Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisareni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisareni. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, elokuuta 22, 2014

Suru ei koskaan katoa

My sister Tuula

Sisareni kuoli yli seitsemän vuotta sitten syöpään tuskallisten hoitojen jälkeen, jotka näyttivät parantaneen hänet, mutta olivat tuhonneet sydämen ja keuhkot. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, harjoituslapsi, kuten hän sanoi. Hän kävi meidän luona Helsingissä lukion ja oli kuin isosisko vanhimmalle lapsellemme, tyttäremme kummi. Hän oli naimisissa toimittajan kanssa, ja siksi hänestä ja heidän pojastaan on paljon hienoja valokuvia, ja on joitain lehtijuttujakin kuten tämä Savo-lehdessä ollut hauska hattujuttu, jossa sisareni on hattumannekiinina. Hänen ainoa lapsensa on miehelleni ja minulle yhtä läheinen kuin oma lapsi.

lauantaina, joulukuuta 03, 2011

Kynttilät loistaa


16th century house lantern, originally uploaded by Anna Amnell.

Viime vuonna Berliinissä ostin "karamellirasian", joka oli samalla tuikkulyhty. Ihastuin kovasti tähän keskiaikais-, 1500-tyyliseen taloon. Vieressä oleva talo on varmaankin kirpputorilta.

Taustalla oleva puu oli vuosia sisareni makuuhuoneessa. Veimme sen kerran hänelle joululahjksi ja se kävi hyvin yhteen mustassa nurkkakaapissa oleviin kullanvärisiin esineisiin.

Olen jakanut jouluaiheiset kuvat ja kirjoitukset useampiin blogeihin, lähinnä seuraaviin.  Nojatuolipuutarhassa ovat kukat, luonto jne, Lucia Olavintytär -blogissa keskiaika ja 1500-luku (joka lasketaan nykyään yleensä myös keskiaikaan), nukkekotiblogi (nukketalot, nallet ja muut lelut), Aurora (Viktorian ja Edwardin aika, 1800-luku ja 1900-luvun alku). Kaikissa niissä on nyt jo myös sukulaisten ja ystävieni ottamia kuvia. Mainitsen yleensä kuvaajan.

lauantaina, heinäkuuta 09, 2011

Kommentti: Shakespeare ja suomennokset


Kommenttini:


Pidän esimerkiksi Márquezin romaaneista, vaikka hän on Castron kaveri, mutta en pysty lukemaan Rossin suomennoksia. Rajansa kaikella. Hän karkotti kiihkomarksilaisella puheellaan muun muassa pikkusiskoni, niin että tämä lähti kesken pois Ateneumin karsintakursseilta. Mitä ihmettä Rossi teki sielläkin? Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi ilkeitä tekojaan.


Olen onnellinen siitä, että voin lukea Shakespearea alkukielellä ja vielä iloisempi siitä, että lapsenikin voivat niin tehdä. Siinä onkin yksi erinomainen syy opetella englantia tai lähettää lapsensa opiskelemaan ulkomaille.:)

Anna Amnell
lauantaina, 09 heinäkuu, 2011

maanantaina, kesäkuuta 01, 2009

Melkein neljä vuotta

Huomenna on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun aloitin bloggaamisen. Aloitan silloin viidennen vuoden Blogisiskona.

Laitoin juuri tietokoneeseen uudeksi taustakuvaksi poikani luonnoksen Balilta. Se liittyy läheisesti viime vuosiin, vaikka en ole siellä itse koskaan käynyt. Paljon iloisia asioita, mutta myös paljon kärsimystä ja kuolemaa liittyy Kaakkois-Aasiaan viime vuosien ajalta sekä minun elämässäni että yleismaailmallisesti.

Bali ja Indonesia yleensä liittyvät sisareni viimeisiin vuosiin, jolloin hän jo sairasti syöpää, mutta vietti remission aikana yhteensä kuusi kuukautta Indonesiassa. Monet esineet kodissamme muistuttavat noista seuduista ja varsinkin sisarestani.

