan ei siihen aikaan ollut syrjäseudulla, jossa suksimestari-isoisäni asui suuren perheensä kanssa.

Minulle on jäänyt musiikissa kuuntelijan mieluisa rooli. Koulussa laulunopettaja sanoi, että minulla on tarkka korva ja kaunis ääni, jota pitäisi vahvistaa. Amerikassa vaihto-oppilasvuonna minulle tehtiin musiikkitesti. AFS-perheeni äiti oli pianisti ja vei minut saksalaisen emigranttiurkurin luo testiin. Tämän miehen mielestä olin musiikillisesti hyvinkin lahjakas. Minulle siitä on ollut yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä olen hyvin herkkäkorvainen musiikin suhteen. Olisin päässyt opiskeluaikana eräänä kesänä Yleisradioon pitämään ohjelmaa, jossa soitettiin yleisön valitsemia levyjä, mutta en kestänyt ajatustakaan siitä, että joutuisin kuuntelemaan iskelmiä. Mieheni oli pitkään tuosta asiasta minulle vihainen, sillä olisin päässyt alkuun radiotyössä, josta joskus koululaisena kovastikin haaveilin.

Otin lapsena äitini ystävän luona soittotunteja, mutta ne katkesivat, kun soitto-opettaja käski kirjoittamaan nuotteja mustekynällä, mustepullo kaatui ja mustetta meni liinalle. Minulle ei oltu asiasta vihaisia, mutta nolostuin kovasti. En kertonut mitään kotona, mutta kun olisi pitänyt mennä seuraavan kerran soittotunneille, laitoin nuotit halkopinon väliin ja menin leikkimään muiden lasten kanssa ajopeliä.

Meillä oli kotona oikein hieno radio, josta kuuntelin myös klassista musiikkia, josta muu perhe ei ollut kiinnostunut paitsi äiti yksinlauluista. Tunneside radioon katkesi minun kuten monen muunkin kohdalla kokonaan 1960-ja 1970 -luvuilla, kun radio joutui vasemmistopolitiikan ja suomettumisen propagandavälineeksi. Sehän ei ole siitä vieläkään vapautunut.

Mieheni ja minä emme hankkineet radiota emmekä televisiota, vaan kuuntelimme levyiltä musiikkia ja kirjallisuutta, jota saattoi lainata esimerkiksi British Councilin kirjastosta. Kanadassa löysin klassisen musiikin rinnalle bluesin, joka lohdutti siirtolaisen sieluani. Siellä televisio tuotti paljon iloa koko perheelle. Klassinen musiikki oli minulle hyvin merkittävä asia myös silloin, kun opetin Kanadasta tultuani englantia aikuisille kansalaisopistossa ja pidin suggestopedisen englannin kursseja, joihin klassinen musiikki liittyy olennaisesti.

Suhtaudun edelleen varautuen suomalaisiin radio-ohjelmiin. Radio merkitsee minulle nykyään klassisen musiikin kanavaa, jota kuuntelen nytkin tätä kirjoittaessani. Radio on työpöytäni vieressä olevan kaapin sisässä, ja musiikki kuulostaa oikein hyvältä.

torstaina, heinäkuuta 31, 2008

Eine kleine Nachtmusik

 


Olimme myöhäisellä iltakävelyllä keskustassa ja kuuntelimme samalla kaunista musiikkia, jota soittivat nämä kaksi naista ja toinen ryhmä, jossa oli kolme miestä. Ammattilaisia kaikki. Esplanadin varrella olevan hotellin terassilla istuvat turistit ja iltakävelyllä olijat saivat kuulla klassisen musiikin konsertin, Mozartia ja Vivaldia.

Samassa korttelissa sisäpihalla oli mahdoton meteli, musiikkia sekin. Miten ihmisten korvat voivat kestää sellaista?
Posted by Picasa

maanantaina, helmikuuta 11, 2008

Kommentteja: säveliä päässä ja vieraita kieliä

Lopussa kommenttini: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja

Musiikkiunet, kommentti Kemppisen blogiin:

Täälläkin taidetaan tarvita lobotomiaa.

Kuulen usein päässäni tutun kappaleen jo ennen kuin se alkaa soida [levyltä]. Näen toisinaan musiikkiunia (klassista musiikkia).

Valitettavasti en osaa kirjoittaa muistiin säveliä, joten en tiedä ovatko ne jo keksittyjä vaiko uusia.:)

Kerran näin fantastisen unen, jossa olin 1900-luvun alun Pariisin tyylisessä kauniissa puistossa, ihmisillä oli Belle Epoque -vaatteet ja sekä näin että kuulin miehen laulavan. Kieli oli italiaa. Tuo uni on eräs elämäni kiinnostavimmista kokemuksista.

