Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisustus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisustus. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, syyskuuta 06, 2016

Sisustus. Interiors: Eliel Saarinen


Hvitträsk

Syksyn tunnelmaa. Autumn at Hvitträsk, Eliel and Loja Saarinen's home museum.
Eliel Saarinen's Hvitträsk (myös muut huoneet)
All photos by Anna Amnell
Eliel Saarinen (1873-1950), Finland's gift to the world. A Finnish American architect, Art Nouveau, Jugend, modernism,
Enemmän arvostettu nykyään maailmalla kuin Suomessa.
Eliel Saarinen oli Pietarin suomalaisen luterilaisen seurakunnan kirkkoherran poika. Lue lisää Kansallisbibliogafiasta.
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3614/

Ryijy, Hvitträsk
Ryijy

Sininen kakluuni

Sininen kaakeliuuni

Eliel Saarinen

Kirjat kaapissaan.  Tälläisen haluaisin. Onkohan tätä ideaa sovellettu?


books

details

työhuone

työhuone

Eliel Saarinen's chair

tuoli

books

Kun palasimme Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuudesta, nuorin lapsistani järjesti kirjamme samalla tavalla väreittäin. Se oli suunnattoman kaunista. Valitettavasti siitä ei ole kuvaa. Arki sekoitti värit.


Eliel-Saarinen furniture

Näitä valmistetaan edelleen Suomessakin. Kuvasin nämä huonekalut eräänä iltan helsinkiläisen huonekaluliikkeen näyteikkunasta.

Täydellinen koti Cranbrookissa. Saarinen House. Mm yllä olevat tuolit. Linkkejä muihin näyttelyihin!

Sisustus, Interiors -haaaste

maanantaina, huhtikuuta 04, 2016

Happy

Happy Birthday! 

Iloinen tapahtuma: tyttären syntymäpäivä
A festive table at home for a happy occasion
 I like to celebrate at home.
Makrotex-haaste: iloinen, happy 

Jassu ja Mimi

Pets make children happy. My daughter with one of her many cats.
Now she is adult and has four cats.
Iloinen kissanomistaja.


030  United Buddy Bears in Helsinki 2010

 United Buddy Bears in Helsinki 2010. Buddy Bears of the World:
Happy tourists found their own country.
Turistit ilahtuivat löytäessään kotimaansa kaukana Suomessa. 


Happy


A lucky day. She was really happy to find this enormous teddybear at the fleamarket.
Löytö! Oma lentolippu nallelle?


A bus in Saint Petersburg

Bussikin voi olla iloinen

cafe

The Home of Happiness -kahvila Pietarissa. Näitä lienee muuallakin. Hauska paikka.



joy

Joskus voisi hyppiä ilosta!
Belgrad


bluebird, ancient symbol of happiness

Remember also this. Muista myös tämä! Bluebird on onnen ja ilon symboli monissa kulttuureissa. Nyt myös pop-musiikin kulttuurissa.
Bowie käyttää tätä vanhaa onnellisuuden symbolia laulussaan "Lazarus" vapauden symbolina. "Bluebird" on pohjoisamerikkalainen lintu.

http://blogisisko.blogspot.fi/2016/01/david-bowie-surprised-world-with-his.html
 The bluebird, an old symbol of happiness in many cultures, is a symbol of freedom in David Bowie's "Lazarus".


maanantaina, huhtikuuta 09, 2012

Sinivalkoinen valloittaa


blue and white, originally uploaded by Anna Amnell.
Löytöjä näyteikkunoista iltakävelyllä Aleksilla ja Runeberginkadulla tänään. Alemmassa kuvassa on quilt, jonka ristipistot olen ommellut itse, mutta tikkauksen tekivät ammattilaiset. Vuoteen päällä oleva tilkkutäkki on kiinalainen. Ostin sen kirpputorilta.

DSC07215

lauantaina, syyskuuta 17, 2011

Vastustamaton kiusaus


Sofa cushion, originally uploaded by Anna Amnell.
Käyn yleensä vain näyteikkunaostoksilla ja selaan sisustuslehtiä. Joskus kuitenkin eteen tulee jotakin, mitä en voi vastustaa. Niin kuin tämä sohvatyyny.

Näin ensin meidän kadun varrella olevan antiikkikaupan ikkunassa vastaavanlaisen tyynyn ja ajattelin ostaa sen. Sitten kotiin tuli mainos, jossa oli kuva tästä tyynystä.