Sama kuva suurena

keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Arvoituksellinen uusi vuosi 2009

029

Kuva: Joonas Heiskanen

Valokuva on otettu vähän ennen joulua Zagrebissa sumuisena iltana joulumarkkinoiden aikaan. Paljon ihmisiä on liikkeellä. Uusi vuosi 2009 on jo tavallaan mukana kuvassa. Siltä odotetaan Kroatiassakin paljon.

Kuten uudenvuoden vaihtumisen juhlijat vuonna 1900, myös vuoden 2000 alkamista juhlineet haaveilivat uuden paremman vuosituhannen alkavan. Niin ainakin minä haaveilin. Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet monessa mielessä painajaismaisia, ja nyt odotamme pelolla uuden laman alkamista.

Haaveilevatko meidän aikamme lapset paremmasta ajasta? Toivottavasti haaveilevat. Lapsena odotin jännittyneenä vuoden vaihtumista. Juhlimme aina uutta vuotta kotona. Äiti laittoi hyvää ruokaa, täytekakun, ostimme raketteja, niitä tavallisia joulukuusen raketteja. Se oli aina hyvin onnellinen ilta. Yleensä juhlimme keittiönpöydän ääressä. Kirjoitin päiväkirjaani syvällisiä koulutytön mietteitäni elämästä, tein jaloja lupauksia. Meillä saattoi olla ystäviä mukana juhlimassa vuoden vaihtumista.

Eräänä uutenavuonna innostuimme ottamaan valokuvia. Ei ollut mitään hienoja laitteita, vain yksinkertaiset laatikkokamerat, joita koululaiset saattoivat saada siihen aikaan. Koska valoa oli vähän, kiinnitimme kynttilöitä keittiöntuolin karmiin, sytytimme lisävaloksi raketteja. Eräs kuva onnistui erinomaisen hyvin. Siitä on olemassa negatiivi ja suurempi kuva valokuvan ottajalla. Hän meni muutama vuosi kuvan ottamisen jälkeen Ateneumiin opiskelemaan.

Olemme juhlineet lukuisia uudenvuodenaattoja yhdessä senkin jälkeen, mutta tuo uudenvuodenaatto on jäänyt erityisesti mieleen. Päällimmäisenä on ilo, äidin valloittava hymy, pikkusiskojen jännitys ja riemu vuoden vaihtumisesta, lapsuudenystäväni innostus valokuvaamiseen. Kokoonnumme tänäänkin juhlimaan vuoden vaihtumista yhdessä perheittemme kanssa ja muistamme myös niitä, jotka olemme menettäneet.

Hyvää uutta vuotta!


478396035_253b967d3c_m

Kuvassa on pikkusiskoni silloin kauan sitten. Hänellä on päällään minun neulomani turkoosi villapusero, jossa oli palmikkoraitoja miehustassa, oma ideani. Sisarenikin oli meillä vieraana kahdeksan vuotta sitten vuosituhannen vaihtuessa. Olimme kattoparvekkeella juhlimassa vuosituhannen vaihtumista ja katsomassa ilotulitusta. Minulla on sisareni keräämä Millenium-astisto kaapissani. En pysty kuitenkaan vielä käyttämään sitä.

Lue myös: Kun vuosi vaihtui maaliskuussa

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Suru

My sister Tuula

Pikkusiskoni Tuula kauan sitten opiskelijana

Viime vuonna minusta tuntui, että se ei voinut olla totta, että sisareni oli kuollut. Ihmisen jonka isä elää melkein 90-vuotiaaksi, äiti melkein 97-vuotiaaksi, isoisä 94-vuotiaaksi, isoäiti 90-vuotiaaksi ja joka on ollut aina harvinaisen terve, harrastaa liikuntaa ja syö terveellisesti, ajatellaan elävän vähintäin yhtä vanhaksi kuin hänen lähiomaisensa elivät. Mutta syöpä tuntuu olevan kuin liikenneonnettomuus, joka saattaa iskeä täysin arvaamattomasti. "Ette olisi voineet tehdä mitään tämän syövän estämiseksi", sanoi lääkäri sisarelleni. Se oli onnettomuus. Lääketiede pystyi parantamaan sen syövän, mutta sisarenikaan elimistö ei ollut niin vahva että se olisi kestänyt rankat hoidot.

