Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskeluvuodet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskeluvuodet. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, lokakuuta 04, 2016

Opiskelijana 1960-luvun Helsingissä










Tämä opiskeluaikani kampaus (1963) on taas muodissa.

Opiskelu oli alkanut mukavasti, vaikka elätin itseni alussa ansiotöillä  ja olin välillä niin nälkiintynyt, etten jaksanut avata itse yliopiston päärakennuksen raskasta ovea vaan odotin, että joku toinen avaa.

Sitten kaikki muuttui:  sosiologian professorini, ystävällinen ja innostava Kullervo Rainio sai tappouhkauksia, professori Viitamäki, behavioristi,  ei voinut sietää minua jostain syystä ja väitti minun saaneen "Gaussin käyrän mukaan" heikon arvosanan, jotta en voinut jatkaa. Kun vielä estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Rantavaara ei hyväksynyt lastenkirjoja [Narnia-kirjoja ] gradun aiheeksi, siirryin lastenhuoneeseen lukemaan lasten maailmankirjallisuutta lapsilleni ja hoitamaan kotia. Ystävällinen Peter von Bagh opiskeli myös estetiikkaa ja kirjallisuutta, oli samassa laudatur-seminaarissa ja yritti rohkaista minua jatkamaan.
                                                   Mutta kotiäitinä luin itseni vähitellen maisteriksi englantilaisessa filologiassa, joka oli monille muillekin pakopaikka sen ajan politisoituneessa yliopistomaailmassa, kertoi eräs brittiopettajani myöhemmin. Siellä oli ystävällinen ja rauhallinen ilmapiiri ilman myrskyjä ja kohteliaat opettajat.

Monet jättivät niinä aikoina opiskelunsa hum. kand -tutkintoon. Olisi tehnyt mieli aloittaa luova kirjoittaminenkin, mutta se olisi ollut mahdotonta siinä ilmapiirissä.

keskiviikkona, tammikuuta 21, 2015

1960-luvun opiskelijana

Anna-Amnell-jpeg

Tämän kuvan ottamisen aikaan olin vielä optimisti, haaveilin tekeväni gradun ja ehkä myöhemmin jatkotutkimuksia C. S. Lewisin Narnia-kirjoista. Kun esitin tämän ajatuksen professori Irma Rantavaaralle, hän tyrmäsi sen kokonaan: Eihän nyt lastenkirjallisuus ole sopiva aihe yliopistolliselle tutkimukselle. Hän arvosti kylläkin C. S. Lewisia ja ehdotti, että tekisin graduni C. S. Lewisista kirjallisuuskriitikkona. Tunsin onneksi Lewisia sen verran, että tiesin, että se olisi ikuisuusaihe ja vaatisi oleskelua Englannissa, mikä olisi ollut minulle taloudellisesti mahdotonta. Olin myös mennyt juuri naimisiin ja odotin ensimmäistä lastani.

Minua lohduttivat graduasiassa muiden muassa sympaattinen ja lempeä Maija Lehtonen, joka oli tehnyt lisensiaattityönsä saduista ja samassa laudatusseminaarissa ollut Peter von Bagh, joka sai myöhemmin itse kovia kolhuja taistellessaan elokuva-aiheisen gradunsa puolesta ja kokiessaan lisensiaattiytyönsä hylkäämisen. Sadut ja elokuvat sekä yleensäkin tavalla tai toisella poikkeavat mielipiteet olivat salonkikelvottomia sen ajan yliopistolla. En jäänyt taistelemaan, vaan siirryin englantilaisen filologian turviin ja tein graduni englanniksi. Opintoni viivästyivät kovasti.

Suomi kävi yhä ahtaammaksi vasemmistolaisuudessaan. Olin lopettanut jo "punaiseksi muuttuneen" sosiologian opinnot. Koko 1970-luvun koetimme päästä Suomesta pois. Viisihenkinen perhe ei voi lähteä tyhjän päälle. Vihdoinkin vuonna 1979 mieheni sai työpaikan Kanadasta ja läksimme Suomesta pois yhdeksäksi vuodeksi. Oli varmaankin tyhmää palata, mutta ihminen kiintyy omaan maahansa, sen kieleen ja kulttuuriin eikä jätä kotimaataan eikä omaisiaan kevyistä syistä.