Onko kohtalomme olla tankeroita?
Kommentti keskusteluun vieraan kielen oppimisesta.
- , osuit toisaalta napakymppiin mielipiteessäsi kielen oppimisesta ja toisaalta meni pieleen.

Kun tyttäreni oli Sorbonnessa opiskelemassa ranskalaista kielitiedettä, hänen opettajansa kysyi: Onko sinulla virolainen äiti? Vaikka tyttäreni oli puhunut lastentarhasta asti ranskaa ja opiskellut sitä Kanadassakin, äidinkielestä oli jotain taustalla, sellaista jonka asiantuntija saattoi erottaa ja tunnistaa suomensukuiseksi kieleksi.

Tämä kielititeen asiantuntija sanoi, että hyvän kielitaidon oppimisen esteenä on juuri tuo mainitsemasi pelko oman identiteetin menettämisestä!

Aidosti kaksi- tai monikieliset ihmiset taas vaihtavat kieltä kuin kynää, jolla kirjoittavat omaa aitoa tekstiään. He voivat kuulostaa kuin eri ihmisltä eri kieliä puhuessaan, mutta ovat kuitenkin aidosti oma itsensä kuten esim Jeanne Moreau, jota haastateltiin eilen Teemassa. Hänen äitinsä oli englantilainen ja isä ranskalainen. Kaksikielisyys oli hänelle suuri rikkaus.

Intiaanit puhuvat Pohjois-Amerikassa aitoa englantia ja aitoa ranskaa. Puheessa voi olla alueellisia vaihteluja kuten muillakin. Heitä ei erota púheesta muista amerikkalaisista kuten ei afroamerikkalaisia tai muitakaan, joilla on kaikilla omat, usein hyvin monista maista peräisin olevat juurensa - geneettisesti. Minulla oli jamaikalainen työtoveri, joka puhui yhtä hienoa ja selvää englantia kuin Elisabet II. Niin oli puhuttu hänen kotonaankin.

On rasismia sanoa vaikkapa, että afroamerikkalaisten pitäisi puhua "mustien englantia". He saavat puhua sitä, jos haluavat kuten minä saan puhua (saanko?) savoa, jos haluan.

Suomalainen oppii vieraita kieliä ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Parhaiten, jos aloittaa lapsena syntyperäisen opettajan tai muun aikuisen kanssa, nykyään TV-tä tai musiikkia kuunnellenkin. Kuuntelu on kaikkein tärkeintä aikuisellekin kielenopiskelijalle, ja sehän on nykyään helppoa: silitä, laita ruokaa ja opi samalla kieltä telkkarista.

Mutta taustalla oleva äidinkieli kuultaa takana usein vielä kolmannen polven siirtolaisillakin Pohjois-Amerikassa. Sitä pidetään rikkautena.

Mutta epäselvä ääntäminen haittaa ymmärtämistä. Sen voi kuka hyvänsä huomata kuunnellesssaan vaikkapa TV-haastatteluja.

Selvyys, ymmärrettävyys on tärkeitä. Englanti suomalaisittain äännettynä hankaloittaa kovasti ymmärtämistä varsinkin niillä, joiden äidinkieli on jokin muu kuin englanti tai suomi.

Toinen kommenttini:

"Syntyperäisen kaltainen ääntämys on siis täysin mahdoton ja älytön ihanne."

Ei nyt sentään. Jos lapsi muuttaa noin 10-11 -vuotiaana toiseen maahan tai joutuu muutoin vieraskieliseen ympäristöön, hänen ääntämisensä ja intonaationsa muodostuvat yleensä täysin syntyperäisen kaltaisiksi. Teini-ikäisenäkin se sujuu.
Joillekin se onnistuu TV:tä ja musiikkia kuunnellen.

Vanhemmat voivat pilata asian puhumalla lapsilleen omaa murteellista englantiaan oman äidinkielensä sijasta - jolloin lapsi menettää sen, mikä on aina suurí vahinko. (Vastaavasti Suomeen muuttaneiden ihmisten tulisi puhua lapsilleen omaa äidinkieltään.)

Aikuiselle syntyperäisyyden kaltaisuuden tavoittaminen ääntämisessä ja intonaatiossa on hyvin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Olen tavannut henkilökohtaisestikin joitakin ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet.

