Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskeluaika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskeluaika. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, syyskuuta 07, 2018

Lähihistoria ja totuus




Kuvassa Venäjän lähihistorian museo Moskovassa, entinen englantilainen klubi, joka toimi jo Pietari Suuren aikana..Lähihistorian tulkinta on venäläisille suuri ongelma. Helppoa se ei ole suomalaisillekaan. Lähihistoriaa tulkitsevat meillä usein ne, jotka eivät tiedä, millaista oli esimerkiksi 1960-luvun Suomessa. 

Ehdin käydä sen ajan Helsingin yliopistolla sosiologian laudaturseminaarin, jonka pitivät Kullervo Rainio ja Kalevi Heinilä, josta tuli myöhemmn Jyväskylän yliopiston rehtori. Tunnelma oli ystävällinen ja vapautunut. Tein laudaturesitelmän ryhmäkonfliktiteoriasta, ja olin innostunut sosiologiasta. Sitten tuli pieni tauko, kun synnytin ensimmäisen lapseni. Kun palasin yliopistolle, se oli muuttunut punaiseksi. Professori Rainio sai pian vasemmisto-opiskelijoilta tappouhkauksia. 

 Palasimme Kanadasta Suomeen vuonna 1989 yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen. Neuvostoliitto romahti. Nuorin lapseni tuli eräänä päivänä yliopistolta ja kertoi, että sosiologian laitokselta kärrättiin kaatopaikalle marksilaisia kurssikirjoja. Rainiota haastateltiin TV:ssä, ja hän hymyili kuin Hangon keksi. Luin tänään jostain, että punaista sosiologiaa ja sosiaalipsykolgiaa vastustivat muka vain rikkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt. En ole ollut koskaan kumpaakaan ryhmää, mutta en joutunut edes opiskelijana marksilaisuuden ja Neuvostoliiton lumoihin. Ne valtasivat kuin huume sen ajan nuorison varsinkin Helsingissä. Kuva. Anna Amnell













sunnuntaina, kesäkuuta 25, 2017

Opiskelin uskontotiedettäkin

A statue

Herttainen "Lady Buddha", jonka ostin mieheni kanssa lahjakaupasta Toronton kiinalaisesta kaupunginosasta, jossa kävimme usein aterialla  mieheni vapaapäivänä. Kauppias oli hienostunut vanha herra, ja kauppa oli tyylikäs. Ajattelin jo alkujaan laittaa tämän astiakaappiin kukka-astioiden joukkoon. Mielenkiintoni buddhalaisuuteen liittyi esineisiin ja rakennuksiin.

Kirjoitin toisen kirjoitukseni Suomen Kuvalehteen opiskeluaikana, mutta en ole luetteloinut sitä aikaisemmin. [Buddhan lähettiläs. (Nyanaponika) - Suomen Kuvalehti n:o 43. 26.10.1973 [nimimerkillä M.P. , piti olla P.P. = Pirkko Pekkarinen. M-kirjain tuli mieheni Matin nimestä, sillä hän vei/kuittasi jutun.] Haastattelin Aasiassa asuvaa saksalaista budhalaismunkkia, joka oli käymässä Suomessa.

Opiskelin valmistuttuani jonkin aikaa myös uskontotiedettä, joka on vertailevaa uskontojen tutkimista, ja haastattelu liittyi opintoihini. Uskontotiedettä opetti nuori professori Juha Pentikäinen, jolla oli amerikkalaistyylinen luonteva opetustapa. Opinnot jäivät kesken, kun muutin perheeni kanssa Kanadaan, jossa suunnittelin alussa tekeväni tutkimuksen intiaani- ja inuit-lasten asemasta heidän perinteisessä uskonnossaan.

Olin käynyt jo Helsingissä  kuuntelemassa erään luentosarjan teologisessa tiedekunnassa. Luento käsitteli turvallisuudentunnetta suurissa maailmanuskonnoissa, ja sen piti dogmatiikan professori Osmo Tiililä [1904-1972] , sivistynyt ja miellyttävä mies, vanhan ajan kohtelias herrasmies, joka oli myös kaunokirjallisuudesta kiinnostunut. Tiililä oli tehnyt aikoinaan samasta aiheesta. väitöskirjan  Hän käsitteli luentosarjassaan kaikkia näitä uskontoja hienotunteisesti.  Se oli hyvä malli, jonka omaksuin.