P.S. Saman laudaturseminaarin rinnakkaisryhmässä oli monia myöhemmin tunnettuja vasemmistokulttuurin tähtiä, osa SKDL:n ja kommunistipuolueen jäsenia, jotka valtasivat Suomen kulttuurielämän, ja siitä tuli poliittisesti ahdasta. Se näkyy edelleenkin.


sunnuntaina, elokuuta 17, 2014

Mieleeni tuli radikaali ajatus


Mieleeni tuli radikaali ajatus: Entä jos lopetan kokonaan synkkien poliittisten uutisten lukemisen ja jätän politiikan niille, jotka olen niitä hoitamaan äänestänyt? En pysty ratkaisemaan maailman suuria kriisejä. Uutisten lukeminen pilaa päivän.

Ehkä en tee niin radikaalia temppua kuin jonkin aikaa 60-70-luvulla (johon olin täysin tympääntynyt): meillä ei ollut televisiota, radiota eikä sanomalehti tullut postiluukusta. Olin kotiäiti, hoidin lapsia ja kotia, luin lapsille lastenkirjallisuuden klassikot, kuuntelimme levyiltä klassista musiikkia, luin klassikkoromaanit. Lainasimme kirjastosta musiikkia ja kirjoja. Kärsin hyvin vähän sen ajan häiriköistä, kun en nähnyt heitä enkä kuullut heidän hölmöyksiään. Mutta olin tietenkin hyvin onneton siitä, mitä joillekin läheisilleni tapahtui.

Tärkeä lisäys: Aloin opiskella englantia, sillä entiset pääaineeni olivat myös tulleet oudoiksi:  psykologia behaviorismiksi ja sosiologia marksilaiseksi. Valmistuin maisteriksi pääaineena englanti vuonna 1971. Ihana opiskeluympäristö: Diana Webster, Kingsley Hart ( = Muumi-kirjojen kääntäjänä) ym.

Marksilainen käänne sosiologiassa (Lue artikkeli sen alusta ja kehityksestä. Maailman muuttuessa marksilainen sosiologia hylättiin. Poikani sattui olemaan käymässä yliopistolla, kun sieltä kärrättiin  kaatopaikalle marksilaisen sosiologian "klassikoita".)

torstaina, kesäkuuta 12, 2014

Helsinki-päivä: Kaunis Helsinki



Paljon Onnea Helsinki! Kaunis vastakohtien kaupunki. Myöhään eilen illalla olin mieheni kanssa kävelyllä ja sain vihdoinkin kuvattua tämän kauniin talorivin. Tulin Helsinkin opiskelijana kymmeniä vuosia sitten ja rakastuin Helsinkiin. Se rakkaus on säilynyt. Olen asunut monissa kaupunginosissa, ja kaikista on löytynyt kauneutta, vaikka jotkut kaupunginosat ovat olleet ensi näkymältä rumia.
Alla Helsinki-tunnisteita (esim Helsingin patsaita), lisää hakusanoja on sivun alaosassa. Olen pitänyt kohta 10 vuotta tätä blogia, ja Helsinki on varmaankin suosituin kohteeni.

Helsinki kirjoissani Tarinoiden Helsinki, 1500-luvun vaatimaton pikkukaupunki, joka perustettiin kuninkaan käskystä esiintyy monissa kirjoissani.
Aurora ja Pietarin serkut on rakkaudentunnustus vanhalle Helsingille. Oli yllätys, kuinka kansainvälinen se oli. Helsingissä asui ainakin venäläisiä, saksalaisia, balttialaisia, juutalaisia, italialaisia, tataareja. On kiinnostavaa ajatella, että kaikki nuo kansallisuudet ovat nykyään suomalaisia. Taidamme olla aika kirjava kudos. Osittain eurooppalaisia ollaan, se on vain välillä unohtunut. Kuvaan kirjoissani Helsinkiä eri vuodenaikoina.


Info-blogini sivupalkista pääset kaikkiin blogeihini:
http://amnell-anna.blogspot.fi/

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

Tukkimiehellä töissä



"Sain pestin apuvartijan lomittajana Tukkimiehen tavaratalossa."
(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)

Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.

Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.


Tukkimies

Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.

Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.

Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.

Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut!  Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.

Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.

lauantaina, huhtikuuta 06, 2013

Kyproslaista spagettia ja englantilaista lastenkasvatusta

Puistokatu

Olin opiskeluaikana puolipäivätyössä Kaivopuiston laidalla Puistokadulla Finnish British Societyn lastentarhassa. Esimieheni oli englantilainen lastentarhanopettaja Doris, pirteä punatukkainen nainen, jonka nenä oli hieman vino muistona ajasta, jolloin hän oli ollut opettajana poikakoulussa jossain eksoottisessa kaukomaassa ja saanut liikuntatunnilla krikettipallosta osuman nenäänsä.