Mutta eihän tarvitse vaikuttaa syntyperäiseltä englanninpuhujalta. Huonollakin kielitaidollakin pärjää, kunhan on on avoin ja rohkea, puhuu ja käyttää käsiään ja ilmeitään. Hymyilee, katsoo silmiin.

Tämän huomasin Kanadassa, jossa puhuttiin englantia sujuvasti lukemattomilla aksenteilla ensimmäisessä siirtolaispolvessa. Hyvä itsetunto auttoi tässäkin asiassa.

Suomalaisen tavoitteena voisi olla sivistyneen ulkomaalaisen englanti, jota ymmärretään kaikkialla. Suomalainen kielenopetus on nykyään niin hyvää, että kyllä suomalaisen puheesta pitäisi selvää saada. Toista oli ennen, jolloin ei ollut yhtä hyvää mahdollisuutta vieraitten kielten kuulemiseen.

Muskeli-Netta sen jo sanoi: soinnillisten ja soinnittomien äänteiden erottaminen auttaisi paljon. Etteivät mene sanat sekaisin. Karmeitakin tilanteita syntyy, jos väheksyy oikean ja selvän ääntämisen tärkeyttä.

Kolmas kommentti: Suggestopediset kielikurssit ovat hauskoja

 --
en usko, että opettajat asettavat vaatimuksia "syntyperäiseen" kielen puhumiseen, mutta saattaahan joku ihminen asettaa sellaisen itse itselleen. Saahan sitä harrastaa kaikenlaista, vaikka nuoralla tanssimista.:)

Jos haluatte opiskella kieltä todella hauskasti, menkää suggestopedisille kursseille. Siellä piirretään, lauletaan, keskustellaan, kuunnellaan musiikkia. Kullakin on rooli, jonka mukaan hän keksii elämäntarinan, suvun jne. Estot karisevat. Tehdään mielikuvituksessa kaukomatkoja.

Suosittelen. Olen ollut sekä oppilaana että opettajana. Olen uskaltautunut puhumaan jopa ranskaa sellaisten kurssien jälkeen, vaikka ranskantaitoni varsinkin kieliopissa on kuin vanhan ajan kartta, täynnä suuria valkoisia valloittamattomia alueita.

tiistaina, joulukuuta 11, 2007

Muistoja lapsuudesta

1. Kampa - Minulla oli lyhyet hiukset, ja niitä oli helppo kammata.

2. Lintu - Olin kesälomalla mummolassa ja olin saanut kiinni variksen ja laittanut sen latoon. Aioin viedä sen kaupunkiin ja opettaa sen istumaan olallani ja ehkä jopa puhumaan. Mutta mummo päästi sen pois ladosta ja sanoi, ettei luontokappaleita saanut rääkätä. Mummo oli feministi ennen feminismiä ja vihreä ennen vihreitä.

3. Meri - Olin näkevinäni meren ja vuoria pilvissä. Olin saanut kirjoista aavistuksen siitä, millainen meri oli.


4. Kitara - Äitini suku on ollut hyvin musikaalista (mm. Emmy ja Aino Ackte). Teini-ikäiset tätini ja setäni soittivat melkein mitä hyvänsä korvakuulolta sahalla, hanurilla, mandoliinilla ja kitaralla. Ukki oli viulupelimanni, ja tätini kertoi, että ukki opetti hänet soittamaan kitaraa, jota tätini soittaa vieläkin. Minua pidettiin epämusikaalisena kuten isääni ja hämmästyin kovasti, kun minulle tehtiin vaihto-oppilasvuonna Amerikassa musiikkitesti ja todettiin hyvin musikaaliseksi?

5. Kello - Sain kansakouluaikana sanomalehteen runon kelloista, joiden ääni kuuluu metsässä: " Vanhat kauniit kellot keskellä metsän soivat--". Pidin jo silloin adjektiiveista.

6. Oksentaminen - Ei yhtään muistikuvaa. Olin lapsena aina terve. Mutta pikkusiskoni oksensi, kun eräs sukulainen pakotti hänet syömään hernekeittoa ja piti häntä kiinni nenästä!

7. Mummo - ks. kohta 2.

8. Kirja - Elävimmät muistoni ovat siltä vuodelta, jolloin täytin kolme vuotta. Ensimmäinen oma kirjani oli aapinen, jonka sain sinä kesänä kummisedältäni. Unohdin aapisen ulos, se kastui ja meni pilalle.

9. Pipo - Vain pojilla oli pipot.

10. Matematiikka - Kansakoulussa opettaja antoi meidän opetella laskentoa pitkillä värikkäillä leikkitulitikuilla. Mistähän ihmeestä hän oli sellaiset saanut?