Kävin kerran Tiililän kotona Kampissa ja kysyin hänen mielipidettään muun muassa Francois Mauriacin romaanista Käärmesolmu, josta tein yhden kirjallisuuden seminaariesitelmistäni Maija Lehtosen seminaariin. Tiililä sanoi, ettei ehdi lukea niin paljon kaunokirjallisuutta kuin haluaisi, mutta seuraavalla luennolla hän käsitteli sitä romaania.  Sellaisiakin professoreita oli. Opiskelin myös sosiologiaa, ja Tiililän hyvä ystävä professori Waris oli sosiologi. Siitäkin keskusteltiin.

Sekä mieheni että minä olimme ihastuneet Tiililän kodissa oleviin eri uskontoja esitteleviin figuriineihin. Ne olivat käsittääkseni vanhoja ja arvokkaita. Niistä saimme mieheni kanssa idean koota samanlainen kokoelma, ja lapsemme ja lähisulaisemme ovat lisänneet pientä kokoelmaamme, joka on tällä hetkellä kaapeissa. Hyvä niin, sillä kun kuvasin äsken Lady Buddhaa, yksi monista pikkukäsistä katkesi [kuvassa käsi on vielä tallella] . Hän on ollut minulle ahkeran kotiäidin symboli, kädet eivät riitä päivän töihin.
[Buddha-sana tarkoittaa ketä hyvänsä henkilöä, joka on saavuttanut tietyn asteen buddhalaisuudessa. Nin ainakin alkuperäisessä theravada-buddhalaisuudessa.]

keskiviikkona, helmikuuta 04, 2015

Samalla tontilla Runebergin kanssa



Iso Roobertinkatu 17-19 (Klikkaa kuvaa suuremmaksi)
Asuin ensimmäisenä opiskeluvuonna Iso Roobertinkadulla varatuomariperheen alivuokralaisena pienessä palvelijanhuoneessa. Olin tietämätön siitä, että huoneeni ikkunasta näkyvällä sisäpihalla oli ollut 1800-luvulla pieni puutalo, jossa asui alivuokralaisina kolme opiskelijapoikaa, joista kuullaan vieläkin:

"Runebergin ensimmäinen asunto [vuonna 1828] oli pienessä puutalossa, joka sijaitsi pihan puolella Iso-Roobertinkatu 17:ssä. Talon omisti kirvesmies Bergman. Kolmen huoneen asunnossa asui samaan aikaan Fredrik Cygnaeus ja joitakin viikkoja myös J. W.  Snellman ennen lähtöään kotiopettajaksi Vihtiin. Iso-Robertinkadulla Runeberg kirjoitti muun muassa runot "Saarijärven Paavo" ja "Tuli tyttö luota armahansa". (runeberg.net)

Tästä talosta on kirjoittanut talohistorian Tero Halonen, joka on filosofian tohtori ja historiantutkija Helsingin yliopistossa. Kirjan alkuosassa sivuilla 1-16 Halonenkertoo ajasta en nen nykyistä taloa. Siitä selviäää, että Runeberg oli tuolloin jo filosofian kandidaaatti. Kirjassa on arvokas kuvitus, kyös yksityiskohtia täst Gustaf Estlanderin suuunnittelemasta Jugend-talosta.

Minuakin pyydettiin muistelemaan. Opin kirjasta, että opiskeluaikanani helsinkiläiset pitivät rasitteena ja ikävänä velvollisuutena opiskelijavuokralaisten pitämistä.Pakko oli, kun oli niin vähän asuntoja.