Opin Dorikselta oikean englantilaisen tavan laittaa teetä, tarjota teen kanssa englantilaisia keksejä tai kolmionmuotoisia kurkkusändwichejä (samanlaisia kuin eräässä Agatha Christien murhajutussa). Tietenkin opin häneltä myös englantilaiset lastenlaulut ja lorut, joita opetin myöhemmin omille lapsilleni. Tyttäreni onkin sanonut, että hänellä on ollut englantilainen lapsuus. Kasvatin lapset englantilaiseen tyyliin, suomea puhuen ja englantilaisia lastenlauluja laulaen ja levyiltä soittaen.

Asuin ennen naimisiinmenoani sen ajan opiskelijoiden tavoin alivuokralaisasunnoissa. Eräs vuokraemäntä oli niin outo, että ei antanut alivuokralaisten käyttää edes suihkua. Kävin suihkussa työpaikalla ennen töiden alkua tai työtoverini, suomenruotsalaisen Monican kodissa lastentarhan lähellä. Monican äidillä oli antiikkikauppa, ja heidän kotinsa oli tyylikäs ja kiinnostava. Muutin muutaman viikon jälkeen sulhaseni serkun ja erään kauhavalaisen tytön kanssa Kuusitielle kaksioon ja aloimme laittaa toisillemme ruokaa vuoroviikoin. Kävelin yleensä työmatkan Kuusitieltä Puistokadulle, sillä rahaa oli vähän. Joskus käytin raitsikkaa. Sellainen harvinainen päivä tuli, kun kuljetin ison kattilallisen kyproslaista spagettikastiketta, jonka Doris oli minulle laittanut, jotta voisin tarjota sitä myös boksikavereilleni.

Se oli jauhelihakastiketta, jossa oli runsaasti tomaatipureeta, laakerinlehtiä ja muita mausteita ja purkillinen herkkusieniä. Sitä keitettiin kauan, ja maku ja tuoksu olivat huumaavan ihanat. Siihen aikaan tuollainen ruoka ei ollut tunnettua Suomessa. Läksin täysi kattila sylissäni ensin kolmosella yliopistolle, jossa minun oli pistäydyttävä. Levitin kaikkialle spagettikastikkeen tuoksua. Sitten vielä raitsikkamatka Kuusitielle.

Kyproslaisesta spagettikastikkeesta tuli eräs lasteni, samoin meillä lukiota käyneen sisareni lempiruokia.  Juuston ystävät raastoivat juustoa kastikkeen päälle.

tiistaina, lokakuuta 02, 2012

Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki



Ensimmäinen asuntoni Helsingissä oli  Pöllön korttelissa, opiskelijaboksi, pieni palvelijanhuone suuressa asunnossa talossa, jonka osoite on Iso Roobertinkatu 17-19.  Samalla paikalla olevassa puutalossa asuivat Runeberg, Snellman ja Cygnaeus. Tästä 100-vuotiaasta rakennuksesta (Estlander 1912)  on ilmestynyt kaunis historiikkki. Kirjoittaja Tero Halonen on filosofian tohtori ja historiantutkija Helsingin yliopistossa. Minuakin pyydettiin muistelemaan.

Kaupunkitutkimusseuran sivuilla Tero Halonen kirjoittaa:
"Yhteisöllisyys rakentuu yhteisistä kokemuksista ja muistoista. Siksi asunto-osakeyhtiöt haluavat vaalia menneisyyttä myös talohistoriikkiprojektien avulla. Historiikkihankkeiden tavoitteena on selvittää talojen menneisyyttä, taloyhtiöiden perustamista, talojen rakentamista, asukkaita ja osakkaita sekä elämää vuosikymmenien aikana talossa sekä talon korjauksia ja tapahtumia. Tavoitteena on ollut saada asukkaat ja osakkaat näkemään kotitalojensa menneisyyden eri kerrostumia sekä ketkä ovat aikaisemmin asuneet huoneistoissa ja miten he ovat asuneet."

1900-luvun alussa tämän rakennuksen paikalla oli kodikkaita puutaloja, joissa on ikkunoissa pitsiverhot. Historiikissa on heti alussa Signe Branderin kuva silloisen puutalon pihasta, jonne maidonmyyjä on tuonut tonkkansa hevosrattailla. Vanhat valokuvat havainnollistavat monin tavoin laitakaupungin elämää yli 100 vuotta sitten.

