Anne Rice ja uskonto

New Orleans, originally uploaded by Anna Amnell.

Olen poistanut edellisen kirjoituksen, sillä en tiedä, mitä Rice oikein tekee. Ainakin hänestä puhutaan.

Faktoja: Rice erosi katolisesta kirkosta teini-ikäisenä, mutta liittyi siihen takaisin, kun tapahtui monia traagisia tapahtumia: avomies kuoli, tytär kuoli leukemiaan, Rice oli itse kuolemansairas.

Hän kirjoitti Christ the Lord -romaanit, joista olen lukenut yhden, ja se oli hyvä. Rice osaa kuvata toiseutta, erilaisuutta, yliluonnollisia asioita.

Hän muuttui viime vuosina kriittiseksi katolista kirkkoa kohtaan. Siihen saattaa vaikuttaa mm se, että hänen kirjailijapoikansa on homoseksuaali.

Mutta hän ei ole hyljännyt kristinuskoa, vaikka katsoo, ettei voi enää kuulua mihinkään organisoituun kristillieen kirkkoon. Kaikkihan voi muuttua, kun on muuttunut jo monta kertaa. Rice pysyy uutisena.

Hän sanoo näin uskonnosta:
"My faith in Christ is central to my life. My conversion from a pessimistic atheist lost in a world I didn't understand, to an optimistic believer in a universe... created ...and sustained by a loving God is crucial to me. But following Christ does not mean following His followers. Christ is infinitely more important than Christianity and always will be, no matter what Christianity is, has been or might become." 
Kuvassa New Orleansin hautausmaa. Kuva otettu etelävaltoihin tehdyllä matkallamme. 

Anne Ricen haastattelu. Arvostaa luterilaisia.:)

Why reject Cristianity totally? There are also other Christian churches. Anne Rice could become e.g. Anglican.

8/7/2010 6:12:13 AM

Kommenttini eräässä blogissa eilen, ennen kuin kuulin huhusta/ironisesta kirjoituksesta, että Rice olisi liittynyt anglikaaniseen kirkkoon.

Kommentti: naisten kirjat, naistenkirjat

Rakkaus, mustasukkaisuus, viha, kuolema. Nämä suuret aiheet ovat keskeisiä myös naistenkirjallisuudessa.

Naisten kirjallisuutta on monta lajia, on dekkareita, historiallisia romaaneja, näytelmiä, kokeilevia romaaneja, runoutta jne. Siksi voidaan sanoa joko naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (A.S. Byatt) tai kirjallisuutta, jossa naisen (ja lasten) asiat ovat keskeisiä (Anna Karenina).

Siihen mahtuu myös naisten viihdekirjallisuus, jos sellainen halutaan erikseen mainita tai yleensäkään termi 'viihdekirjallisuus'. Jopa Dante tai Milton viihdyttää monella tavoin sekä miehiä että naisia . Usein sanalla viihde tarkoitetaan arkikielessä yksinkertaisesti huonosti kirjoitettua tai aihepiiriltään mautonta kirjallisuutta.

--n eräässä kirjoituksessaan esittämä 'romance' -luettelo sisältää taas esimerkiksi Thomas Hardyn. Romance on vain eräs kirjallisuuden laji, ei arvoarvostelma kuten ei ole myöskään termi 'naisten kirjallisuus'.

Minusta näissä keskusteluissa tulee jatkuvasti esille suomalaisten naisten heikko itsetunto: pitäisi olla mies (Vai onko se alkuaikojen feminismiä?). Mitä ihmeen häpeämistä on siinä että lukee mieluummin raskaudesta, vaatteista yms kuin asioista, joista miehet ovat useimmiten kiinnostuneita, olipa kirjan kirjoittanut mies tai nainen.

Ymmärrän, että miehet eivät useinkaan jaksa olla kiinnostuneita samoista asioista kuin naiset. Miksi heidän pitäisikään? Mieheni joka juoksee joka toinen päivä 5km, väsyy hirveän nopeasti vaateosastolla tai nukketalotarvikekaupassa. Mutta pitäisikö naisten edelleen pitää kirjallisina ja arvokkaina vain miehiä kiinnostavia aiheita?

Hömppä voi olla mukavan tai jollain tavalla rentouttavan kirjallisuuden lempinimi, olipa sitä kirjoittanut kuka hyvänsä. Minulle P.G. Wodehousen 'Jeeves ja Wooster' -kirjat ja elokuvat ovat hömppää, ne saavat minut oikein hyvälle tuulelle. Kieli on oivallista, juonet nerokkaita. Pidän Wodehousesta, vaikka hänellä on eräänlaista naisvihaa huumorin varjolla "Aunts are no Gentelemen". Niinhän nuoret miehet ajattelevat.:)

(Minulla ei ole mitään nuoria miehiä vastaan, minulla on kaksi poikaa, vävy ja sisarenpoika, joista kaikista pidän mahdottoman paljon ja jotka sietävät minua ihmeen hyvin.)

Wodehouse uskalsi olla vielä 'hömppä', mutta hän elikin niin mahdottoman vanhaksi, ettei hänen tarvinnut välittää enää kenestäkään mitään.