Ks kirjan tiedot
https://www.finna.fi/Record/jykdok.1267740?lng=en-gb

Lue myös kotisivublogini  suosituin kirjoitus:
Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs eräs kauneimpia lapsuusmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti pinnistää, ettei tullut kyynel silmään.
En varmaankaan tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.
Minun mummmoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun lähdettiin lähteelle... lue lisää

Runebergin kotimuseo Porvoossa (kuviani ja selostus)

torstaina, kesäkuuta 12, 2014

Helsinki-päivä: Kaunis Helsinki



Paljon Onnea Helsinki! Kaunis vastakohtien kaupunki. Myöhään eilen illalla olin mieheni kanssa kävelyllä ja sain vihdoinkin kuvattua tämän kauniin talorivin. Tulin Helsinkin opiskelijana kymmeniä vuosia sitten ja rakastuin Helsinkiin. Se rakkaus on säilynyt. Olen asunut monissa kaupunginosissa, ja kaikista on löytynyt kauneutta, vaikka jotkut kaupunginosat ovat olleet ensi näkymältä rumia.
Alla Helsinki-tunnisteita (esim Helsingin patsaita), lisää hakusanoja on sivun alaosassa. Olen pitänyt kohta 10 vuotta tätä blogia, ja Helsinki on varmaankin suosituin kohteeni.

Helsinki kirjoissani Tarinoiden Helsinki, 1500-luvun vaatimaton pikkukaupunki, joka perustettiin kuninkaan käskystä esiintyy monissa kirjoissani.
Aurora ja Pietarin serkut on rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille. Oli yllätys, kuinka kansainvälinen se oli. Helsingissä asui ainakin venäläisiä, saksalaisia, balttialaisia, juutalaisia, italialaisia, tataareja. On kiinnostavaa ajatella, että kaikki nuo kansallisuudet ovat nykyään suomalaisia. Taidamme olla aika kirjava kudos. Osittain eurooppalaisia ollaan, se on vain välillä unohtunut. Kuvaan kirjoissani Helsinkiä eri vuodenaikoina.


Info-blogini sivupalkista pääset kaikkiin blogeihini:
http://amnell-anna.blogspot.fi/

keskiviikkona, lokakuuta 30, 2013

Olin Sea Horsessa tiskaamassa

24480028 by Brin d'Acier
24480028, a photo by Brin d'Acier on Flickr.
Kauan sitten ensimmäisenä opiskeluvuonna asuin alivuokralaisena osoitteessa Iso Roobertinkatu 17-19. Kevättalvella rahani olivat jo lopussa, minulla oli vain vuokrarahat jäljellä. Tein kaikenlaisia tilapäistöitä, joita opiskelijoiden työnvälitys järjesti. Siihen aikaan opiskelijat joutuivat kustantamaan opintonsa vanhemmilta saaduilla rahoilla, lainoilla tai omilla ansiotuloillaan.

Eräänä päivänä julistin innoissani vuokraemännälleni, että aion ruveta hankkimaan rahaa olemalla tiskaajana ravintolassa. Kun vielä kerroin, että ravintola oli Sea Horse, vuokraemäntäni oli kauhuissaan. Mutta vuokraisäntäni, juuri eläkkeelle jäänyt varatuomari vain nauroi ja sanoi: Ennustan, että neiti kestää siellä yhden illan.

Sea Horse on Vuorimiehenkadun ja Kapteeninkadun kulmassa pienen puistikon vieressä. Ravintolan ulkopuolella on seinässä koristeena kaksi valkoista merihevosta.

Ravintolan keittiö oli järkytys. Se oli täynnä ihmisiä, astioita, tuoksuja ja melua. Minun työpisteeni oli ison tiskausaltaan ääressä, jossa pesin laseja. Vaivuin itsesääliin jo muutaman tunnin jälkeen. Se väheni vain silloin, kun näin vielä kurjemman kohtalon.

Ihan niin kuin suoraan Dickensin romaanista hento nuori nainen raaahasi isolla peltisangolla hiiliä kellarista. En vieläkään tiedä, mihin hiiliä käytettiin, nähtävästi uunien ja hellojen lämmittämiseen.

Yhden illan jälkeen olin ihan poikki ja kerroin, etten tulee enää sinne töihin. Sitä ei ihmetelty. Ehkä tiskaus sujui minun kaltaisteni yhden illan tiskaajien avulla. Astianpesukoneita ei siinä ravintolassa minun nähdäkseni ollut, vaikka niitä oli jo ainakin Yhdysvalloissa. Sellainen oli perheellä, jossa olin ollut AFS-vaihto-oppilaana pari vuotta aikaisemmin.