11. Metsä - Ihmeellisintä oli usva metsän reunassa ja sienien poimiminen kuusten pitkien ja tuuheiden oksien alta, jossa oli kasoittain havunneuloja.

12. Ukkonen - Olin kuullut puhuttavan pallosalamasta ja odotin aina ukkosella, tulisiko sellainen sisälle.

13. Hiukset - minulla oli vaaleat hiukset, jotka olivat kiharat siihen asti, kun muutin kaupunkiin ja menin kouluun.

14. Siskot. Toinen sisareni oli lapsena aina sairaana, sillä hän oli syntynyt hyvin pienenä keskosena. Häntä ei saanut koskeakaan. Pikkusisko oli taas minulle kuin elävä nukke, kaunis sinisilmäinen kiharapää, jonka otin mukaani joka paikkaan.

15. Ikkuna. Varhaisin lapsuudenmuistoni on, että olen ikkunan ääressä ja näen, kuinka tulva on noussut talon rappusten eteen ja joku tulee veneellä taloon.

16. Kalenteri - Almanakka oli melkein yhtä pyhä kuin Raamattu. Sitä pidettiin ylähyllyllä lasten ulottumattomissa.

17. Puuro - Pidin vain naurispuurosta.


18. Nenäliina - Puhdas silitetty kangasnenäliina piti laittaa aina kouluun lähtiessä esiliinan taskuun. Kerran nenäliina jäi kotiin. Ja tietenkin minulle tuli nuha piirustustunnilla, jota piti ankara miesopettaja. Hän oli vihainen, kun niiskutin. Onneksi hän opetti vain yhden tunnin viikossa. Oma opettajani oli ystävällinen iäkäs nainen.



19. Parsimissieni: Jostain syystä käsityönopettaja määräsi luokkatoverini Sirkka Kurki-Suonion parsimaan villasukkaa käsityötunnilla. Oliko hän tehnyt jo käsityönsä valmiiksi vai unohtanut sen kotiin? Muistan kuinka Sirkka piti harmaata raidallista nilkkasukkaansa kädessään ja parsi sitä verkkaan.

20. Kynsilakka - Menin tyttölyseoon. Siellä ei saanut käyttää kynsilakkaa.



Alimmassa kuvassa on Sirkka Kurki-Suonio, muissa Pirkko Anna Amnell

Lue myös Luokkatoverin muistolle (2018)


maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Jospa alitajunta tekee töitä



ovi, originally uploaded by amnellanna.
Tämä käytävän kaappi on täynnä kansioita, joissa on aineistoa 1500-luvusta. Valokopioita, muistiinpanoja, piirroksia, valokuvia, karttoja. Sitä vastapäätä olevat avohyllyt ja yksi eteisaulan kirjakaapeista pursuaa kirjoja samasta aikakaudesta.

Eräänä yönä näin unta, jossa kohtasin uuden henkilön tekeillä olevaan kirjaan. Hänen hilpeä laulunsa kuului takaani, kun kävelin unessa pitkää käytävää. Hän oli iloinen ihminen.

Jälleen musiikkiuni. Kirjoitin heti, mitä tapahtui. Syntyi yksi luku. Muuta ei ole syntynytkään. Mutta uskon, että alitajuntani tekee työtä. Näin on usein ollut. Kun en ole voinut ansiotyön tai jonkin muun esteen vuoksi kirjoittaa, olen hämmästynyt sitä, miten tekstiä tulvii, kun tulee vapaata aikaa. Vaikkapa heti ensimmäisenä lomapäivänä tai varhain jouluaamuna muiden vielä nukkuessa. Silloin on pakko kirjoittaa.

Ihmettelen, milloin pääsen normaalin rutiiniin kiinni, niin että kirjoitan joka päivä - työkseni. En ole niitä ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hauskaa tarinaa silloin, kun pitää valita ruumisarkku, kukat ja muistoaterian tarjottavat lähiomaisen hautajaisiin.

Tämä on tuska, joka täytyy käydä läpi. Täysin erilaista on esimerkiksi olla vaikeassa työpaikassa, jonka kieroutuneet ihmissuhteet unohtaakseen pakenee innoissaan mielikuvituksen maailmaan.

Tosi ammattilainen kirjoittaa milloin vain. Näin jotkut väittävät. Lieneekö se totta?

