Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakolaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pakolaisuus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, helmikuuta 06, 2013

Siirtolaisen ja pakolaisen koti-ikävä

A lake in Carelia

Kuvassa järvi Karjalassa. Kuvasin tämän ensimmäisellä Pietarin ja Venäjän matkallani junan ikkunasta. Minun sukulaiseni ovat asuneet Viipurin lähellä Ala-Sommeessa joskus 1400-luvulla, joten minulla ei ole omaa tunnesidettä Karjalaan.

Saako siirtolainen tai pakolainen ikävöidä menettämäänsä kotiseutua? Pakolaisia on keskuudessamme: karjalaiset siirtolaiset, heitä olivat Venäjän vallankumousta paenneet emigrantit, nyt eri puolilta maailmaa Suomeen tulleet pakolaiset ja muut maahanmuuttajat. Monia romaaneja on kirjoitettu pakolaisuudesta ja muutosta toiseen maahan. Paljon muuttaneet ovat monen maan kansalaisia, monen kulttuurin ihmisiä. Tämä oli lisäys seuraavaan kommenttiini, jonka kirjoitin Ruotsissa asuvan suomalaissyntyisen Hannelen blogiin:

Vanhempi polvi vietti elämänsä tärkeät vuodet Karjalassa, joten sillä on heille aivan eri merkitys kuin niille, jotka eivät ole siellä koskaan asuneet tai vain pikkulapsina.

Pakosta henkensä kaupalla kotiseudun jättäminen on eri asia kuin vapaaehtoinen muutto uuteen maahan. Vaikkapa  Ruotsiin muuttanut on saanut käydä Suomessa silloin, kun haluaa. Toista oli karjalaisten kohtalo.

 Välimatkakin merkitsee. Pitkä matka kotimaahan on kallis ja mahdoton monille pakolaisille ja siirtolaisille.

Asuin yhdeksän vuotta pakolaisten keskellä Kanadassa, ja kyllä heidän surunsa ja koti-ikävänsä oli suuri. Tutkimusten mukaan vasta kolmas polvi siirtolaisia ja pakolaisia muuttui kanadalaiseksi. Onneksi Kanadassa sai kaivata vanhaa kotimaataan ja juhlia sitä, olla samalla aikaa vaikkapa ukrainalainen ja kanadalainen.

P.S. Sana 'mamu' on minusta maahanmuuttajia halventava sana. Vai sanoisitteko Suomesta ulkomaille muuttaneesta: Sisareni on mamuna Amerikassa?

lauantaina, elokuuta 28, 2010

Vallankumouksen pakolaiset


Marina Wallmanin Kuja Otava 1997 (alkuteos 1983, Marja Itkonen Kailan suomennos 1997)  on lempeä kuvaus emigranttiperheen lapsen kokemuksista.

Tämä on kommentti:

Venäläiset emigrantit olivat vallankumouksen uhreja. He olivat kokeneet hirvittäviä, traumaattisia menetyksiä. Enemmän kuin omaisuuden menetys merkitsi omaisten ja ystävien, vallankumouksen viattomien uhrien kuolema. Esimerkiksi tuo "saastassa eläminen" on usein psykiatrinen ilmiö.

Miljoonat siviilihenkilöt, miehet, naiset ja lapset kuolivat murhattuina. Mitään kriisihoitoa ei ollut jälkeenjääneille. Venäjä ei pysty vielä pitkään aikaan myöntämään sitä kaiken kärsimyksen määrää, mitä vallankumous aiheutti.

Murhattujen ja nälkään kuolleiden siviilien määrä oli suunnaton. Katsokaa itse:

Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan uhrit  (vuosien 1917-1922 kuolleiden keskiarvo eri lähteistä on 8,8 -9 miljoonaa henkeä)

Päinvastoin kuin luullaan suuri osa vallankumousta paenneita oli työläisiä ja talonpoikia (esimerkiksi Ukrainasta paettiin Ranskaan ym maihin). Ruumiillista työtä tehneet pystyivät muita paremmin tekemään tehdastyötä ja muuta. He elivät omissa yhteisöissään ja kokivat myös itsensä onnettomiksi. Isänmaan menetys on aina kova juttu.

Ulkopuoliset leimasivat pitkään nuo pakolaiset joutilaaksi rikkaaksi yläluokaksi. Sitä oli vain pieni osa paenneista.