Kuva: Matti Amnell (Jr.)
Alla: Anna Amnell 2015

IMG_0027

sunnuntaina, heinäkuuta 14, 2013

Värikollaasit 136 - lehti

leaves 2013 by Anna Amnell
leaves 2013, a photo by Anna Amnell on Flickr.
leaves
suuri koko

alkuperäinen kuva

Huomasin, että minulla oli kuvakollaasi, jossa on myös sopivat värit- Liitän sen tähän. Näiden kollasien tekemisestä on tullut mieluinen addiktio. Mekko oli omatekoinen ja kauniista suklaanväristä pellavaa, jäännöspala Stockmannilta. Olin niin pieni ja hoikka, että siitä tuli hihaton pusero ja kapea lyhyt hame.

 ruskea pellavapuku 



Heinäkuun 2013 värikollaasin värimalli 'lehti'



lauantaina, huhtikuuta 06, 2013

Kyproslaista spagettia ja englantilaista lastenkasvatusta

Puistokatu

Olin opiskeluaikana puolipäivätyössä Kaivopuiston laidalla Puistokadulla Finnish British Societyn lastentarhassa. Esimieheni oli englantilainen lastentarhanopettaja Doris, pirteä punatukkainen nainen, jonka nenä oli hieman vino muistona ajasta, jolloin hän oli ollut opettajana poikakoulussa jossain eksoottisessa kaukomaassa ja saanut liikuntatunnilla krikettipallosta osuman nenäänsä.

Opin Dorikselta oikean englantilaisen tavan laittaa teetä, tarjota teen kanssa englantilaisia keksejä tai kolmionmuotoisia kurkkusändwichejä (samanlaisia kuin eräässä Agatha Christien murhajutussa). Tietenkin opin häneltä myös englantilaiset lastenlaulut ja lorut, joita opetin myöhemmin omille lapsilleni. Tyttäreni onkin sanonut, että hänellä on ollut englantilainen lapsuus. Kasvatin lapset englantilaiseen tyyliin, suomea puhuen ja englantilaisia lastenlauluja laulaen ja levyiltä soittaen.

Asuin ennen naimisiinmenoani sen ajan opiskelijoiden tavoin alivuokralaisasunnoissa. Eräs vuokraemäntä oli niin outo, että ei antanut alivuokralaisten käyttää edes suihkua. Kävin suihkussa työpaikalla ennen töiden alkua tai työtoverini, suomenruotsalaisen Monican kodissa lastentarhan lähellä. Monican äidillä oli antiikkikauppa, ja heidän kotinsa oli tyylikäs ja kiinnostava. Muutin muutaman viikon jälkeen sulhaseni serkun ja erään kauhavalaisen tytön kanssa Kuusitielle kaksioon ja aloimme laittaa toisillemme ruokaa vuoroviikoin. Kävelin yleensä työmatkan Kuusitieltä Puistokadulle, sillä rahaa oli vähän. Joskus käytin raitsikkaa. Sellainen harvinainen päivä tuli, kun kuljetin ison kattilallisen kyproslaista spagettikastiketta, jonka Doris oli minulle laittanut, jotta voisin tarjota sitä myös boksikavereilleni.

Se oli jauhelihakastiketta, jossa oli runsaasti tomaatipureeta, laakerinlehtiä ja muita mausteita ja purkillinen herkkusieniä. Sitä keitettiin kauan, ja maku ja tuoksu olivat huumaavan ihanat. Siihen aikaan tuollainen ruoka ei ollut tunnettua Suomessa. Läksin täysi kattila sylissäni ensin kolmosella yliopistolle, jossa minun oli pistäydyttävä. Levitin kaikkialle spagettikastikkeen tuoksua. Sitten vielä raitsikkamatka Kuusitielle.

Kyproslaisesta spagettikastikkeesta tuli eräs lasteni, samoin meillä lukiota käyneen sisareni lempiruokia.  Juuston ystävät raastoivat juustoa kastikkeen päälle.

perjantaina, tammikuuta 11, 2013

Kerran pikkukaupunkilainen, aina pikkukaupunkilainen

DSC06450

Kommentti Arleenan blogiin:

Hauskaa, juuri tuollaista on pikkukaupungissa eläminen.