Tänä vuonna tuntuu jollakin tavalla vielä pahemmalta, sillä sisaren menetys on tosiasia. Minä en voi enää soittaa hänelle, emme voi muistella lapsuuttamme, emme puhua lapsistamme, miehistämme, astioista, kirjoista, elokuvista, matkoista, vaatteista, kissoista. Emme voi nauraa emmekä itkeä yhdessä.

Mutta me puhumme hänestä, me jäljelle jääneet. Katselemme valokuvia, muistelemme häntä.

tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Kuumaa kaakaota ja kirjoittamisenoppaita



Asumme vanhassa kerrostalossa, jossa on vetoista kylmällä ja tuulisella säällä, sillä "rakennushistoriallisista" syistä remontin yhteydessä ei laitettu uusia kolminkertaisia ikkunoita vanhojen 1930-luvun ikkunoiden tilalle. Olen siirtänyt tyttäreni lapsuudenaikaisen kirjoituslipaston lämpimään nurkkaan sängyn viereen ja laittanut tietokoneen taas sen viereen pienelle pöydälle. Voin kirjoittaa joko tavallisesti istuen tai jalat ristissä vuoteen päällä eräänlaisessa jooga-asennossa. Kuuma kaakao auttaa kivasti työpäivän alkuun.



Olen siinä vaiheessa, jolloin luen kirjoittamisenoppaita, joita olen ostanut useita kymmeniä vuosien varrella. Ensimmäiset ovat John Gardnerin "On Becoming a Novelist" ja Meredith & Fitzgeraldin "Structuring your novel: From basic idea to finished manuscript, kumpikin vuodelta 1985 ja kumpikin melkein hajalle kuluneita. Gardnerilla on toinenkin luovan kirjoittamisen opas, mutta poikani vei sen mukanaan omaan asuntoonsa. Juuri poikani kautta opin tuntemaan Gardnerin kirjat, sillä hän opiskeli taiteen ohella luovaa kirjoittamista Toronton yliopistossa.



Paksuin opas, Christopher Bookerin "The seven Basic plots", on uusin ja olen lukenut sitä vähitellen. Byattin ja Sodren "Imagining Characters" on pysyvä kumppanini kirjoittamisessa.



Muut oppaat ovat enemmänkin "niksikirjoja": miten luoda juoni, mitä seikkoja on huomioitava näkökulman/näkökulmien valinnassa, miten luoda kirjan tapahtumille paikka, miten tuoda esille henkilöiden ulkonäkö ja tunteet?



Näiden vähän yli 40 oppaan joukossa on myös Rhona Martinin ohut, mutta erittäin hyödyllinen opas "Writing Historical Fiction" ja Kari Vaijärven samoin erittäin hyödyllinen "Mistä rahat?" (Sitä täydentävät Kirjailijaliiton ja Nuorisokirjalijoiden jäsenkirjeet, jotka muistuttavat, milloin hakea mitäkin apurahaa.)



Kuten edellisestä kirjoituksestani tulee esille, suhde suomalaiseen kirjalliseen maailmaan ei ole ollut minulle ristiriidaton. Olen kokenut jopa järjestökiusaamistakin, jonka vuoksi olen karttanut kirjallisia järjestöjä. On ollut paljon miellyttävämpää lukea muiden kirjailijoiden kokemuksista vaikkapa Writing -lehdestä, jonka tunnelma on ystävällinen. Olen tietenkin erittäin kiitollinen niille kollegoille, joiden mielestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan saavat kuulua myös ei-vasemmistolaiset tyttökirjojen kirjoittajat. Hyviä muistojakin on.