Minusta on kiinnostavaa myös keskustelu aikuisten "tyttökirjoista". Se liittyy trendiin, jossa aikuiset leikkivät. Ennen oli niin, että aikuisten leikit ja aikuisten huonekalut annettiin lapsille. Nyt tehdään päinvastoin. Johtuuko se siitä, että lapsia on niin vähän?

Ihmisellä on kuitenkin lapsen kaipuu, ja hän tekee lemmikkieläimistä ja jopa itsestään lapsen saadakseen elää uudestaan lapsuuden, sillä sitähän lasten saaminen perheeseen merkitsee: toista lapsuutta, jossa saa korvata ensimmäisen lapsuuden puutteet. Eräskin mies sanoi, että kun hän haaveili aina lapsena sähköjunasta, hän osti lapselleen sellaisen saadakseen itsekin leikkiä sillä.

Historiallisten "tyttökirjojen" kirjoittajana tiedän, miten sanat leimaavat kirjallisuudenlajia ja kirjailijaa.

Tullaanko varsinaiseen tyttökirjaankin suhtautumaan nyt uudella tavalla? Tyttökirjojen lukijat ovat lapsia, 8-13-vuotiaita tai naisia, jotka elävät uudelleen lapsuuttaan lukiessaan lapsuutensa kirjoja uudestaan ja uudestaan. Varsinaisten lukijoiden nuoruuden vuoksi tyttökirjat ovat "kilttejä" olipa aihe kuinka raskas hyvänsä. Haluamme, että lapsilla olisi lapsuus.

Magnolia ja kommentti: monikulttuurisuus

Parhaita asioita Torontossa olivat magnolia, koulut, kissat ja monikulttuurisuus. Niistä oli meidän perheelle eniten iloa ja hyötyä. Minulle myös laaksot olivat tärkeitä tulevan kirjoittamiseni kannalta.

Monikulttuurisuutta sovussa (kommentti kommenttiin, jonka satuin näkemään Vihreässä langassa)
1. kommenttini nimimerkillä "monikulttuurisuus"
Suomalaisuus ja monikulttuurisuus sovussa | 25.04.2009
Eric kysyi: "Olisiko heittää esimerkkiä, missä monen kulttuurin ihmiset elävät ihanaa yhteiseloa?"

New York ja Toronto. Yleensäkin Kanada, jossa monikulttuurisuus on perustuslaissa.

2. kommntti

Mielipiteeni sovusta monikulttuurísessa yhteiskunnassa perustuu omaan kokemukseeni.

Minäkin asuin yhdeksän vuotta Kanadassa, niistä seitsemän vuotta Torontossa. Monikulttuurisuus oli meidän perheen mielestä parhaita asioita Kanadassa.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kukin kunnioittaa omaa kulttuuriaankin (!) entistä enemmän. Se ei merkitse siis oman kulttuurin menettämistä. Vaikutteita voidaan saada muista kulttuureista, ja se on aina hyväksi. Suomen kulttuurielämä on ollut kukoistavimmillaan silloin, kun sillä on ollut läheinen kosketus muihin kulttuureihin.

Torontossa oli samassa talossa, saman kadun varrella sekä lasteni kouluissa kaikkia mahdollisia uskontoja, rotuja ja kulttuureja edustavia ihmisiä, poliittisia pakolaisia entisen Itä-Euroopan alueelta sekä siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Elettiin sovussa. Rasismi oli ehdottomasti kiellettyä, toisten uskontoa ja kulttuuria ei pilkattu.

Siirtolaisten valinta tehtiin pistejärjestelmän perusteella. Pakolaisten valinnassa oli muut perusteet.

Kirjailija Paul Auster on kirjoittanut newyorkilaisten suvaitsevaisuudesta toista ihmistä kohtaan.

Kaikissa yhteiskunnissa on nykyään laman vuoksi ongelmia, niin varmaan myös nyky-Kanadassa.

Hyvää viikonloppua.

Minna Canth: Minna ja minä

Kun Minna ja minä olimme nuoria. Mieheni ottama kuva. Olimme matkalla hänen vanhempiensa kanssa, ja Jyväskylässä nuori Minna Canth ja minä kohtasimme. Kaikille savolaisille koululaisille Minna Canth oli ollut kuin naapurin täti, vakava ja hiukan pelottava. Nuori Minna oli jotain uutta minulle.

New York, lumi, Gandhi - ja Sofi Oksanen

New York, lumi ja Gandhi - Siinä vasta yhdistelmä.
Sofi Oksanen in World Literature Forum.

En ole ollut koskaan New Yorkissa talvella, aina vain kesällä, kun siellä on kova helle. Katselen usein tämän New Yorkissa asuvan puolalaista syntyperää olevan naisen valokuvia Flickrissä. Huomaan, että minulla alkaa olla ikävä toiselle puolen valtamerta. Sanotaan, että kerran siirtolaisena ollut kaipaa aina rapakon toiselle puolelle, olipa hän kummalla puolen hyvänsä.

Paljon vaikuttaa myös se, että valtava Amerikka on pystynyt tekemään suuren loikan tulevaisuuteen, mutta Suomi junnaa edelleen menneisyyden lätäköissä.