Kirjassa voi seurata Punavuoren ja Ison Roobertinkadun kehitystä välillä vaarallisenakin pidetystä Rööperistä trendikkääksi asuinalueeksi. Löysin kuvan nuoresta Ymär Abrahaminista kangaskaupassaan 1920-luvulla saman kadun varrella.  Sama kangaskauppa toimi vielä 1960-luvullakin. 

Iso Roobertinkatu on ollut ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeenkin mukana elämässäni. Kun asuin mieheni kanssa ensimmäisessä kodissamme Pikku Roobertinkadulla, saatoimme kuulla sunnuntaiaamun hiljaisuudessa, kuinka raitiovaunu kaarsi Isolle Roobertinkadulle kodikkaan naristen. 

Kahden vuosikymmenen ajan asuimme yhden korttelin päässä Korkeavuorenkadulla ja asioimme usein Isolla Roobertilla, sillä siellä oli pankkimme, sinne tuli postia R-kioskiin ja siellä ovat edelleen tutuiksi tulleet kirpputorit. Raitiovaunu on kadonnut ja tilalla on kävelykatu. 

Iso Roobertinkatu 17-19

Lue Samalla tontilla Runebergin kanssa.

Nostalgiakollaasini (linkissä iso koko) kuvat: ylin ja keskimmäinen kuva ovat Tero Halosen kirjan kannesta, oikeassa alanurkassa osaa aukemaa, jossa yhtenä talon asukkaista kerron muistojani. Alhaalla vasemmalla äskettäin kuvattu talon kaunis rautaportti. Kirjan kuvan molemmin puolin "kirsikka kakussa",  äskettäin kuvatut mainosjulisteet. Ne ilmestyivät ensi kerran Helsinkiin vuonna 1959, jolloin muutin tuohon kauniiseen taloon. Julisteet teki 1970-luvun Suomenlinnan ajan ystävämme Erik Bruun. Hänen julisteensa olivat olennainen osa 1960-luvun Helsinkiä, uutta kotikaupunkiani.
Erik Bruun: Jaffa Palmu sininen 1959

tiistaina, tammikuuta 25, 2011

Jugurttimuisto


Söll_2009_June_146, originally uploaded by Brin 
Ensimmäinen opiskelija-asuntoni oli pieni palvelijanhuone Rööperissä vanhan ruotsinkielisen pariskunnan suuressa asunnossa. Vaikka huoneeni oli keittiön vieressä, en saanut laittaa keittiössä muuta kuin teetä, enkä uskaltanut laittaa sitäkään, kun en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin kaasuhellaa.

Olin yleensäkin täysin tietämätön kaikissa Helsingissä elämiseen liittyvissä asioissa. Vaikka olin ollut vuoden Amerikassa [vaihto-oppilaana], matkustanut laivalla Atlantin yli, asunut viikon New Yorkissakin ja käynyt Empire State Buildingissä, en osannut ajaa Helsingissä raitiovaunulla. En tiennyt, kummasta päästä piti nousta sisälle ja missä piti maksaa. Kysyminen olisi paljastanut maalaismaisuuteni, joka oli häpeällistä Helsingissä.

Podin jatkuvaa rahapulaa, mutta jos sattui olemaan rahaa, kävin kadun toisella puolen kauppahallissa ostamassa jotain syötävää, yleensä ranskanleipää, sillä se oli tarpeeksi halpaa. Eräänä päivänä näin hallissa kaksi laihaa ranskankielistä nuorta naista, jotka ostivat kumpikin pienen pahvipurkillisen jotain ruokaa, josta he käyttivät nimeä 'yoghurt'. He olivat nähtävästi myös kovin nälissään, sillä he avasivat purkin ja joivat tuota valkeaa piimältä vaikuttavaa mutta oudolta tuoksuvaa ruokaa. Kesti varmaankin useita vuosikymmeniä ennen kuin maistoin jugurttia.

Kauan oli kestänyt jugurtin tulo Suomeen. Jugurttia on nimittäin käytetty jo noin 3400- 2000 eKr. Plinius vanhempi (23-79 jKr) kirjoitti jo siitä. Venäläinen lääketieteen Nobel-palkinnon saanut Ilja Metsnikov (1845-1916) toi terveellisen jugurtin eurooppalaisille.