Ylimmällä hyllyllä on sisareni lapsuudenkuva. Sisareni on ollut mukana elämässäni lapsuudesta asti. Hän oli koko ikänsä innokas lukija. Hän rakasti kaunokirjallisuutta ja elokuvia ja keskustelimme niistä usein. Meillä oli pitkiä puhelinkeskusteluja, hänen sairautensa vuosina joka päivä, mikäli hän pystyi puhumaan. Sain mieheltäni lahjaksi SkypeMaten, jotta voisimme sisareni sairaalasta päästyä puhua vaikka tuntikaudet. Juttua olisi riittänyt.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana sisareni opiskeli yliopistossa aikuiskasvatusta, gerontologiaa ja filosofiaa ja sai valmiiksi gradunsa viime kesänä. Hän oli yksi niistä lähipiirini ihmisistä, jotka ovat aina keskustelleet filosofiasta, ja niin jotain on tarttunut siitä minuunkin.

En varmaankaan toivu koskaan sisareni kuolemasta. Hänen lämmin äänensä ja huumorintajuiset kommenttinsa ovat poissa. En minä tietenkään yksin ole, en nytkään. Mieheni on paraillaan hiihtolomalla ja tarkistaa tutkimustaan viereisessä huoneessa, johon pariovet ovat auki. Hän katsoo yleensä samalla (ilman ääntä) urheilukilpailuja, sillä esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen alanoottien tarkistaminen on työlästä. Vaikka mieheni on myös läheinen ystäväni, ei hän korvaa sisartani. Ketään ihmistä ei voi korvata toisella. Mietin, miten tämä uusi tilanne tulee vaikuttamaan elämääni ja kirjoittamiseeni.

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Indonesia



Kuva: Tuula Heiskanen

Kaunis Indonesia on vastakohtien ja katastrofien maa.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Raskas matka



Palasin toissailtana elämäni raskaimmalta matkalta. Puoli vuorokautta kuolevan läheisen omaisen vuoteen vierellä on kokemus, jota ei pysty kuvittelemaan. Ja heti kuoleman jälkeen on lukemattomia käytännön asioita, joita omaisten on pakko hoitaa.

Sisareni sairastui muutama vuosi sitten nopeakasvuiseen Non-Hodgkin -lymfoomaan. Kaulan ympärille kietoutunut kasvain onnistuttiin poistamaan leikkauksella ja lääkkeillä. Sisareni oli sen jälkeen kahteen otteeseen useita kuukausia sukulaisvierailulla Kaakkois-Aasiassa ja suoritti loppuun kasvatustieteen, gerontologian ja filosofian opintonsa. Gradukin valmistui juuri ennen hänen joutumistaan uudestaan sairaalaan.

Hoidot olivat nyt rankemmat kuin ensimmäisellä kerralla. "Kuin keskitysleiriä", sanoi sisareni, "mutta kannatti". Hänen uskottiin nimittäin parantuneen. Kuntoutus oli alkanut ja hän oli päässyt kotiin. Heikkokuntoiseen tulee kuitenkin helposti monenlaisia sairauksia.

En vieläkään ymmärrä sitä, miten nopeasti kaikki muuttui. Sydän ja keuhkot eivät enää kestäneet. Pahimmalta tuntuu muisto läheisen kärsimyksestä. Ja sitten on tietenkin ikävä ja menetys.

Suren kuitenkin eniten sitä, että sisareni menetti useita vuosikymmeniä elämää. Hän oli ollut koko ikänsä täysin terve, energinen, elämäniloinen ja huumorintajuinen ihminen. Hän olisi opiskellut lisää ja tehnyt vielä kauan työtä. Pitkäikäisen suvun jäsenenä hän olisi voinut elää ainakin 90-vuotiaaksi.