Lehdistössä kysellään nyt, ansaitseeko Sofi Oksanen myös Runeberg-palkinnon. Jonkun toisen kirjailijan kohdalla olisi järkevää kysyä näin, mutta Sofi Oksanen edustaa uutta tilannetta suomalaisessa kirjallisessa maailmassa. Sofi Oksanen on uuden kulttuurin edustaja Suomessa, mutta hänhän onkin kahden kulttuurin kasvatti, suomenvirolainen, joka uskaltaa ilmaista mielipiteensä.

Kysykäämme ennemminkin: Ansaitsevatko vasemmistolainen suomalainen kulttuuri ja maahanmuuttajille vihamielinen Suomi Sofi Oksasen kaltaisen kirjailijan, joka edustaa nyt suomalaista kulttuuria maailmalla? Näen palkintovyöryn merkkinä kahdesta asiasta: Sofi Oksanen on harvinaisen hyvä kirjailija. Suomalainen kulttuuriväki tekee katumusharjoituksia vuosikymmenien syntien vuoksi.

Toisinaan viimeiset tulevat ensimmäisiksi jo tässä maailmassa. Virolaisen maahanmuuttajaäidin tytär, joka kerää parhaat kirjallisuuspalkinnot Suomessa, on jotain samaa, kuin oli Gandhi Brittiläisessä imperiumissa tai mitä on Obaman perhe Valkoisessa talossa. Muutoksen alku.

Suku merkitsee Suomessakin

Tämän aamun Hesarissa Kaija Virta kirjoittaa suvun merkityksestä Amerikan politiikkaan. (Sukuvaltaa lännessä ja idässä. HS/Merkintöjä 20.12.2008): "Yhdysvaltain edesmenneen presidentin John Kennedyn tytär Caroline on tarjoutunut täyttämään New Yorkin senaattorin paikan --. " Virta kertoo amerikkalaisesta tutkimuksesta, joka osoittaa, että "kongressin jäsenyys on todellakin paljon periytyvämpää kuin esimerkiksi lääkärin tai putkimiehen ammatti". Sukunimen kuuluisuus ja perheen sosiaaliset yhteydet vaikuttavat kirjoituksen mukaan yhtä hyvin idässä kuin lännessä.

Mutta näinhän on myös Suomessa, mitä Virta ei lainkaan mainitse. Esimerkiksi Jutta Urpilaisen kerrottiin olevan kolmannen polven demari. Aikoinaan vasemmistoradikaalien kuuluisa laulu - jota en ole muuten koskaan kuunnellut - kertoi 20 vaikutusvaltaisesta suomalaisesta suvusta.

Sen jälkeen suomalainen vasemmisto on luonut omat dynastiansa, joiden jälkeläisille levitetään punainen matto, ryhtyivätpä nämä mihin hyvänsä. Eräästä suomalaisesta nuoresta kirjailijasta sanottiinkin, että hän on "vankkaa vasemmistosukua".

Mutta myös vanha hieno suku merkitsee edelleen jotakin. Luin juuri eilen kirja-arvostelua, jossa tämä rehellisesti myönnettiin:
"--esikoiskirjailijan teos on arvostelijallekin vakava paikka, koska aiemmasta tuotannosta ei ole tukea arvioinnille. Tehtävä on astetta vaikeampi, kun tekijän nimi viittaa Suomen kulttuurielämässä laajalti vaikuttaneeseen sukuun [Gullichsen]." (Onnimanni 4/2008)

Jos joku kirjoittaisi suomalaisen opaskirjan siitä, miten menestyä alalla kuin alalla pienessä Suomessa, siinä pitäisi neuvoa: jos et ole syntynyt tunnettuun sukuun, mene naimisiin tunnetun suvun jäsenen kanssa - edes siksi aikaa, että saat häneltä nimen, kuten eräs nainen vitsaili. Sukua vastaa myös sopiva poliittinen puolue tai se että on ollut kuuluisan henkilön puoliso tai tyttöystävä/poikaystävä, suomeksi sanottuna rakastaja tai rakastajatar.

Uusi dynastia ovat julkkikset. Tunnetun ja varsinkin skandaaleja herättäneen julkkiksen kirja saa vaikkapa kirjamessuilla enemmän huomiota osakseen kuin työhuoneessaan puurtaneen kirjailijan teos. Kestojulkkiksen lapset ja lapsenlapsetkin perivät häneltä paikan julkisuudessa aivan kuten tunnettujen kirjallisten, kirkollisten tai poliittisten sukujen jälkeläiset.

Sekä suomalainen politiikka, kulttuuri että kirkollinen elämä kertovat suvun ja sen saavuttamien suhteiden vaikutuksesta menestykseen.

Niin - eräs neuvo unohtui: itse hankittu skandaalikin auttaa eduskuntaan ja hyviin virkoihin yhtä hyvin kuin kirjan menestykseen.

Paljon Onnea, Sofi!

Sofi Oksanen sai vuoden 2008 Finlandia-palkinnon romaanillaan "Puhdistus".
Sofi Oksanen: Puhdistus (kommmenttini huhtikuussa 2008 Parnassson keskusteluissa)

Onnittelukukan olen kuvannut vuosi sitten Kroatiassa, jossa Sofi Oksanen oli kirjailijavierailulla muutama viikko sitten.

Parnasson keskustelu Sofi Oksasen kirjasta. Kommentoin siinä. Osa kommenteistani myös tässä blogissa. Klikkaa sanoja 'Sofi Oksanen'.