Sairastin silloin korvatulehdusta, joten annoin kuvan miehelleni, joka kävi ostamassa tyynyn. Pelkäsin, että tällainen ihana esine myydään loppuun nopeasti. Tätä oli myös harmaa versio, mutta se ei olisi sopinut meille.

Olenkin ostanut viime aikoina sohvaperunoitten hemmotteluesineitä, eli vakosamettisen tyynynpäällisen Berliinistä (kuvassa uuden tyynyn alla), kaksi torkkupeittoa, toisen Ljubljanasta ja toisen Wittenbergistä, toinen syvän tummanpunainen ja oikein paksu, toinen ohuempi ja osittain raidallinen.

Tähän on hyvin järkevä syy: meillä vetää talvella. Haluan, että voimme suojautua vedolta, kun alamme katsella Poirotin tai Lewisin seikkailuja.

Tässä tyynyssä on eräs huono puoli: siihen tarttuu helposti pölyä. Se on ainakin uutena niin hieno, että aion tyytyä toistaiseksi vain ihailemaan sitä.

torstaina, elokuuta 25, 2011

Mikä divaani


IMG_3505, originally uploaded by Pink Lady on the Loose!.
Tällaisen löhösohvan haluaisin. Sille voisi levittää kirjat ja muut tavarat ympärilleen. Burghada, Egypti. Mimin ja Samin matkakuvia.

torstaina, elokuuta 04, 2011

Kesämuistoja lasipurkeissa

Äitini säilytti noissa lasipurkeissa lakka-, vadelma- ja mansikkahilloa. Sitä haettiin kellarista kesällä lasimaljassa ja syötiin jäätelön kera. Minä säilytän lasipurkeissa kesämuistoja, simpukankuoria eri puolilta maailmaa. Sinivalkoinen liina on kotoisin Indonesiasta, josta silloin jo syöpää sairastanut sisareni toi sen tuliaiseksi. Vai toikohan sen hänen poikansa, joka asui siellä työnsä vuoksi? Kauniit pitsiverhot löytyivät Helsingistä.
Posted by Picasa

sunnuntaina, heinäkuuta 18, 2010

Pitsiverhot

 

Ikkuna Tammisaaressa.
Pitsiverhot lisäävät kesätunnelmaa.
Jopa sisústuslehdet esittelevät pitsiverhoja tänä kesänä.
Posted by Picasa

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Monenlaista lattiaa


P1040005
Originally uploaded by Brin d'Acier

Mitä! Ei kai tämä ole muovilattia, joka on verhottu matolla? Nestor kotonaan. Sama kuva suurempana.

Myöhästynyt kommenttini Arleenan blogin lattiamuotikeskusteluun

Lattioiden muoti vaikuttaa paljon perheen elämään. Kanadassa asuessani tuskastuin kokolattiamattoihin, joita oli joka paikassa, jopa lääkärin vastaanottohuoneessa. Pahaa hajua yritettiin sitten peittää parfyymeillä.

Koska ei ole omaa asuntoa, joutuu tyytymään muiden valintoihin. Ilahdun aina, kun asunnossa on puulattiat tai jokin muu kaunis päällys.

Valitettavasti esimerkiksi keittiössä ja käytävissä käytännöllisessä
muovilattiassa on joitakin suorastaan kuvottavia värisävyjä. Niiden vuoksi ei voi mennä asumaan johonkin muutoin mukavaan asuntoon. Lattian väri pilaisi koko sisustuksen. Koska olen allerginen pölylle, en voisi peittää lattioiden sopimatonta väriä matoilla kuten poikani on tehnyt (ks kuva).

Lisäys: En voi olla lisäämättä, että fingliskassa eli kanadansuomalaisten suomessa 'lattia' tarkoittaa myös samaa kuin kerros (=floor). Kun joku kertoi tyttärensä olevan työssä erään liiketalon neljännellä lattialla, ihmettelin, onko hän ehkä siivooja. Ei ollut vaan lakimies, 'loijeri'.

lauantaina, lokakuuta 17, 2009

Hätä keinot keksii

016 kätevä apupöytä
Kun tilaa on vähän, pienet huonekalut ovat tarpeen. Ikean erittäin halpa pikkupöytä palvelee meillä sohvapöytänä ja muuna apupöytänä, tässä se tarjoaa paikan teetarjottimelle. Tämä pöydän päällä voi kirjoittaa kannettavalla tietokoneella, sen voi laittaa yöpöydäksi, sen korkeutta voi säädellä, siis vaikkapa lapsen työpöydäksi. Ainakin ulkolaisissa sisustuslehdissä näkee samaa ideaa, mutta moninkertaisella hinnalla myytävänä.