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Kommentti koulusta ja uskonnosta

Salkan blogiin

Salka,

En tunne henkilökohtaisesti kunnolla yhtään lestadiolaisperhettä. Sen perusteella, mitä olen lukenut, ne vaikuttavat monessa mielessä samanlaisilta kuin Amish-perheet Pohjois-Amerikassa. Sanotaan, että pikkulapset ja vanhukset ovat niissä onnellisia, muilla voi olla ainakin ajoittain vaikeaa. (Todistaja-elokuva, jossa näyttelee Harrison Ford, kertoo Amisheista.)

Minulla ei ollut lapsena ja nuorena mitään rajoituksia. Minua ei rangaistu, ei edes tukistettu koskaan. (Rehtori tukisti minua kerran lukiossa voimistelutunnilla, kun en ruvennut tekemään kuperkeikkaa renkaissa. Se tuntui minusta naurettavalta. )

Pidin kovasti kansakoulusta, mutta en oppikoulusta. Olin oikein laiska ja tylsistynyt. Luin salaa romaaneja tunneilla. Vasta kahtena viimeisenä lukioluokkana aloin ahkeroida.

Meillä oli sellainen koti, jossa äiti laulaa koko ajan ja isä kuuntelee radiota - kaikkea muuta kuin "uilutusta" = klassista musiikkia. Äidin "ohjelmisto" käsitti kaikki mahdolliset laulut elokuvaiskelmistä kansanlauluihin, lastenlauluihin ja virsiin. Hänen isänsä oli viulupelimanni, ja suvussa oli paljon musikaalisia ihmisiä (esim Aino Ackte).

Minua moitittiin, kun en käynyt tansseissa enkä ottanut permanenttia. Se oli myös eräänlaista körttiläisyyttä edustavan, erinomaisesti polkkaa tanssivan mummoni suru: Sillä tavalla jäisin vanhaksi piiaksi. Nuorena piti iloita.

Itse en ole pitänyt koskaan oikeastaan muusta kuin klassisesta musiikista. Muu käy korviin. Ehkä korvissani on vikaa.:)

Salka, tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan, kun olet kokenut uskonnon nimissä tuollaista kohtelua. Luulisin kuitenkin, että varsinainen ongelma oli isäsi alkoholismi, joka aiheutti suurta turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta äidissäsi.

Ymmärtääkseni on myös hyvin onnellisia lestadiolaisperheitä, joissa on hyvät ja huumorintajuiset vanhemmat. Usein ihmisten ongelmat ja luonnehäiriöt vaikuttavat siihen, miten he uskonnon käsittävät ja miten sitä elävät.

Se on ikävää, sillä he saattavat sillä tavalla estää toiset saamasta uskonnon suomaa turvallisuutta ja onnellisuutta, joka tekee ihmisen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Fanaattisuudesta

Meirami,

kirjoitit:
"Kaikki fanaattisuus on yhtä raskasta ja vaikeaa."

Se on totta. Paljon ovat kärsineet myös poliittisten fanaatikkojen ja utopia-aatteiden kannattajien lapset kaikkialla maailmassa.

Esimerkiksi Suomessa lapset eivät saaneet lukea 1960-ja 1970-luvuilla edes Aku Ankkoja poliittisista syistä.

Mieleen tulee myös, mitä Louisa May Alcott kertoi isästään, jonka yleinen fanaattisuus ilmeni monilla tavoin. Alcott rakasti kuitenkin isäänsä ja esittää hänestä "Pikku naisissa" ihannoidun kuvan Amerikan sisällissotaan menevänä pappina. Alcott oli filosofi, "mies joka aikoi lähteä ajelehtimaan kuumailmapallolla, mutta perhe piti kiinni narusta" kuten Alcott kirjoitti.(Olen kirjoittanut kauan sitten Koululainen-lehteen Alcottin lapsuudesta.

Fanaattisuuden täytyy olla erityisen raskasta myös ihmiselle itselleen. Mikä lienee perimmäinen syy fanaattisuuteen vai onko yhtä syytä? Luulisi, että terapiasta olisi hyötyä, sillä taustalla voi olla myös yksityinen tai kollektiivinen trauma (Amish-lahko oli kaikkien vainoama uuden ajan alun Euroopassa.)

Yleensä on niin, että jos ihminen on yhdessä asiassa fanaattinen, hän on sitä monissa muissakin asioissa ja olettaa kaikkien muidenkin suhtautuvan omiin uskomuksiinsa fanaattisesti.

Tietenkin on myös fanaattisia liikkeitä, sekä uskonnollisia, poliittisia että elämäntapaan liittyviä.