On todellakin hyvä olo tämän vuoden Finlandia-palkinnosta. Sofi Oksanen on rehellinen ja suora kansainvälinen kirjailija, jolla on häikäisevä tyyli.

Morris ja Aalto: miehestä naiseksi

Jan Morris (BBC)
Kannattaa lukea Jan Morrisin tarina, jotta ymmärtää hieman paremmin kirkkoherra Olli Aaltoa, jonka sukupuoli vaihtuu tänä talvena.

Jan Morris oli vuoteen 1960 asti James Humphrey Morris. Hän on kirjailija, sotareportteri, II maailmansodan aikainen tiedustelu-upseeri, viiden lapsen isä ja ollut naimisissa vaimonsa Elizabethin kanssa vuodesta 1949. Välillä pariskunta joutui eroamaan ja solmimaan siviiliavioliiton, mutta heidät on vihitty uudestaan myös kirkollisesti. Vaikka Jan Morris on welshilainen tasavaltalainen, hän otti vuonna 1999 vastaan aatelisarvon kohteliaisuussyistä kuningatar Elisabetilta.

Jan Morrisista on paljon tietoa netissä, ja hän on kirjoittanut myös itse elämästään. Suosittelen, että ainakin ne, jotka joutuvat tekemään päätöksiä Olli Aallon tilanteessa, tutustuisivat Jan Morrisin elämänkertaan ja muihin vastaaviin tapauksiin.

L.M. Montgomery: lapsuus ja aikuisvuodet

Tämä maalaispappila Toronton lähellä oli pitkään Lucy Maud Montgomeryn koti. Hän kirjoitti siellä puolet kirjoistaan.

LM Montgomery kuoli vuonna 1942 lääkkeiden yliannostukseen kuten Helsingin Sanomat kertoo tänään. Montgomeryn pojantytär paljasti tämän perhesalaisuuden eli isoäitinsä itsemurhan kanadalaisessa Globe & Mail -lehdessä.

Montgomery oli saanut aikaisemmin hermoromahduksen ylirasituksesta, jonka oli aiheuttanut ennen kaikkea hänen aviomiehensä pitkäaikainen sairaus, joka täytyi pitää salassa, koska mies olisi muuten menettänyt virkansa. Masennusta oli aiheuttanut pitkään myös se, että Montgomery oli kokemattomuuttaan myynyt kaikki oikeudet ensimmäiseen Anna-kirjaansa eikä saanut nauttia esimerkiksi siitä tehdyn elokuvan tuotosta. Mutta hänellä oli masennusta jo nuorena ennen kirjallista uraa ja avioliittoa, kuten käy ilmi hänen päiväkirjoistaan, joita alkoi ilmestyä Kanadassa jo 1980-luvulla.

Lucy Maud Montgomery sanoi ennen kuolemaansa ystävilleen: "Muistakaa minut sellaisena kuin olin". Millainen oli Anna- ja Runotyttö -kirjojen kirjoittaja?
Lue kirjoitukseni LM Montgomeryn lapsuudesta ja aikuisvuosista.
Nämä kirjoitukset ovat ilmestyneet aikaisemmin lehtiartikkeleina. Kuvan ja artikkeleiden copyright Pirkko Anna Amnell.

Mies Hercule Poirot'n takana

Me tunnemme naisen Hercule Poirot'n takana, Agatha Christien. Mutta millainen onkaan David Suchet (valokuva), mies joka on ainoa oikea Hercule Poirot useimpien katsojien mielissä ja joka oli paras Poirot myös Agatha Christien mielestä?

Olet nähnyt Suchet'n valokuvan ja nyt voit kuulla Suchet'n puhuvan sekä normaalilla David Suchet -brittiaksentilla että huolella opettelemallaan Hercule Poirot-aksentilla. Ja niin kuin ehkä arvaattekin, hänellä on pehmusteita ("my armadillo suit"). Ne luovat pyylevän Poirot'n, joka on uimarannallakin täysissä varusteisssa: puku, liivit, tyylikäs paita ja solmio, huolellisesti kiillotetut kengät, asuun sopiva hattu, napinlävessä elävä kukka tai belgialaiselta nuoruudenaikaiselta ihastuksenkohteelta saatu kukkakoru.

David Suchet (lue Wikipedian artikkeli) on latvianjuutalaisen lääkärin ja englantilaisen näyttelijättären poika. Äidin puolelta hänen esivanhemmissaan oli ranskalaisia. Suchet on lyhennetty nimestä Suchedowitz.

Suchet oli Aslanin ääni englantilaisessa Narnia -TV-sarjassa. Se sopii hänen maailmankatsomukseensa, sillä hän on tunnustuksellinen anglikaaninen kristitty ja on lukenut Luukkaan evankeliumin äänikirjaksi, joka on hyvin suosittu. Shakespeare-näyttelijä ja TV-sarjan Poirot David Suchet on aateloitu.

Minua Hercule Poirot kiehtoo kovasti, koska hän muistuttaa kovasti isoisääni. Hän oli myös pieni kooltaan kuten Poirot, hymyilevä ja ystävällinen mies. Monet ilmeet ovat samanlaisia.