Iso Roobertinkatu 17-19. 100-vuotiaan talon historiikki

P.S. Asuntoni osoite oli Iso Roobertinkatu 17-19, sama paikka, jonka pienessä piharakennuksessa asuivat 1800-luvulla opiskelijat Cygnaeus, Snellman ja Runeberg, jotka potivat myös jatkuvaa rahapulaa. Maitotuotteita käyttivät 1800-luvun opiskelijatkin, sillä tiedetään, että Cygnaeukselle ei ollut muita "huonekaluja" kuin maitoastia, kirjoja ja matkalaukku. Yhdellä pojista taisi olla jopa tuoli, jota käytettiin vuorotellen.

keskiviikkona, elokuuta 18, 2010

Nuoruuden yliopistot


Helsinki University, originally uploaded by Anna Amnell.
Opiskelin koko 1960-luvun, sillä opiskelin alussa työn ohella ja sain sitten kolme lasta ja hoidin heitä. Viihdyin yliopistolla, sillä suurin osa opettajistani oli mukavia ihmisiä.

Melkein kaikki luentoni olivat yliopiston kauniissa päärakennuksessa. Sosiologian opinnot ja englannin gradun tekeminen tapahtuivat enimmäkseen Porthaniassa. Rikhardinkadun kirjastosta tuli toinen koti. Istuin siellä lukemassa, ja sieltä lainattiin perheeseemme kirjoja sekä meille aikuisille että kolmelle lapsellemme. Oli tavallista, että mieheni toi työstä tultuaan meille ostoskärryllisen kirjoja viikonlopuksi. Luettavaksi ja ääneen luettavaksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, amerikkalaisen vaihto-oppilasperheeni vanhemmat ehdottivat, että tulisin heille asumaan ja opiskelemaan sikäläisessä yliopistossa. Se olisi merkinnyt neljän vuoden ilmaista opiskelua. Minulla oli kuitenkin jo poikaystävä, ja me halusimme opiskella yhdessä Helsingissä. Tunsin olevani eurooppalainen.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Osakunta oli opiskelijan koti kaukana kotoa

Pirkko Anna Amnell

Siihen aikaan kun opiskelijat asuivat ankeissa alivuokralaisasunnoissa, osakunta oli monelle kuin koti. Savolaisessa osakunnassa emännöi ystävällinen ja tarmokas Hilma, joka leipoi samanlaista pullaa kuin äiti. Tee ja osakunnan pulla olivat monena päivänä ainakin minulle ainoa ruoka, johon oli varaa. Mauttoman Porthanian ruokalan ruoan jälkeenkin se toi kodikkuutta elämään.

Koska olin ollut teinikunnan puheenjohtaja omassa koulussani, jouduin automaattisesti apuemännäksi. Se oli olevinaan kunniavirka. Meitä oli pari apuemäntää ja meitä vanhempi opiskelija emäntänä. Autoimme Hilmaa teetarjoilussa ja siivosimme juhlien jäljet. Samanlainen kunniavirka oli ollut teinikunnan puheenjohtajana olo: luuttusin kerran yksin lyseon voimistelusalin lattian teinijuhlien jälkeen. Nämä kunniavelvollisuudet taisivat vieroittaa minut järjestöelämästä niin aikaisin, että en ehtinyt nauttia sen tuomista eduista.

Missään hienoissa iltapukujuhlissa en käynyt, sillä poikaystäväni oli sotaväessä ja tulisi opiskelemaan vasta seuraavana syksynä. Tavallisten iltojen jälkeen joku poikaystäväni luokkatoveri ja kerrankin joukko poikia saattoi minut Rööperiin, sillä sitä pidettiin vaarallisena paikkana siihen aikaan.

Mikähän lienee Savolaisen osakunnan merkitys nykyajan opiskelijalle? Ylioppilastalon vinnillä sanotaan löytyvän vieläkin toinen koti ylioppilaalle. Se voi olla pehmeä lasku maalta kaupunkiin muutettaessa. Oli ainakin minulle.

keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005

Köyhin joulu voi olla satumaisin joulu



Picture: Our tree top angel wishes you a joyful Christmas!

Olimme viettämässä ensimmäistä joulua oman perheen kesken. Mieheni oli juuri valmistunut ja olimme muuttaneet opiskelija-asuntolasta tilapäiseen asuntoon odotellessamme virka-asuntoa. Kotimme oli pieni yksiö Punavuoressa ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Mieheni oli työssä jouluna, joten emme voineet matkustaa kotikaupunkiin vanhempiemme luo joulua viettämään.