Mitä korkeammaksi ihmisten ikä tulee, sitä suurempia tragedioita ovat parantumattomat sairaudet ja liikenneonnettomuudet. Olen lukenut tämän asian monta kertaa lehdistä, mutta en ole sitä koskaan aikaisemmin todella tajunnut.

Sisareni

Nukketalot terapiana

perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Eilen oli aamulla -12

Miten lienee tänään perjantaina? Toivon suuria lumikinoksia.

(Olin vielä optimistinen. Mutta iltapäivällä soittaa lääkäri ja kertoo, että sisareni on kuolemassa. Lähdemme heti matkalle, saavumme yöllä sairaalaan, ja vietämme seuraavan päivän sairaalassa teho-osastolla. Sisareni kuolee samana päivänä. )

maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Kaukolämmitys toimii tehokkaasti


north, originally uploaded by amnellanna.

Savupatsas on välillä hyvin suuri.
(Olen onnellinen, sillä sisareni syöpä on parannettu. Hän on viettämässä viikonloppua kotonaan. Kun soitan aamulla, hän onkin sairaalassa, sillä hänelle tuli paha olo. Kaikki vaikuttaa hyvältä, fysioterapeutti on käynyt ja on määrä alkaa kuntoutus.
Myöhemmin sairaalasta soitetaan, että sisareni on saanut sydänkohtauksen ja on teho-osastolla. Vietämme seuraavat päivät jännityksessä. Kaiken sanotaan olevan kuitenkin hyvin.)

keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Terveisiä Kuopiosta



Kauppahallin sammakkokoriste



Pieni Sammakkolampi Puijonlaaksossa



Torilla

Kuvat: Tuula Heiskanen

perjantaina, kesäkuuta 30, 2006

lauantaina, kesäkuuta 24, 2006

perjantaina, kesäkuuta 23, 2006

Kun on juhannus






Sateensuojaa juhannussateilta tarjoaa rantakioski. Sitä on ollut nikkaroimassa kylän ja suvun perimätiedon mukaan myös 1875 syntynyt isoisäni nuorena miehenä. Kuvat: Tuula Heiskanen

lauantaina, kesäkuuta 03, 2006

Täydellinen tuote



Kuva:Tuula Heiskanen.

Sikuri Amerikasta haastoi minut. Tehtäväni on lainata tekstiä Sikurilta itseltään ja kahdelta muulta bloggaajalta ja luoda niistä kokonaisuus. Lainasin Lankakomerolta, Treon blogista Ajatuksia taloudesta ja teknologiasta ATT ja Sikurilta itseltään.

"Ihan tyytyväinen olen kuitenkin tulokseen."
"Tämän lähemmäksi ikiliikkujaa ei juuri pääse."
"Saatan ruveta myymään näitä."

Lankakomero ja Treo, ehdittekö jatkaa leikkiä? Kiitos joka tapauksessa sanoistanne.

Mukavaa viikonloppua toivoo Blogisiskonne


Kuva: Grsites

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006

Kesä kaupungissa alkaa

Suomenlinnan rantakasarmi


Kuva: Tuula Heiskanen

Helsinkiläinen ei voi valittaa, että kaupungissa on ikävää. On museoita, ulkoilmamuseoita, kansainvälistä tunnelmaa, konsertteja, arkkitehtuuria. Luontoa on lähellä, on puistot ja muut ulkoilualueet, meri ja ennen kaikkea Suomenlinna. Kävelyt valleilla ja uiminen meressä hevosenkengän muotoisessa lahdessa kannnattaa tehdä ainakin kerran kesällä kaikkien helsinkiläisten.

Rantakasarmin portin kuva tuo mieleen ne kolme vuotta, jotka asuimme Suomenlinnassa.

sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006