Idän pikajuna: pysäkkinä Zagreb

Hotel Esplanade, Zagreb

Miltei vastapäätä Zagrebin rautatieasemaa keskuspuiston varrella on kaupungin hienoin hotelli Hotel Esplanade, joka oli heti valmistuttuaan eli 1920-luvulta asti eräs Idän pikajunan pysähdyspaikoista.

Olimme vuosi sitten Zagrebissa ja koska asuimme sukulaisemme luona, yösijaa ei tarvinnut etsiä. Hotel Esplanade on viiden tähden hotelli, joten sinne ei olisi ollut varaa mennä asumaan.

Siellä ovat yöpyneet muiden muassa Charles Lindberg, Orson Welles (jolle on nimetty sviitti), Stewart Granger, Woody Allen, Lawrence Olivier ja Vivian Leigh, Elizabeth Taylor ja Richard Burton - ja Agatha Christie, jonka kirja "Idän pikajunan arvoitus" on tuttu myös elokuvista.

Vuonna 1929 länteen matkalla ollut Idän pikajuna juuttui viideksi päiväksi lumeen 130 kilometrin päässä Istanbulista nykyisen Çerkezköyn kohdalla. Tämä tapaus innoitti Agatha Christien kirjoittamaan "Idän pikajunan arvoituksen".

Belgialainen Georges Nagelmackers perusti vuonna 1876 yhtiön, jonka makuuvaunuin ja ravintolavaunuin varustetut 1. luokan junat kulkivat Euroopassa. Yhtiön lippulaiva Idän pikajuna (Express d'Orient, myöhemmin Orient Express) alkoi kulkea kahdesti viikossa Pariisista Mustan meren rannikolle, josta höyrylaiva vei matkustajat Konstantinopoliin. Sinne oli suora yhteys jo vuodesta 1889 lähtien. Matka kesti 67,5 tuntia.

Ensimmäinen maailmansota keskeytti Idän Pikajunan toiminnan. 1920-luvulla vanhat puiset makuuvaunut ja ravintolavaunut korvattiin uusilla sinisen ja kullan värisillä teräsvaunuilla.



Zagrebin rautatieasema on ollut eräs Idän pikajunan pysäkeistä.
Sotien välillä toimi myös Simplon Orient Express reitillä Pariisi - Dijon - Lausanne - Milano - Venetsia - Trieste - Zagreb - Belgrad - Sofia - Istanbul. Time- lehti kertoo matkasta Idän pikajunalla vuonna 1935 ja dramaattisesta välikohtauksesta Zagrebissa.

Toinen maailmansota lopetti varsinaisen Idän Pikajunan toiminnan. Vuoden 1947 jälkeen Idän pikajunan korvasivat vähitellen Itä-Euroopan kommunistimaiden omat junat. Idän pikajuna kulki sen jälkeen vain lyhyempiä reittejä muualla Euroopassa.

Nykyään on mahdollista kulkea Idän Pikajunan reittiä monilla junilla.

Zagrebin asema esiintyy myös eräässä James Bond -elokuvassa, mutta ei näkyvissä todellisena, sillä sitä ei voinut elokuvan tekemisen aikoina kuvata. Aseman ruusunpunainen väri ei olisi sopinutkaan elokuvan karuun kohtaukseen kylmän sodan ajalta.

Agatha Christie matkustaa Idän pikajunalla British Museumin sivuilla oleva artikkeli kertoo, että kirjan syntymiseen vaikutti kirjailijan eräällä Orient Express -matkallaan kokema episodi: tulvan aiheuttama kahden päivän pysähdys Kreikassa ja junassa ollut kiinnostava kansainvälinen seurue.

Edith Wharton ja oppineisuus

Edith Wharton (1862-1937) kuva Wikipediasta.

Oppineisuus ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun mainitaan nimi Edith Wharton. Hänet tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten elokuvasta Viattomuuden aika, joka perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa. Hän kirjoitti sen heti ensimmäisen mmailmansodan päätyttyä paetakseen hetkeksi menneisyyteen, 1870-luvulle, lapsuutensa ajan New Yorkiin.

Edith Wharton laitettaisiin varmaan blogimaailmassakin lähinnä Hömpän helmiin, viihdekirjailijoiden joukkoon. Älykäs Edith Wharton osasi ehdottomasti viihdyttää, hän oli Pulitzer-palkittu menestyskirjailija, hänen teoksensa ovat sujuvasti kirjoitettuja, viiltävän teräviä tutkielmia newyorkilaisen yläluokan elämästä. Wharton kuului itsekin tähän samaan joukkoon, ja hänen ystäviään olivat muiden muassa Henry James ja Theodor Roosevelt. Hän asui suurimman osa elämästään Italiassa ja Ranskassa ja oli innokas kaukomatkaaja.

Entisaikoina ihmiset hankkivat tietoa eri tavalla kuin nyt. Ei kuninkaan tarvinnut osata lukea tai kirjoittaa. Hänelle luettiin ääneen, ja kirjuri kirjoitti kirjeet.
Samanlainen ilmiö on alle kouluikäinen lapsi, jolle on luettu paljon kirjallisuutta eri aloilta. Aapinen ei kiinnosta koulun alkaessa. Meidän piti lahjoa nuorin lapsi lukemaan lasten kuvakirjoja suomeksi, kun hän ei "oppinut" lukemaan suomea ensimmäisellä luokalla. Ranskaa hän luki ja kirjoitti jo lastentarhassa ja 0-luokalla, esikoulussa jollainen Helsingin ranskalaisessa koulussa oli jo tuolloin.