Totuin koululaisena siihen, että kaikki oli ihan vieressä. Vain rautatieasemalle oli pikkuisen pitempi matka. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, sain opiskelija-asunnon ihan keskustasta, ja "pikkukaupunkielämä" Helsingin keskustassa on ollut normaali elämäntapani vuosikymmenet.

 Tunnen olevani nykyään kuin maanpaossa tai karkotettuna, kun piti muuttaa hirveän kauas: Töölöön Oopperan kohdalle. Teimme Ullanlinnassa ja Rööperissä asuessamme Töölönlahdelle eväsretkiä sorsia ruokkimaan. Täällähän olikin kauan vain soita ja kallioita ja muutama huvila. Minusta olisi luonnollista asua Aleksanterinkadun varrella. LOL

Ihminen on luonnostaan pikkukaupunkilainen. On todettu, että new yorkilaisetkin liikkuvat enimmäkseen omassa kaupunginosassaan. Kinkunmuotoinen keskiaikainen kaupunki oli kooltaan täydellinen. Sen ympäri käveli tunnissa lönkytellenkin. (Nyt tuli  kirjoitus kommentin sijasta)

Lisäys:
Valokuvassa Koulupuisto Ratakadun ja Korkeavuorenkadun kulmassa. Oikealta alkaa Ullanlinnnakatu.
Piirustuksessa Koulupuisto on keskellä vasemmalla, se näkyi olohuoneen ikkunasta.

Isoisäni sisarella oli asunto Ratakadulla, ja siellä ukki kävi tuodessaan suksia Helsinkiin myytäväksi, kerran Stockmannillekin suksinäyttelyyn. Kulman takana Pikku Robertilla oli opiskelija-asunto, jossa asuimme nuorena parina, lähellä Isolla Robertilla ensimmäinen opiskelija-asuntoni, mäellä Johanneksen kirkon vieressä asuimme koko perhe 20 vuotta. Pakostakin tuntuu siltä, että pitäisi palata Helsingin juurilleni. Vuokralla asujana on paljon vapaampi liikkumaan kuin ne, jotka hankkivat omistusasunnon.

tiistaina, lokakuuta 02, 2012

Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki



Ensimmäinen asuntoni Helsingissä oli  Pöllön korttelissa, opiskelijaboksi, pieni palvelijanhuone suuressa asunnossa talossa, jonka osoite on Iso Roobertinkatu 17-19.  Samalla paikalla olevassa puutalossa asuivat Runeberg, Snellman ja Cygnaeus. Tästä 100-vuotiaasta rakennuksesta (Estlander 1912)  on ilmestynyt kaunis historiikkki. Kirjoittaja Tero Halonen on filosofian tohtori ja historiantutkija Helsingin yliopistossa. Minuakin pyydettiin muistelemaan.

Kaupunkitutkimusseuran sivuilla Tero Halonen kirjoittaa:
"Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet."

1900-luvun alussa tämän rakennuksen paikalla oli kodikkaita puutaloja, joissa on ikkunoissa pitsiverhot. Historiikissa on heti alussa Signe Branderin kuva silloisen puutalon pihasta, jonne maidonmyyjä on tuonut tonkkansa hevosrattailla. Vanhat valokuvat havainnollistavat monin tavoin laitakaupungin elämää yli 100 vuotta sitten.

Kirjassa voi seurata Punavuoren ja Ison Roobertinkadun kehitystä välillä vaarallisenakin pidetystä Rööperistä trendikkääksi asuinalueeksi. Löysin kuvan nuoresta Ymär Abrahaminista kangaskaupassaan 1920-luvulla saman kadun varrella.  Sama kangaskauppa toimi vielä 1960-luvullakin. 

Iso Roobertinkatu on ollut ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeenkin mukana elämässäni. Kun asuin mieheni kanssa ensimmäisessä kodissamme Pikku Roobertinkadulla, saatoimme kuulla sunnuntaiaamun hiljaisuudessa, kuinka raitiovaunu kaarsi Isolle Roobertinkadulle kodikkaan naristen. 

Kahden vuosikymmenen ajan asuimme yhden korttelin päässä Korkeavuorenkadulla ja asioimme usein Isolla Roobertilla, sillä siellä oli pankkimme, sinne tuli postia R-kioskiin ja siellä ovat edelleen tutuiksi tulleet kirpputorit. Raitiovaunu on kadonnut ja tilalla on kävelykatu. 