perjantaina, lokakuuta 16, 2009

Valoverho

vastavaloon

Kuvan vasemmassa alakulmassa näkyy vastavalossa valoverho, jonka olen laittanut kokeeksi erkkeriin. Suurkaupungissa asuminen merkitsee yleensä sitä, että muut ihmiset ovat lähellä. He istuvat samassa bussissa ja raitiotievaunussa, he törmäävät vastaan tungoksessa, he seisovat vierellä tavaratalon rullaportailla ja ruokakaupan jonossa. Pidän siitä, että elämä kuhisee ympärilläni, mutta kaipaan samalla yksityisyyttä. Näin ajattelevat varmaan muutkin.

Kadun toisella puolen on korkeita kerrostaloja. Olen asunut tässä talossa kohta kaksi kuukautta ja olen nähnyt vain kerran jonkun henkilön katsomassa ulos ikkunasta. Vastapäisten talojen ikkunoissa on rullaverhoja, valoverhoja, laskosverhoja, puisia ja metallisia säleverhoja.

Istun pöydän ääressä kirjoittamassa. Tässä ikkunassa ei ole vielä valoverhoa. Verhot on vedetty useimmiten ikkunan eteen. Keittiössä on metalliset säleverhot, jotka toimivat siellä erinomaisesti. Ihmeellistä kyllä ne vaikuttavat tunnelmallisilta, koska ne siivilöivät valoa ja muodostavat kiinnostavia kuvioita vastapäiseen seinään. Makuuhuoneen ikkunoiden edessä on koko vuorokauden puuvillaiset toile de jouy -kuvioiset verhot. Entiset keittiönverhot, eräät lempiverhoistani. Ne ovat haalistuneen sinivalkoiset ja päästävät valoa sisään päivällä sopivasti ja pimentävät yöllä sopivasti.

Keittiössä aamulla

Olen tottunut siihen, että edessäni on avara näkymä yli kaupungin ja saan katsella rauhassa ilos ikkunasta. Nyt tuijotan noita vastapäisiä taloja ja tunnen itseni tirkistelijäksi. Joku on sanonut, että paras näkymä kirjailijalle on ruma varastonseinä, sillä silloin mielikuvituksen on pakko lentää. En ole ihan varma siitä, onko tuo totta.

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Kirjoittaminen työnä

WilsonAve

Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.

Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.

Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.

Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.

Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi



Keittiönpöytä Torontossa.

lauantaina, lokakuuta 03, 2009

Kotihommissa



Viime kuukausina aikani on kulunut kotihommissa, pakkaamisessa, muuttamisessa, purkamisessa, tavaroiden järjestelyssä. Vanhat tutut esineet saavat uuden paikan, usein esineet yhdistetään aivan uudenlaisiksi asetelmiksi kuten tässä keittiönnurkkauksessa, jossa pojan opiskeluaikanaan Torontossa luoma Suomenlinnan maisema, lahjaksi saatu ja kirpputorilta ostettu majakka ja Hietalahden kirpputorilta monta vuotta sitten ostettu kangas luovat yhdessä mielikuvan meren läheisyydestä.

lauantaina, syyskuuta 19, 2009

Ullakolta erkkeriin



Olen muuttanut Sillin korttelista Carelia-kortteliin Runeberginkadun puolelle
http://blogisisko.blogspot.fi/2014/09/carelia-kortteli-helsinki.html
Olen nähnyt tästä korttelista käytettävän myös nimeä Valon kortteli

Meillä ei ole ollut koskaan aikaisemmin erkkeriä. Ainakin orkideat viihtyvät siinä. Erkkerissä on tällä hetkellä vasta neljä verhoa, kaksi keskellä, yksi kummallakin sivulla. Niiden avulla voi säädellä valoa. Mietin toisiko valoverho pehmeyttä erkkeriin vai päästäisivätkö säleverhot valon parhaiten huoneeseen suoden samalla yksityisyyttä, jota tarvitsee, kun vastapäätä on muita asuinrakennuksia. Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurempana.

Kun asuimme Torontossa, meitä vastapäätä oli matala talo, jossa oli ruokatavarakioski. Olimme valinneet asunnon siitä talosta, koska siinä ei ollut kokolattiamattoja eikä kuumailmalämmitystä ja se oli lähellä metroasemaa, josta lapset pääsivät kouluun ja yliopistoon ja minä kaupungille ostoksille. Perheemme ainoa auto oli lomia lukuunottamatta mieheni käytössä, sillä hän joutui liikkumaan päivittäin Suur-Toronton alueella.