Luin viime kevään flunssan aikana yli 800-sivuista Edith Whartonin elämäkertaa. (Hermione Lee: Edith Wharton. 2007) Varakkaasta perheestä oleva Edith Wharton (o.s. Jones) ei käynyt koskaan koulua, mutta luki lapsesta asti isänsä laajan kirjaston kirjoja ja jatkoi itseopiskelua lukemalla oppineiden ystäviensä suosittelemia teoksia.

Hänen omaan laajaan kirjastoonsa kuului myös
suomalaisen Edward Westermarckin "The Origin and Development of Moral Ideas" vuodelta 1906. Wharton kuvaakin romaaneissaan rikkaan newyorkilaisen "heimon" moraalisia ongelmia Amerikassa ja Euroopassa. Monien sivistyneiden ja varakkaiden maanmiehiensä tavoin Wharton viihtyi Euroopassa enemmän kuin New Yorkissa, josta hän kuitenkin kirjoitti suurimman osan romaaneistaan. Wharton oli myös italialaisen arkkitehtuurin ja puutarha-arkkitehtuurin asiantuntija.

Kemppisen blogissa keskusteltiin eilen mm. Kaarle Suuren "lukutaidottomuudesta" ja Edward Westermarckista. Innostuin kirjoittamaan sinne äsken kommentin - joka ei varmaankaan vielä näy. Se laajeni nyt blogikirjoitukseksi. Blogikeskustelu voi inspiroida.

Bul Bul on kaunis lintu

Kuva Wikipediasta

Rakel Liehu "Bul bul", some of the poems of the collection translated here by Herbert Lomas- Also "Bulbul".

Rakel Liehu on saanut valtionpalkinnon runokokoelmastaan "Bul bul". Mikä ihmeen bul bul?

Täältä löytyi persialainen kuva bul bulista, sikäläisestä satakielestä. Minkä värinen se on?
Ylhäällä kuvassa olevalla bul bulilla sanotaan olevan ruma ääni. Salman Rushdien mukaan satakieli laulaa "bul-bul".

Persian "tuhanten laulujen linnun" eli bul-bulin laulun salaisuus johtuu sen rakkaudesta ruusuihin. Mutta Sri Lankassa (Kandyssa) bul-buleista kasvatettiin taistelijoita. Hyvänen aika - nyt täytyy jo lukea Liehun runot..

Kommentti Parnasson blogiin

Anna Amnell/Blogisisko kirjoitti (14.04., klo 09.31.):
Jarmo Papinniemi, kirjoitat:

"WSOY mainostaa Sofi Oksasen uutta romaania tyylikkäällä lehti-ilmoituksella, joka on julkaistu ainakin tämän päivän Hesarissa.

Kirja on hyvä ja ansaitsee ilmoitukseen siteeratut luonnehdinnat 'häikäisevä' ja 'parasta kaunokirjallisuutta aikoihin'.

Mutta mainososasto on mennyt tekemään semmoisen tempun, että yksi sitaateista on otettu nimimerkillä kirjoitetusta blogikommentista."

Mielipiteeni:
Minusta tuo mainoksessa käytetty kommentti oli harvinaisen osuva. Paremmin ei olisi voitu sanoa.

Etkö voisi olla iloinen siitä, että blogiisi kommentoivat niin fiksut ihmiset, että heidän tekstinsä kelpaa merkittävän romaanin mainokseksi?

"Nimimerkin takanahan voi olla ihan kuka tahansa, joku kustantamon sisältä tai kirjailijan paras kaveri tai vaikka kirjailija itse."

Aika vahvasti ilmaistu! Eikö kommentin kirjoittajan saa selville nopeasti?

Ja lisäksi - eräs suomalainen kriitikko kirjoitti jokin aika sitten, että "kaikki tuntevat toisensa" Suomen kirjallisissa piireissä.

Ollaan kavereita, työtovereita, sukulaisia, ex-puolisoita, saman puolueen jäseniä jne.

Onko tämä muka ensimmäinen kerta, kun nimimerkkillä kirjoitettua mielipidettä pidetään arvossa?

Huomaan, että tähän blogikirjoitukseen saa kirjoittaa kommentin vain nimellä. Onko nimimerkeillä kommentoiminen lopetettu kokonaan tässä blogissa? [Kommentin kirjoittajan kohdalla näkyy vain sana 'Nimi')

Parnasson blogissa keskustellaan.

A.S. Byatt vierailulle Suomeen

A.S. Byatt on ollut jo monta vuotta eräs lempikirjailijoistani. Pidän hänen romaaneistaan ja erityisesti kirjasta, jossa hän keskustelee kirjallisuudesta psykoanalyytikko Ines Sodrén kanssa.