Iso Roobertinkatu 17-19

Lue Samalla tontilla Runebergin kanssa.

Nostalgiakollaasini (linkissä iso koko) kuvat: ylin ja keskimmäinen kuva ovat Tero Halosen kirjan kannesta, oikeassa alanurkassa osaa aukemaa, jossa yhtenä talon asukkaista kerron muistojani. Alhaalla vasemmalla äskettäin kuvattu talon kaunis rautaportti. Kirjan kuvan molemmin puolin "kirsikka kakussa",  äskettäin kuvatut mainosjulisteet. Ne ilmestyivät ensi kerran Helsinkiin vuonna 1959, jolloin muutin tuohon kauniiseen taloon. Julisteet teki 1970-luvun Suomenlinnan ajan ystävämme Erik Bruun. Hänen julisteensa olivat olennainen osa 1960-luvun Helsinkiä, uutta kotikaupunkiani.
Erik Bruun: Jaffa Palmu sininen 1959

perjantaina, syyskuuta 07, 2007

1960-luku: opiskelijaäidin curriculum vitae


1960-luku oli minulle lähinnä lasten ja lastenkirjallisuuden aikaa.

Olin vain ensimmäisen lukukauden ja myöhemmin ensimmäisen vuoden naimisiinmenon jälkeen kokopäiväinen opiskelija. Muun ajan tätä vuosikymmentä olin vain sivutoiminen opiskelija - joko puolipäivätyössä, kokopäivätyössä tai perheenäiti. Alkuvuodet yritin elättää itseäni kaikenlaisilla hanttihommilla kuten koehenkilönä lattianlämmitystutkimuksessa, leivänlaskijana markkinatutkimuksessa, postissa lajittelijana ja Juhavan kynttilätehtaassa. Olin vuoden myyjättärenä Stockmannilla, mikä oli oikein mukava työ, mutta huomasin että siinä ei jäänyt lainkaan energiaa opiskeluun. Sitten sain puolipäivätyön Finnish British Societyn lastentarhassa ja pääsin luennoillekin.

Siihen aikaan tuossa lastentarhassa oli lähinnä ulkomaisten diplomaattien ja suomalaisten julkkisten ja varakkaiden perheiden lapsia. Englantilaiset arvostavat lapsia, olihan englantilaista ylhäisaatelistoa oleva prinsessa Dianakin ennen naimisiinmenoaan lastenhoitajana eräässä perheessä sekä työssä lastentarhassa. Virallisesti olin lastentarhanopettajaharjoittelija ja sain suurin piirtein nimellistä palkkaa. Se riitti kuitenkin vuokraan. Kotoa sain ruokapaketteja, ja poikaystävä, nykyinen mieheni, vei elokuviin.

Lastentarhanopettaja Doris Dunstone oli valloittava punatukkainen nainen, jolla oli yliopistokoulutus ja kokemusta opettamisesta monissa maissa. Hänellä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, miten kasvatin omat lapseni. Englantilaiset diplomaatit arvostivat lastensa hoitajia. Miss Dunstone oli diplomaattirouvien läheinen ystävä. Myös poikaystäväni ja minut kutsuttiin vieraiksi koteihin. Tapasin eräillä kutsuilla muiden muassa legendaarisen toimittajan Knud Möllerin. Poikaystäväni oli mukana lastentarhan juhlissa.

1960-luku oli kiinnostavaa aikaa maailmanhistoriassa, ja Suomi oli tärkeässä paikassa idän ja lännen välillä. Suomeeen lähetettiin huippuväkeä. He olivat älykkäitä ja hyvinkoulutettuja. Koin heidät hyvin mukavina ihmisinä. Monet suomalaisten lasten vanhemmista eivät edes tunteneet, jos tulivat vastaan kadulla. Myönteisiä poikkeuksiakin oli kuten Yleisradion pitkäaikainen kuuluuttaja kreivi Creutz ja Anttila, tavaratalon perustaja.