Suomessa syntyi pian viha näitä vallankumouksen uhreja kohtaan. Kaikki venäläiset laitettiin samaan nippuun. Ja viime vuosikymmenet heidät on leimattu joutilaaksi rikkaaksi yläluokaksi. Paljon on tässä asiassa käsittelemistä Suomessa.

Aivan viime aikoina on kyllä Suomessakin tehty tutkimuksia venäläisistä emigranteista, esim graduja.esim  Matti Melan pro Gradu Suklaan suojassa vertaa Fazerin tehtaan ja ranskalaisen tehtaan työntekijöitä.Unelmat pitivät näitä ihmisiä elossa ja antoivat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Ne rohkaisivat kasvattamaan lapset ja kouluttamaan heidät. Venäläiset emigranttisivut ovat antaneet paljon Suomelle.

2. kommentti
Koulusurmien ja poliisimurhien aikaan lukuisat ihmiset ovat olleet Suomessa psyyykkisen tuen tarpeessa. Järjestetään avuksi psykologeja ja pappeja, pitkä terapia. Kerrotaan tuollainen tragedia miljoonalla. Millainen olisi tilanne Suomessa?

Venäjällä murhattiin vallankumouksen mellakoissa ja kylmän suunnitelmallisesti viiden vuoden aikana yhteensä melkein 9 miljoonaa ihmistä.

Vallankumouksesta paenneiden käytöstä ei voi mitata normaaliaikojen mittapuulla.

Pakolaiset halusivat pitää kiinni edes jostakin, muistoista, sukuhistoriasta, oppimistaan tavoista, kielestä, uskonnosta. Meistä mahdottomilta ja jopa järjettömiltä tuntuvat unelmat ja haaveet antoivat heille toivoa. He jaksoivat kasvattaa lapsiaan ja uskoa, että näille voisi tulla normaali elämä.

Oli myös poikkeusihmisiä, jotka putosivat kuin kissa tassuilleen tuolloinkin. Tai ainakin siltä näytti. 

Sitten oli niitä, joilla oli hyviä ystäviä, jotka auttoivat pahojen aikojen yli edes taloudellisesti. Hyvin paljon auttoi varmaankin se, että harjoitettiin musiikkia, oli orkesterit, kuorot, näytelmäseurueet. (Juuri tällaista kulttuurielämää oli myös keskitysleireillä.)

Suomessa oli jo sortovuosien vuoksi valmiina venäläisvihaa. Useimmat emigrantit hakeutuivatkin pois Suomesta maihin, joissa heihin suhtauduttiin myönteisemmin.

lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Siirtolaiset ja pakolaiset näkevät unia



Protea, Etelä-Afrikan kansalliskukka

Mitä unia näkee romaaninhenkilö? Mitä unia näkee zulurunoilija, joka on karkotettu kotimaastaan? Ovatko ne samanlaisia kuin suomalaisen naisen unet?

Luin eilen tai oikeammin tänä aamuna netistä, että Mazisi Kunene on kuollut viime kesänä.

Zulurunoilija Mazisi Kunene oli puhumassa 1980-luvulla Torontossa Etelä-Afrikan puolesta. Tilaisuuden jälkeen pyysin haastattelua.

Kunenella oli kiire sillä hetkellä, ehdin ottaa kuitenkin valokuvan ja vaihtaa muutaman sanan. Kunene lupasi soittaa ja soittikin samana iltana hotellistaan. Ehkä syynä oli se, että kerroin olevani Suomesta. Kunene oli ollut jonkin aikaa Suomessa sen jälkeen, kun hänet oli karkotettu kotimaastaan Etelä-Afrikasta.

Keskustelu venyi pitkäksi. Olimme samassa tilanteessa, kaukana kotimaasta. Kunene kertoi, että hänellä on koko ajan ikävä omaisia, joita hän ei ole tavannut vuosiin. Hän kertoi käyvänsä näiden kanssa unissaan pitkiä keskusteluja. Kerroin, että niin teen minäkin. Juteltiin siirtolaisten toisaalta synkkiä toisaalta hupaisia juttuja, joita vain toinen siirtolainen voi ymmärtää.