Tuosta näkymästä, josta on jäljellä poikani luonnos, on hyvät muistot, sillä kävimme elintarvikekioskissa päivittäin ostamassa maitoa, jugurttia ja muuta ruokatavaraa ja ystävystyimme kioskin pitäjiin, jotka olivat meidän laillamme siirtolaisia, yleensä Manner-Kiinasta muuttaneita. Tuli juteltua kaikenlaista.

Mutta istuimme monesti ikkunan ääressä ja haaveilimme paremmasta näkymästä. Nuorin lapsista keksi, että jos voittasimme Lottariosta paljon rahaa, muuttaisimme takaisin Helsinkiin ja ostaisimme asunnon ylimmästä kerroksesta puiston varrelta (penthouse apartment). Emme voittaneet lotosta, mutta saimme "ullakkoasuntomme" Helsingistä. Nyt olemme jälleen muuttaneet, ja maisema on jälleen vaihtunut. Ei olla enää puiston reunassa vaan vilkasliikenteisen kadun varrella.

Tämä näkymä on vielä outo, mutta se tulee vähitellen liittymään elämämme maisemiin, joita on ollut paljon: Kyrenian vuoret, jotka näin siintämässä etäisinä Nikosian keittiömme ikkunasta, kun tiskasin, Suomenlinnan puisto ja vanhat rakennukset, metsä Herttoniemessä, Huopalahden rautatieasema, junanraiteet ja puistomainen Etelä-Haagan "dachamme", puutalomme piha, jossa kasvoi kuusikymmentä puuta, Tehtaankadulla Italian suurlähetystö, jonka iltapukuista juhlaväkeä katsoin sisareni kanssa leveällä ikkunalaudalla istuen kauan sitten. Ja monet muut näkymät, joita voi katsella valokuva-albumeista.

maanantaina, syyskuuta 07, 2009

Korkeavuorenkatu 10 Helsinki




 Asuimme ylimmässä kerroksessa, kuin ullakolla. Tästä kuudennen kerroksen näköalapaikasta otin suurimman osan Helsinki-valokuvista saatuani digikameran. Kerran vaelsi ikkunan ohi joukko pieniä pilviä, toisen kerran hyvin erikoinen leija. Ilotulituksetkin nähtiin ikkunoistamme.

Asuimme kaksikymmentä vuotta mieheni virka-asunnossa Ullanlinnassa Korkeavuorenkadulla Sillin korttelissa. Ensimmäiset kymmenen vuotta tämä kotimme oli vanhan ajan suuri virka-asunto, melkein 300 neliötä. Käytäviäkin oli 60 neliötä. Eksyimme alkuaikoina, kun harhailimme tyhjissä huoneissa. Mieheni kollega varoitti: Menette vararikkoon pelkästään verhojen ostossa. Hän ei tuntenut meitä, sillä ostimme verhot ja suurimman osan huonekaluista kirpputoreilta.

Verotus virka-asunnoissa on ollut jo jonkin aikaa pääjohtajien tulojen mukaan laskettuna, joten verotus piti meidät köyhinä, otettiinhan virka-asunnon arvoa vastaava vero mieheni rahapalkasta, joka ei ollut pääjohtajien palkan suuruusluokkaa. Päätimme sittenkin muuttaa tähän asuntoon, sillä olimme juuri palanneet Kanadasta. Mieheni ja minun tuloilla olisimme voineet ostaa Helsingistä vain yksiön. Meillä ei ollut - eikä ole edelleenkään - omistusasuntoa ja perheessämme oli kolme opiskelijaa ja pian myös näiden puolisot asumassa. Tilapäisesti asunnossa ovat asuneet myös muutamat lähisukulaiset, tietenkin ilmaiseksi, sillä eihän virka-asunnossa voi pitää vuokralaisia.

Tässä virka-asunnossa asui aikoinaan muiden muassa 1930-luvulla tunnettu henkilö Paavo Virkkunen, oman työnsä lisäksi mm opetusministeri ja eduskunnan puhemies. Se oli varmaankin suurten juhlien aikaa. Se oli myös sitä aikaa, jolloin virkamiesperheissä oli sali salin perään, isällä edustava työhuone, lapset sullottuina tyttöjen ja poikien huoneisiin kerrossänkyihin, nuoret herrat eli opiskelijapojat- myös sukulaispojat - nukkumassa saleissa sermien takana, keittäjä pienessä palvelijanhuoneessa ja sisäkkö keittiön nurkassa koottavassa vuoteessa.