Uskoisin, että ulkopuolisten pilkallinen tai herjaava suhtautuminen voi lisätä yksilön tai joukon traumaa.

sunnuntaina, lokakuuta 15, 2006

Bachia 60-ja 70-luvun Helsingissä

Opiskeluaikana minulle merkitsi paljon eräs pieni äänilevy, jota lainasin uudestaan ja uudestaan British Councilin kirjastosta. Se edusti monessa merkityksessä toista maailmaa kuin sen ajan Suomi. Myra Hess soitti siinä tunnetun pianosovituksen Bachin preludista "Jesu, bleibet meine Freude". Hienoja Bach -levyjä lainasimme jatkuvasti myös DDR:n kirjastosta. DDR oli ominut Bachin kuten Kemppinen mainitsee tänään kirjoituksessaan. (15.10.2006)

Myra Hess plays: arrangement for piano "Jesu, Joy of Man's Desiring" of the chorale prelude "Jesu, bleibet meine Freude" from Johann Sebastian Bach's Cantata No. 147 "Herz und Mund und Tat und Leben". Myra Hess plays: a new link here

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Siniset talot 2



Savossa käytetään sinistä. Siilinjärven asema oli sininen punaisin ja valkoisin koristein vielä kesällä 1985, jolloin olimme käymässä Euroopassa. Talo vaikutti kovasti amerikkalaiselta, sillä koristeina oli tähtiä



Toinen kuva Siilinjärven asemasta. Väri oli todellisuudessa heleämpi. Kuvat on napattu junan pysähtyessä tällä asemalla hetken verran.



Tämä sininen talo on Iisalmessa Poroveden rannalla. Siinä asui aikoinaan taiteilija Sulo Honkanen, joka opetti Iisalmen piirustuskerhossa. Hän osasi ohjata kärsivällisesti vaikkapa maisemamaalauksen salaisuuksia.




Lähellä entistä Honkasten kotia on tämä rantakioski, joka on suvun ja paikkakunnan perimätiedon mukaan isoisäni viulupelimanni ja suksimestari Jaakko Rytkösen nikkaroima. P.S. Hän on todennäköisesti ollut nuorena miehenä vanhemman puusepän apurina, missä työssä kyläläiset olivat hänet nähneet.



Tällainen koristelu on tyypillistä myös amerikkalaisille Viktorian ajan puutaloille (carpenter Gothic), joita on sillä mantereella ainakin suosituilla lomailuseuduilla.



Jopa viime vuosina rakennettu hyyskä eli moderni ulkohuusi on maalattu siniseksi.

Tämä on jatkoa kirjoitukseeni Siniset talot, jonka innoitti kirjailija Anita Konkan kuvaama venäläinen sininen talo.

torstaina, kesäkuuta 15, 2006

Kultaiset kädet Golden hands

suksimestari Jaakko Rytkönen

My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. He is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died in 1969.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran. [ei ihan samanlainen kuin kuvassa]

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari (suksiseppä). Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, vasta silloin 1800-luvun lopussa alettiin järjestää Suomessa hiihtokilpailuja. Jaakko teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti.

Hän teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan palvelustyttöön, jolla oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret kauniit silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä (Ryth-suku) oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on toisella sisarellani ja tyttärellänikin.  Äiti sanoo, että isoisäkin oli hyvin komea mies nuorena, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin ovat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleen kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät, esimerkiksi Klaes eli Klaus Karppinen. Hän pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vuoden 1918 sota ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisä ei ymmärtänyt sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.





Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
"Nimi Rytkönen on muodostunut mahdollisessti goottilaisperäisestä etunimestä Hrodgaer joka nykyisin kirjoitetaan muotoon Roger." (Wkipedia) Nimi Hrodgaer esiintyy mm Beowulfissa.
Sukututkimus Jaakon ja Marian suvusta
https://maria-ja-jaakko.blogspot.com/2019/08/sukututkimus-on-oppitiunti-historian.html

sunnuntaina, kesäkuuta 11, 2006

Nestor kuuntelee Mozartia. Lang Lang Pekingissä



Nestor on tullut meille kesävieraaksi. Se kuuntelee kiinnostuneena, kun Kiinan Filharmonikot soittavat TV:ssä Mozartia Kielletyssä kaupungissa. Kissatkin pitävät Mozartista.

Long Yu johtaa, solistina Lang Lang (piano) ja Chengy Yuan (baritoni).