Kun menin naimisiin, jäin haikeana pois lastentarhatyöstä ja ryhdyin kokopäiväopiskelijaksi. Seuraavan talven aikana suoritin sekä sosiologian että estetiikan cum laudet ja valmistuin hum. kandiksi pari viikkoa ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Lopputentissä oli mukana valmiiksi pakattu laukku, jonka voisi ottaa mukaan naistenklinikalle.

Opiskelusta tuli todellinen sivuhomma. Olin siirtynyt opiskelemaan englantia, sillä siten saisin varmaankin työtä maaseudulla, jonne luulimme muuttavamme mieheni valmistuttua. Englantilainen kaunokirjallisuus tuli tutuksi, sanoisin rakkaaksi. Englannin laitos oli lisäksi minun suojapaikkani 1960-luvun Suomen hulluudelta - meillä ei ollut edes radiota. Elimme omaa elämäämme.

Meillä oli kummallakin opinnot vielä kesken, yksi lapsi ja vähän rahaa. Päätin ottaa puolipäivätyön. Teini-ikäinen pikkusiskoni tuli innoissaan Helsinkiin lapsenvahdiksi kesän ajaksi. Ensimmäinen paikka tuntui täydelliseltä. Minun piti lukea suomalaiset lehdet ja tehdä niistä joka päivä raportti erään silloisen arabivaltion suurlähettiläälle, joka oli ystävällinen ja isällinen mies. Aikaisempi työntekijä, keski-ikäinen mies, piti paikkaa ihanteellisena sille, joka tarvitsi osa-aikatyötä.

Seksuaalista häirintää työpaikalla

Menin ensimmäisenä päivänä työhön suurin odotuksin. Olin pukeutunut asiallisesti mustaan hameeseen ja valkoiseen pitkähihaiseen paitahihapuseroon. Olin laittanut pitkät hiukseni kiinni niskasta mustalla nauharusetilla. Olisin voinut olla siistin sihteerin mainos.

Hyräillen luin päivän sanomalehtiä suuressa toimistohuoneessa. Sisään tulee miespuolinen lähetystövirkailija. Hän on hyvin pitkä ja komea mustatukkainen mies, jolla on leveä hymy. Ei kestä monta minuuttia, kun hän yrittää tehdä lähempää tuttavuutta minulle. Moitin häntä, mutta hän vain yltyy. Minulla on kädessäni pitkä puuviivotin ja alan mäiskiä häntä sillä. Sekös oli hänestä hauskaa. Juuri ja juuri pakenen hänen kynsistään suurlähettilään huoneeseen ja ilmoitan lähteväni heti pois.

Saan pian seuraavan työpaikan. Pääsen jälleen puolipäivätyöhön, sisustuskonsulentiksi PMK:n eli Puuvillatehtaiden Myyntikonttorin näyttelyhalliin lähelle yliopistoa. Se oli mukava työpaikka. Naispuolinen esimieheni oli samanikäinen muotisuunnittelija, ja työtoverit olivat opiskelijoita ja taiteilijoita. Näyttelyhallissa kävi koko ajan missejä ja muita valokuvamalleja, joita valittiin mainoskuviin.

Eräänä päivänä tulee suurlähettiläs vaimonsa kanssa näyttelyhalliin. Hän haluaa löytää sopivat verhot. Jälleentapaamisemme on sydämellinen. Näen, että rouvakin on kuullut välikohtauksesta. Mallikirjasta löytyy sopivaa kangasta, jota he voivat käydä ostamasta läheisestä tavaratalosta. Suurlähettiläs sanoo uskovansa, että tämä työ oli minulle sopivampi, ja olen samaa mieltä. Ymmärrän hyvin naisia, jotka kätkeytyvät kaapuihin. Toivottavasti heillä on myös raskas puuviivotin mukanaan.

Mieheni valmistui. Minusta tuli kotirouvaopiskelija. Synnytin kaksi lasta lisää, luin tentteihin ja kirjoitin gradua hiekkalaatikon reunalla ja illalla lasten nukkuessa. Mieheni oli jäniksenä ja suoritti samalla joukon approja: filosofiaa, sosiologiaa ja estetiikka. Hän ehtii suorittaa kirjallisuudesta pitemmänkin tutkinnon ennen kuin minä valmistuin filosofian maisteriksi englanti pääaineenani.