Vaikka talo on rakennettu 1930-luvulla, sen alkuperäisten asuntojen pohjapiirros muistutti 1700-luvun pappiloiden ja kartanoiden pohjapiirrosta. Puuttuivat vain keittiönveranta ja vierasveranta, joiden tilalla olivat keittiönporras ja paraatiporras hisseineen. Keittiön portaasta pääsi alas kellariin ja ylös vintille, samoin näköalaparvekkeelle, josta olen ottanut muiden muassa kuvasarjan ensilumesta Helsingin katoilla.


Koti Korkeavuorenkadulla 1989-2009

Lapsemme ja heidän puolisonsa opiskelivat ja tekivät töitä tuossa asunnossamme, poika valmisti "Pariisin vuodenajat" taidenäyttelyn Ranskan kulttuurikeskukseen, kuvanveistäjäminiä näyttelyn veistoksistaan, sisareni tutustui helsinkiläiseen dementiapotilaiden hoitoon gerontologian opintojensa vuoksi, nuori lähisukulaiseni aloitti uran UM:ssä, mieheni kirjoitti työn ohella kaksi väitöskirjaa, joista toinen julkaistaan vuodenvaihteessa.
Tässä asunnossa pidettiin tyttäremme häät, ja miniämme sukulaiset olivat vierailulla useana vuonna.

Kirjoitin 1900-luvun alun taloja, Helsingin kattoja ja vaihtelevia pilvimuodostelmia ja iltaruskoja ihaillen kuusi historiallista nuortenkirjaa sekä yhden romaanin, jota ei ole vielä julkaistu. Paljon muutakin tekstiä on syntynyt, julkaisematonta ja julkaistua, myös lehtijuttuja.

Oikeastaan kirjoitin romaanin "maanpaossa" Kalliossa, jonne kaikki talon asukkaat siirrettiin vuosituhannen vaihteessa pitkällisen putkiremontin ja peruskorjauksen ajaksi (kaksi muuttoa samana vuonna). Asuntomme pieneni sadalla neliöllä, olohuoneesta tehtiin kaksi huonetta, meille makuuhuone ja työhuone miehelleni.


Meille jäi asunto, joka oli keinotekoisesti katkaistu isosta vanhanaikaisesta asunnosta, joka oli toiminut hyvin - käytäviä lukuunottamatta. Nyt meillä oli makuuhuoneissa kolmet pariovet ja työhuoneessa kaksi pariovea. Toisella tavalla jaettuna asunnosta olisi tullut varmaankin toimivampi. Entisen salin ulkonurkka on niin kylmä, että siinä oli voinut pitää aikaisemmin vain kirjahyllyjä. Pyysimme nyt vaatekaapit siirrettäviksi sille seinälle, ja vaatteet ja liinavaatteet olivat viileitä, kuin aitanorrelta otettuja.

Parasta tässä asunnossa ovat olleet loistavan kulttuurinäköalan lisäksi korkeat huoneet ja - mukavat naapurit. Se oli ystävällisten ihmisten talo, jossa tervehdittiin naapureita hymyillen, juteltiin kun ehdittiin.

Eniten taidan kuitenkin ikävöidä erästä parsakaalin muotoista vanhaa lehmusta, jota olen kuvannut usein.

Kuten jokainen muuttamisen kokenut tietää, muuttaminen on kallis ja sekä henkisesti että fyysisesti raskas juttu. Työ ja touhu jatkuu. Kirjoitan tätä töölöläisessä erkkerissä muuttolaatikoiden keskellä. Kaksi orkideaa on kukassa, kolmas juuri alkamassa kukinnan.

perjantaina, tammikuuta 02, 2009

Millainen oli Viktorian aika?

19th c servants', a museum

Kuva: Anna Amnell
Kanadalaisen museon oppaita ja muita työntekijöitä 1800-luvun asuissa.