Mikään lehti ei ollut kiinnostunut Kunenesta, valokuvakin on jossain laatikkojen pohjalla. Ostin kuitenkin hänen eeppisen runoelmansa ”The Ancestors and the Sacred Mountain”. Huomasin pari vuotta sitten netistä, että Mazisi Kunene oli valittu uuden Etelä-Afrikan kansallisrunoilijaksi. Olen ajatellut, että hän on varmaankin jo eläkkeellä kalifornialaisen yliopiston kirjallisuuden professorin virasta ja asuu kotimaassaan. Hän voi seurustella rakkaiden omaistensa kanssa, mikäli näitä on vielä elossa. Ovathan kuitenkin jäljellä edelleenkin unet, joissa voimme kohdata ne, jotka ehtivät jo kuolla.

Kunene sanoo eräässä runossaan kuuntelevansa muinaisia runoilijoita, esi-isien legendoja. Aurinko, ruoho, maa ovat hänelle läheisiä samalla tavalla kuin meille suomalaisille, intiaaneille tai Franciscus Assisilaiselle. Ehkäpä kaikki ihmiset olivat ennen lähellä luontoa.

Kunene kirjoitti englanniksi ja niin kuin Shakespeare mitalla (blank verse: mitta, mutta ei riimiä), joka on yleinen englanninkielisessä maailmassa. Hän oli kuitenkin oikea zulu, hyvin kiinnostunut omasta perinteestään. Uskoisin, että hänen kaltaisensa ihminen pystyi toimimaan sillanrakentajana länsimaisen ja afrikkalaisen kirjallisuuden välillä.

Mazisi Kunene, Africa's Poet Laureate

Muistokirjoitus.


Laitan tänne talteen kommentin, jolla vastasin kotisivublogissani esitettyyn kysymykseen, sillä käsitelty asia on minusta tärkeä ja hyvin ajankohtainen.

Allyalias,

kysyt "Löytyykö siirtolaisen/pakolaisen koti muukalaisuudesta ja kaipuusta? Onko toinen muukalainen (alkuperämaasta huolimatta) siirtolaisen maanmies?"

Uskon, että on, mikäli henkilö ei ole kovin ennakkoluuloinen ja epäilevä luonteeltaan. Kieroutunut kasvatus tai jokin trauma voi aiheuttaa tietenkin pysyvää vihamielisyyttä joitain kansoja tai kansanryhmiä kohtaan.

Ensimmäisen polven siirtolaisilla tai pakolaisilla on yleensä jatkuva kaipuu tai ainakin tunne olemisesta kahden maan kansalainen. Sanotaan, että sitä tunnetta on vielä toisen polven siirtolaisellakin. Vasta kolmas polvi on uuden maan kansalainen. Hänkin tuntee läheisyyttä isovanhempiensa kotimaahan, opettelee isovanhempiensa kielen, jos suhde heihin on normaalin läheinen.

Amerikan ja Euroopan välillä on tällainen vuosisatojen pituinen tunneside. Sen kieltäminen aiheuttaa molemmilla puolin valtamerta monenlaisia ongelmia.

Ulkomailla asuneet ovat toisaalta "isänmaallisempia" kuin aina kotimaassa asuneet. Se ei ole kuitenkaan kiihkoilevaa isänmaallisuutta, vaan verrattavissa suomalaisten heimotunteeseen. Voidaan tuntea läheisyyttä ihmisiin rajoista riippumatta.

Näinhän pitäisi olla muutenkin kaikilla ihmisillä. Me olemme kaikki samanlaisessa tilanteessa, olämme kaikki samojen inhimillisten lainalaisuuksien alaisia, tarvitsemme toisten ihmisten läheisyyttää, haluamme sijamme maailmassa ja ennen kaikkea - olemme kuolevaisia.

Tuon viimeisen tosiasian pitäisi ainakin yhdistää ihmisiä. Kypsyessään ihmisen tulisi kokea koko maailma kodikseen ja tuntea kaikki ihmiset "saman maan kansalaisiksi".

Toistan, että tämän rinnalla ihmisellä voi olla voimakas oman isänmaan ja oman kotiseudun tunne. Tätä on monesti vaikeaa niiden ymmärtää, jotka ovat asuneet aina samassa maassa tai sulkeneet korvansa maailmalta.

Kaukaisessa metsämökissä tai viidakossa asuva vanhus saattaa tuntea yhteenkuuluvuutta kaukaisten maiden ihmisten kanssa. Jos hän on uskonnollinen, hän ajattelee, että viimeistään kuoltuamme olemme kaikki samassa tilanteessa.

Mazisi Kunene -informaatiota ja valokuvia