Vuosikymmen vaihtui. Sukulaisten järkytykseksi maisteri jäi kotiäidiksi. Kyllä me luettiin paljon kirjoja ja kuunneltiin musiikkia äänilevyiltä. Se oli hyvin onnellista aikaa.

perjantaina, elokuuta 03, 2007

Kierrätysompelua ja muuta köyhäilyä

Tein vanhasta harmaasta takistani chanel-jakun. Nauhan ostin kaupasta. Pidin tätä vaatetta kauan. Sen kanssa minulla oli oikein korkeakantaiset mustat kengät, joiden ostaminen romautti ensimmäisen vuoden opiskelijan budjettini, niin että jouduin elämään viikon kaapin pohjalta löytyneillä ranskanleivänmuruilla ja pullalla, jota sai ilmaiseksi savolaisessa osakunnassa. Olinhan minä myös apuemäntä, jonka velvollisuus oli auttaa emännöitsijää.

Tämän päivän Hesarissa vanhasta uutta ompelemista nimitetään "kierrätysompeluksi". Monet asiat, joita ennen pidettiin puutteena ja köyhyytenä, ovat nyt muotia, "köyhäilyä", trendikästä. Tämä trendi on mulle tuttu lapsuudesta asti. Kierrätys on "the story of my life" (ei kuitenkaan ainoa).

Muistan lapsesta asti ne kauniit vaatteet, joita äiti teetti ompelijalla vanhoista vaatteista tai jotka hän sai entiseltä työtoveriltaan, lääkäriltä jolla oli kokonainen sarja tyttöjä.

Jatkoin samaa kierrätyslinjaa itsekin, heti kun opin ompelemaan. Koulussa minulla oli käsitöistä seitsemän, sillä pistoni olivat epäsäännöllisiä ja reikäompeleeni olivat mustia käppyröitä. Käsityöt koulussa ja neulominen ja vaatteiden ompeleminen kotona olivat kaksi maailmaa, jotka eivät paljoa kohdanneet. Äitini ei taas osannut ommella, eikä neulonut muuta kuin villasukkia. Mutta hänellä oli ystäviä, joiden kanssa hän kävi vaihtokauppaa, laittoi heille ruokia, leipoi tai hieroi selkää ja ystävät ompelivat.

Oli luonnollista, että kun halusin ensimmäisenä opiskeluvuonna "Chanel-jakkupuvun", tein sen itse.

Huomaan, että monille harrastuksilleni on tullut uusi hieno nimi. Pilvihullu on nyt pilvienbongaaja ja vanhasta uutta näprääjä kierrätysompelija. Tämä on jotain samaa kuin syksyn muotilehtien selaaminen. Sieltä löytää vaatteita, jotka muistuttavat kovasti jotain vaatetta, jonka olen hyljännyt vaatekaapin perälle tai jonka olen ostanut kirpputorilta. Muutamalla asusteella huomaa olevansa muodikas.

Nykyään olen laiska ompelija ja ostan melkein kaikki vaatteeni kirpputorilta. "Siltä ne kyllä näyttävätkin", sanoo tyttäreni. Sanottakoon, että hänkin on vaatteiden kierrättäjä. Vähän aikaa sitten hänen piti mennä konferenssiin Floridaan. Hän huomasi lihoneensa niin paljon, että kesävaatteet eivät mahtuneet päälle. Ei huolta. Hän pakkasi matkalaukkuunsa tammikuussa kuolleen tätinsä 1970-luvun vaatteita. Hyvin meni. Laatuvaatteet eivät vanhene, ne tulevat muotiin uudestaan ja uudestaan.

Tämä juttu olisi voinut olla myös käsityöblogissani, mutta toisaalta tämä on yhtä hyvin kieltä ja kulttuuria.

Käsityöni ja käsityöt kulttuurina: Broken Star
http://brokenstar.vuodatus.net

P.S. Kirjoitan blogikirjoitukseni spontaanisti ja nopeasti suoraan nettiin. Siksi tulee ensimmäiseen versioon lyöntivirheitä. Blogger sanoo tallentavansa kirjoituksen, mutta ei tallennakaan. On pakko julkaista ja tehdä sitten korjaukset, mikä näkyy haamukirjoituksena Blogilistalla. Hankalaa.