Mitä merkitsee lapsuus ja vanheneminen naislukijalle ja -kirjoittajalle? A.S. Byatt kirjoittaa, että keski-iässä hän alkoi kirjoittaa preseksuaalisesta minästään ja postseksuaalisesta minästään, siis lapsuudesta ja vanhenemisesta. Hän kirjoittaa, että 30-40 -vuotiaana ihmissuhteiden verkosto merkitsi paljon. Mutta viisikymppisenä iloitsee siitä, että on saanut omaa aikaa, sellaista hyvää yksinäisyyttä, jota kaipasi lapsena ja nuorena yhteisöllisyyden ja kaiken touhun rinnalle. (Byatt ja Sodré: Imagining Characters

(Tämä kohta on osa eräästä alustuksestani Kiiltomadon keskusteluun vuonna 2004)

Parnasson blogi kertoo, että Byatt on tulossa vierailulle Suomeen. Kuka tietää, milloin?

Varmaankin Teos, joka julkaisee Byattin teoksen "Possession" suomeksi huhtikuussa 2008 nimellä Riivaus

Olen pitänyt jo monta vuotta Byattin kirjoista. "Possession" on eräs lempikirjojani. Sen voisi sanoa edustavan post-postmodernismia. Kirjan miespuolinen päähenkilö astuu postmodernismin toivottomuuden yli optimismiin.

"Riivauksessa" on lukemista ja tutkimista moneksi kerraksi. Pidän kovasti myös elokuvasta.

Possession (elokuva)

Possession Summary

Kunnioitan jo edeltä käsin suomentajien työtä.

Lisäys:
Englantilainen A S Byatt esiintyy Jyväskylän Kirjamessuilla 12. huhtikuuta. Entä Helsingissä?

Lisäys. Tänään 10.4.Helsingin Sanomat: A.S. Byattin eli Dame Antonian vierailu on peruuntunut, sillä kirjalija on joutunut selkäleikkaukseen.
Lue myös
Suvi Ahola: Tutkija taikoi kirjojen 1800-luvusta verenkarvaista proosaa. HS/Kulttuuri 10.4.2008
Ahola kirjoittaa: "romaani haastaa liki kaikki 1900-luvun lopun kirjallisuudentutkimuksen teoriat: psykoanalyysiin pohjautuvan feminisimin, postmodernismin, dekonstruktion."
Jukka Koskelainen: Nuoret oppineet vanhojen tekstien pauloissa. HS/Kulttuuri 104.2008.
Koskelainen ei käsittele (käsitä?) ollenkaan sitä, että kyseessä on postmodernismin jälkeinen eli post-postmoderni teos.

Phyllis A. Whitney

 

Kirjailija Phyllis A. Whitney on kuollut 104-vuotiaana. Hänen elämäntarinansa on yhtä jännittävä kuin romaani. Hän syntyi ja kasvoi Japanissa. Lue lisää.

Whitneyn romaanit ja kirjoittamisen oppaat ovat olleet hyvin suosittuja. esimerkiksi "Writing Juvenile Stories and Novels" 1986 [1976] on edelleen myynnissä ja siitä on otettu uusia painoksia. Kuvassa oleva kirja on kulunut minunkin käytössäni 1980-luvulta asti. Whitneystä kirjoitetaan suomalaisessa naisten kirjallisuuden blogissa.

I Never Saw A Moor by Emily Dickinson.

"I never saw a moor, I never saw the sea;
Yet know I how the heather looks, And what a wave must be.

I never spoke with God, Nor visited in heaven;
Yet certain am I of the spot As if the chart were given. "

Seuraavassa keskustellaan Dickinsonista. Muitakin runoja. (Kemppisen blogi):

 Logaritminen usko

Harry Potter -muki

 

Ostin itselleni kirjakaupasta Harry Potter -mukin. Varsinainen syy oli käytännöllinen: halusin tukevan mukin teenjuontia varten.

Olen lukenut vain ensimmäisen Harry Potter -kirjan ja katsonut vain kaksi ensimmäistä elokuvaa, mutta ymmärrän lasten innostuksen näihin kirjoihin, sillä niissähän kerrotaan koulusta, ystävistä ja jännittävistä sadunomaisista seikkailuista. Suomalainen käännös vaikuttaa minusta erinomaiselta, jopa paremmalta kuin alkuteksti. Tietenkin jokainen Harry Potter -kirja - kuten muukin käännöskirja - vähentää suomalaisten kirjailijoiden tuloja. Onneksi minulle ei ole suotu kateuden geeniä, joten suon omalta osaltani Harry Potter -kirjojen tekijälle hänen menestyksensä ja sen tuoman rikkauden.

Onhan se hienoa, että lastenkirjailija on eräs Englannin rikkaimpia ihmisiä. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapset lukevat. Jos joku lapsi lukee kaikki Harry Potter -kirjat, hänen lukutaitonsa ja -nopeutensa on kasvanut niin paljon, että hän voi lukea muutakin. Lisäksi hän kiintyy sankareihin, jotka ovat kilttejä ja auttavat toisiaan. Täytyy näissä kirjoissa olla jotakin, kun ne ovat niin suosittuja. Niistä voisi oppia jotakin. Olen ajatellut, että luen ne kaikki joskus, kun on aikaa.

Viihderomaanit ja poliittinen historia

Punainen neilikka- romaanisarja syntyi Ranskan verisestä vallankumouksesta.
Tausta on tarkoin tutkittu. http://www.blakeneymanor.com/accuracy.html

Kirjoitetaanko joskus viihderomaaneja Suomen sisällissodasta/vapaussodasta/kapinasta, niin kuin sitä nimitetään tai lähihistoriasta, 1960- ja 1970-lukujen vaikutuksista?