Lang Lang soittaa täällä Schumannia.

torstaina, toukokuuta 25, 2006

Tomi Putaansuu jääkaapin ovessa. Mr Lordi, Tomi Putaansuu's picture on my fridge door

Nyt kun Lordin naamion takana olevat kasvot ovat olleet netissä kaikkien nähtävinä, Tomi Putansuun kannattaisi pitää kansainvälinen lehdistökonferenssi ja esiintyä oma itsenään. Hän puhuu kaunista englantia, hän on sympaattisen näköinen ihminen. Hän keräisi pisteet itselleen.

29.05.06
All photos have now disappeared. Ei enää kuvia.
Read about him in Helsingin Sanomat International Edition. Links. editor Jussi Ahlroth.

Now that everybody can see his photo in the net and in the foreign newspapers, Mr. Lordi Tomi Putaansuu should arrange an international pressconference and show what kind of person he really is. He speaks English very fluently. He sounds and looks like a nice person.

It was of course clever of him to use the role of Lordi the monster and the monster outfit and mask. He looks so cute and nice, that he could otherwise sing only country music and romantic love songs.

Lisäys klo 20:37
Olen entistä enemmän ymmällä siitä, mitä on Lordi-ilmiön takana. Internetin maailmassa henkilö voi elää roolihahmonsa takana. Mutta voiko se jatkua muusikon kohdalla? Näyttelijällä on rooli, mutta hänellä on myös yksilöllinen henkilöllisyys. Joku kuitenkin kaivaa tietenkin vähitellen kaikki yksityiskohdat esille Lordistakin. Uteliaana ihmisenä olen kiinnostunut tästä. Lukekaa myös kommentti.

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

Vuoden 1968 Helsingissä idän ja lännen välissä


Photo: Dame Myra Hess/carolinaclassical.com

Jukka Kemppisen tämänpäiväinen blogikirjoitus ilahduttaa. Tietystä syystä se jopa huvittaa minua. Se herättää myös monenlaisia muistoja.

Syksyllä 1968 sain mieheltäni nimipäivälahjaksi levysoittimen. Soittimen mukana tuli paksu Tamas Vasary -Chopin-kansio. Kyllä sitä kuunneltiinkin. Joku mieheni opiskelutoveri kertoi sitten, että DDR:n kulttuurikeskuksessa on paljon Bachia. Kukaan ei lainaa sitä sieltä. Meistä tuli DDR:n kulttuurikeskuksen asiakkaita. Ihmettelimme, kun siellä ei ollut koskaan muita asiakkaita. ( DDR:n kulttuurikeskuksen musiikkikokoelmat löytyvät nyt Maailman musiikin keskuksesta.)

Toinen paikka, josta sai lainata musiikkia, oli British Councilin kirjasto keskustassa lähellä meidän asuntoamme. British Council oli tuttu paikka myös siitä syystä, että monien virkailijoiden lapset olivat olleet Finnish British Societyn lastentarhassa, jossa olin työssä opiskeluaikana. British Councilin kirjastosta löysin levyn, joka tuli minulle kaikkein läheisimmäksi. Lainasin sitä uudestaan ja uudestaan.

Siinä ollut pianokappale on yhä minulle läheisin, vaikka kuulin sitä Kanadassa asuessani jatkuvasti ostoskeskuksissakin. Oli aikamoinen kokemus kuulla se myös pariisilaisessa bussissa, kun olimme tulossa lentokentältä Euroopan lomalle kuuden vuoden ulkomailla asumisen jälkeen.

Tärkeää on itse musiikki, mutta myös ne muistot, jotka se tuo. Nuoren parin vaatimaton mutta optimistinen elämä, pienet lapset ja Narnia-gradun tekeminen, jonka vuoksi kävin myös usein British Councilin kirjastossa.

Dame Myra Hess Jesu Joy of Man’s Desiring. Lue ja kuuntele Hessin Bach sovitus. Huom! Linkki ei vieny enää Hessin soittamiseen, mutta uusi linkki kertoo Myra Hessistä. Etsi Googlella video, jossa Hess soittaa.

sunnuntaina, elokuuta 07, 2005

Mozartia asvalttiviidakossa.

Minulla on tapana antaa aina rahaa katusoittajille. Ajattelen, että jos olisin saanut lapseni jatkamaan soittotunneilla käyntiä pitempään, hekin voisivat olla siinä soittamassa. Muusikkojen uskotaan kylläkin ansaitsevan elatuksensa Suomessa, klassisen musiikin kultamaassa.

En ole enää aivan varma tuosta tämän illan jälkeen. Katsoin TV-dokumenttia Rameausta, joka on eräs lempisäveltäjiäni. Dokumentin jälkeen alkoi Rameaun ooppera "Sammakkokuningatar". Olin pettynyt, kun sitä ei esitettykään 1700-luvun tyylisissä asuissa ja kulisseissa niin kuin dokumentissa.