Kun menimme opiskeluaikana lomiksi Iisalmeen, meidän molempien kodissa oli pidot odottamassa. Meidän laihuuttamme kauhisteltiin. Mieheni joutui juomaan kotonaan joka päivä kermaa, ettei tulisi keuhkotauti. – Onko teillä edes lapselle ruokaa? äitini kysyi. – Nami suklaapuuroa! kehui pieni poikamme. Se oli totta. Lomaa ennen rahat olivat aina niin lopussa, että oli jäljellä vain mannaryynejä, joista laitettiin puuroa. Siihen sekoitettiin lapselle kaakaojauhoa ja sokeria, ja tämä olikin hänen lempiruokansa, jota hän olisi halunnut saada useamminkin.

Iisalmessa olisimme syöneet jouluaattona tavalliseen tapaan kaksi jouluateriaa, toisen mieheni kotona ruokasalissa pianomusiikin jälkeen ja toisen minun kotonani soikean keittiönpöydän ääressä. Vanhempi poika muistaa vieläkin, että äitini ruokakomero oli herkkusuun taivas. Nykyajan ihmiset näkevät sellaisia ruokakomeroita vain museoissa. Se on pieni huone, jossa on ikkuna ja molemmin puolin kattoon asti leveät tukevat hyllyt. Poikani muistelee, että hän seisoi pienenä lapsena ruokakomerossa ja nautti kaikkien ihmeellisten ruokien huumaavista tuoksuista. Tekivätkö nuo hetket hänestä gourmet-kokin vai onko se geeneissä? Aikuisena hän on valmistanut meille samanlaisia hätkähdyttäviä juhla-aterioita kuin isoäitinsäkin.

Mutta nyt olimme omillamme. Rahaa oli vähän. Siitä huolimatta meillä oli jouluvieras, lapsuudenystäväni, taideopiskelija, joka oli myös jäänyt jouluksi Helsinkiin, sillä hän oli jouluapulaisena kirjakaupassa. Hänkin oli saanut kotoaan joulupaketin, jossa oli ruokaa. Syötävää meillä oli runsaasti, samoin lahjoja, mutta joulukoristeet olivat kekseliäisyyden varassa. Teimme ne yhdessä.

Pomanderipallossa ovat
kaikkien joulujemme tuoksut

Taideopiskelija leikkasi pahvista siroja lintuja, joille hän laskosti värikkäät siivet lehtien mainoskuvista. Olin ostanut yhden paketin askarteluolkea ja tein niistä joulutähtiä. Mieheni sai hyvän idean. Hän asetteli olkia säteittäisesti pahvinpalan päälle, kiinnitti ne liimalla ja liimasi päälle toisen pahvinpalan. Päällimmäiseksi hän liimasi kummallekin puolelle kiiltokuvaenkelin, toiselle puolelle tummatukkaisen, toiselle puolelle vaaleatukkaisen. Me toivoimme nimittäin saavamme lisää lapsia. Tämä alkuperäinen joulukuusenlatvatähti on nyt tyttärellämme, joka syntyi vähän yli vuosi myöhemmin. Hän tuo meille usein joulukoristeita tuliaisiksi matkoiltaan.

Meillä oli varaa vain pieneen joulukuuseen. Mieheni kävi ostamassa sen Laivurinkadun päästä merenrantapuistikosta. Asetimme sen suureen vedellä täytettyyn pulloon, jotta kissamme Shita, hyljätty siamilainen, ei ylettyisi siihen. Kuusenkynttilöitä ei ollut. Laitoimme pullon taakse punaisen kynttilän, joka sai kotimme hohtamaan salaperäistä valoa. Pieni poikamme ja Shita tuijottivat sitä lumoutuneina.

- Joulu on tärkeä aika- ja perhehistorian kannalta, sanoo nuorempi poikani. – On parasta, että joulu toistuu aina melkein samanlaisena. Hän on tehnyt erään rakkaimmista joulukoristeistamme, pomanderipallon, sitruunan johon hän paineli matemaattisen täsmällisiin riveihin neilikoita. Hän oli sinä jouluna pieni poika, joka halusi, että meilläkin olisi jouluvalot.

Ripustan tuon punaisilla silkkinauhoilla sidotun pomanderipallon joka joulu ikkunaan. Pomanderipallo tuoksuu yhä kaikille niille mausteille, joissa sitä kieritettiin sen kuivuessa koristeeksi. Mutta minusta tuntuu siltä, että siinä tuoksussa ovat mukana kaikki meidän joulumme, kaikkein säteilevimpänä muisto ensimmäisestä joulusta omassa kodissa.

Kun meillekin hankittiin jouluvalot (Joulumuisto Kanadan ajoilta)