Kommentti 24.11. 2007

Olisi aivan ihanaa, jos tuo vaihe Suomen lähihistoriaa [1960- ja 1970-luku] voitaisiin pyyhkäistä pois noin vain. Mutta valitettavasti ei näin ole.

Historian kriisivaiheet ovat usein aiheena viihdekirjoissakin. Ajatellaan vaikkapa sarjaa "Punainen neilikka". Taustalla on verinen historia, mutta siitä syntyy historiallinen romaanisarja, joka on viihdyttänyt ihmisiä jo yli 100 vuotta.

Viimeisimmässä "Punainen neilikka" -elokuvassa olin näkevinäni vakavan pohjavireen: on traagista, kun veli taistelee veljeä vastaan, ja sisaret myös omilla keinoillaan.

Niinpä Suomen historian tragedioistakin tullaan kirjoittamaan niin kauan kuin tarinoita kerrrotaan. Ehkä kestää kuitenkin kauan ennenkuin niistä kirjoitetaan vauhdikkaita seikkailuromaaneja tai romanttista viihdettä.

Ellis Peters, naiskirjailija hänkin, kertoo eräässä historiallisessa romaanissa, Veli Cadfael-kirjassa, kuinka vanhojen soturien haavat saattavat aueta vielä vuosia taistelujen jälkeeen.

Näin on myös niissä henkisissä haavoissa, joita suomalaisiin syntyi 1960- ja 1970 -luvun Suomessa. Parantumista tapahtuisi paremmin, jos vallitsisi oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja avomielisyys myös Suomen kirjallisessa maailmassa.

Menestyneiden viihderomaanien kirjoittajat eivät ole kana-aivoisia bimboja, vaan yleensä hyvin älykkäitä ja jopa oppineita naisia. Pidetään mielessä, että parhaat hömpän helmetkin ovat syntyneet samalla tavalla kuin muutkin aidot helmet, kärsimyksestä.

"Tuulen viemää" syntyi suuresta tragediasta, sisällissodasta. Vielä nykyään Gettysburgin kedoilla voi tuntea "veren hajun", kärsimykset ja kuoleman. Ja tuo aika vaikuttaa vieläkin Amerikan historiaan ja sen kautta maailmanhistoriaan.

Vain siivoojako?

Kuva: Dover

Tunsin Kanadassa useita tapauksia, joissa korkeankin koulutuksen saanut siirtolainen toimi siivoojana, sillä siivoojaksi pääsi helpolla ja palkka oli hyvä verrattuna entisen asuinmaan palkkoihin. Ja eihän ammatti ole koko ihminen.

Eräs virolainen pakolaisnainen oli kouluttanut lapsensa hyviin ammatteihin sairaalan siivoojan palkallaan. Aviomies oli ollut Virossa akateemisessa ammatissa eikä hänen terveytensä kestänyt kaivoksessa työskentelyä, vaan hän kuoli nuorena. Manner-Kiinasta tulleet lääkärit toimivat myös usein siivoojina sairaaloissa, mikä oli minusta koulutuksen tuhlausta. Mutta ehkä hekin ajattelivat seuraavien sukupolvien elämän olevan parempaa.

Kanadassa oli helppoa olla vaikkapa siivoojana, sillä ihmiset suhtautuivat yleensä toisiinsa ystävällisesti ja kohteliaasti riippumatta toisen yhteiskunnallisesta asemasta. Suomessa ei ole useinkaan näin. Eräs Kanadasta Suomeen palannut nuori mies toimi opiskeluaikanaan teollisuusvartijana suuressa firmassa. Eräänä päivänä hän meni jututtamaan sievää nuorta naista, joka oli asiakaspalvelussa eteisaulan tiskin takana. Nuori nainen suhtautui teollisuusvartijaan halveksivasti ja niskojaan nakellen. Nuori mies sanoi, ettei Kanadassa olisi koskaan tapahtunut vastaavaa.

Toinen tositapaus. Eräs nainen joutui Ruotsin matkalla kahvipöytäkeskusteluun, joka käsitteli kirjallisuutta ja taidetta. Jonkin ajan kuluttua joku kysyi, että missä työssä hän toimii, kun hän tuntee niin hyvin kulttuuriasiat. - Kaupassa myyjänä, vastasi nainen. Seurue meni hiljaiseksi, vilkuili toisiaan punastellen (Herra jestas, me on juteltu myyjän kanssa!) ja katsoi sen jälkeen tämän sivistyneen keskustelijan ohi, niin että tämä katsoi parhaaksi mennä hytiinsä lukemaan. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin siivooja, sillä eihän ihmisen todellinen sivistystaso riipu ammatista. Olen kuullut muistakin vastaavista tapauksista, vaikka toisaalta demokratia on huimasti lisääntynyt monilla aloilla.

Ainakin Helsingin keskustan liikkeissä näyttää olevan iltaisin siivoojina nuoria fiksunnäköisiä tummaihoisia miehiä. Mitenkähän heihin suhtaudutaan? Siinä aihe jollekin kirjailijalle.

Mitä ammatteja romaanien henkilöillä on.