Mietin, että Mozart oli kuullut samaa musiikkia käydessään lapsena Pariisissa. Selasin samalla kirja-arvosteluja kanadalaisesta lehdestä. Musiikkinautintoni pysähtyi, kun luin amerikkalaisten ammattimuusikkojen kurjasta elintasosta.

Newyorkilainen oboisti Blair Tindall kertoo kirjassaan, kuinka nuoret muusikot joutuvat turvautumaan huumeisiin ja seksiin kestääkseen kovaa musiikkielämää ja edetäkseen urallaan.

Kritiikin kirjoittaja Peter Shaffer, itsekin pianisti, säveltäjä ja kirjailija, sanoo että tuon kirjan luettuaan näkee sinfoniaorkesterin uudessa valossa. Minulle riitti jo kirja-arvostelu. Rupesin miettimään, minkähänlainen lienee todellisuudessa suomalaisten muusikkojenkin taloudellinen tilanne.

perjantaina, heinäkuuta 15, 2005

Elvis Presley Bulevardilla


Elvis vuonna 1957, jolloin näin hänet tällaisena ensi kerran TV:ssä vaihto-opilaana ollessani

 Tennessee, Elviksen kotiseutu

”Kyllä te olette varmaankin onnellisia, kun olette vihdoinkin päässeet näkemään Elviksen kaupungin.” Memphisläisen matkamuistoliikkeen myyjä oli erityisen iloinen puolestamme, kun kuuli, että olimme tulleet Torontosta ja oikeastaan Suomesta asti. Meillä ei ollut sydäntä sanoa, että emme olleet tulleet Memphikseen Elviksen tähden.

Olimme pysähtyneet sinne Missisipin matkallamme etsimään bluesin juuria ja Martin Luther Kingin kuolinpaikkaa. Olimme kokonaan unohtaneet Memphiksen oman Kingin Elviksen. Hänen vaikutustaan ei kuitenkaan voinut olla siellä huomaamatta.

Eräs pääkaduista on nimeltään Elvis Presley Bulevard. Erään motellin nimenä on Heartbreak Hotel. Elviksen muistoksi on pystytetty patsas, jossa tuo rockmusiikin legenda on kitara kädessään aivan kuin pysähtyneenä kuuntelemaan suosionosoituksia.

Elvis Presley -bulevardin katukilvet oli nostettu monen metrin korkeuteen, sillä Elviksen ihailijoilla on tapana napata ne matkamuistoiksi. Tuhannet matkustavat eri puolilta maailmaa joka vuosi rockmusiikin festivaaleille ja Elviksen kartanoon Gracelandiin  [kuvia] sekä muistotilaisuuteen Elviksen talon pihalla olevalle haudalle.

Elvis olisi täyttänyt
tänä vuonna 70

Graceland, Memphis, TN_1986_August_093



Elviksen taloa ympäröivä aita on kirjoitettu täyteen ihailijoiden kirjoituksia. Näimme siellä myös suomalaisen Aimon sanat ”I’ll always love You.” Liput kolmen tunnin kierrokselle oli varattava monta päivää aikaisemmin, joten tyypillinen etelävaltojen kartano ja sen epätyypillinen sisustus jäi meiltä näkemättä. Se olikin meidän lapsista hyvä, sillä he eivät voineet sietää Elvistä.

Elvis tuli minulle tutuksi, kun opetin 15-vuotiaita muutaman vuoden ajan. Minulla oli tapana käyttää taustamusiikkia ja muitakin pehmeitä, nykyään tavallisia keinoja oppilaitteni rauhoittamiseksi. Laitoin heidän ilokseen luokan seinille useita Elvis-julisteita. Puolet ajasta soi oppilaiden lempimusiikki Elvis ja toinen puoli minun silloinen lempimusiikkini Bach. ”Saattaahan tuotakin joskus kuunnella”, sanoivat kompromissiin pystyvät oppilaani Johan Sebastian Bachin musiikista.

Elviksen kartanon ulkopuolella oleva kyltti kertoo, että Elvis syntyi Tupelossa, Missisipin osavaltiossa 8.1.1935 ja muutti Memphikseen 12-vuotiaana. Hän kuoli vuonna 1977 elokuun 17. päivänä. Elvis olisi täyttänyt tänä vuonna 70 vuotta. Memphiksessä on varmaankin suuret juhlat (Elvis Week 8-16.8. 2005). TV 2 esittää myöhään tänä iltana dokumentin Elvis ja Presleyt.