1800-luvun elämä on meille tämän ajan ihmisille tuttua monista TV-sarjoista, joissa sitä käsitellään monista näkökulmista. Teema näyttää tänään 21.50 -23.05, juuri ennen Tohtori Zivagoa, historiaohjelman Kuningatar Viktorian miehet. (Teema 2.1.2009)

Millainen oli Viktorian aika? Kirjoitin aikoinaan Kotilieteen pitkän artikkelin Viktorian tyylistä. Se on luettavissa Kotisivublogissani. Valitettavasti kuvat puuttuvat, vain kuvateksti on jäänyt jäljelle siirroissa blogista toiseen. Artikkelissani käsitellään naisen ja miehen asemaa kodissa, kotia ja viktoriaanista sisustustyyliä, joka palasi ensin Yhdysvaltoihin ja sitten muuallekin.

Varakkaiden ihmisten talot olivat suuria, kuin loistohotelleja, joissa oli paljon henkilökuntaa. Lapsiakin oli palvelijoina, se takasi kasvaville tytöille ja pojille ruoan, vaatteet ja lämpimän asunnon, mutta sitoi palvelijan ammattiin, josta oli vaikeaa siirtyä muualle. Tuleville perheenäideille se oli kuitenkin hyödyllinen "talouskoulu". Muun muassa Lucy Maud Montgomery kuvaa päiväkirjoissaan sitä, kuinka hänen täytyi opettaa aina uusille palvelustytöille, miten kotia hoidettiin. Kodinkoneita ja valmisruokia ei ollut, perheenäidin ja palvelijoiden työ oli välttämätöntä.

Lue myös Viktorian ajan salissa. Ks myös saman blogin sivupalkin Viktorian aika -linkit.

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Kansalle niukkuutta, asiantuntijoille rikkautta ja runsautta - sisustuksessa

Tämä on ollut tiedossa jo kauan: suomalaisille suunnitellaan karun yksinkertaisia huonekaluja ja koteja, mutta suunnittelijat eivät elä itse, niin kuin opettavat:

”Minulta meni monta vuotta vapautuakseni bauhauslaisista niukkuuden opeista, joiden vaikutuksessa olin vuosikymmeniä opiskeluajan jälkeenkin. Nyt olen rikkauden ja runsauden rakastaja-- . Vaikka runsaus inspiroikin, oma suunnitteluni on edelleen pelkistetyn yksinkertaista”, Bonsdorff sanoo.
(Maija-Riitta Riuttamäki: Niukkojen linjojen suunnittelija. Omassa elämässään ammattisisustaja Hannele Bonsdorff rakastaa runsautta ja rikkautta. – Helsingin Sanomat/D/Koti ja tyyli. 10. 2. 2006.)

Miten tällainen tilanne voi jatkua? Varakkaimmat ostavat tai perivät antiikkia ja hankkivat kaukomatkoillaan eksoottisia ulkomaalaisia tuotteita. Kansa uskoo, mitä asiantuntijat ja aikakauslehdet väittävät ja kannattaa kotimaista niukkuutta. Köyhät design-kapinalliset keräävät kotiinsa kodikkuutta kirpputoreilta.

Katso edeltä kirjoitukseni kodikkuudesta. Tähän liittyvät myös kirjoituslipaston puolella (helmikuu 2006) olevat kirjoitukset Viktorian tyylistä, josta monet etsivät ”runsautta ja rikkautta”.

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Supisuomalaista vai keskiaikaista?

Durer: Hieronymos työhuoneessaan
Siitä ei ole kauan, kun mies rakensi vielä Suomessa kodin perheelleen vähän samalla tavalla kuin lintu tekee pesän, ympäristöstä löytämistään aineksista. Sellainen oli isoisäni, suksimestarin talo. Kaikki oli puusta astioista lähtien. Vaatteet riippuivat oksista, jotka olivat alkuperäisillä paikoillaan puussa.

Kun luin ensi kerran Rybczynskin kirjaa kodista ja kodikkuudesta (Home. A short history of an idea), löysin sieltä tämän Durerin kuvan, joka ällistytti minua. Se vaikutti hyvin tutulta. 1500-luvun kodeissa kaikkialla Euroopassa oli paljaat penkit seinänvierustoilla, pöytä, jossa on irrotettava levy ja pukkijalat. Puulattia, lautaseinät, seinähylly, muutama kirstu, vaatteet naulassa. Suomalainen pirtti/tupa oli sellainen vielä vähän aikaa sitten, ainakin 1950-luvulla. Eläimiäkin tuotiin tupaan, ei kuitenkaan leijonia vaan vastasyntyneitä vasikoita ja somia porsaita pakkasilla.

Me olemme säilyneet täällä maailman laidalla metsäläisinä hyvässä mielessäkin, ja kun olemme omaksuneet muista kulttuureista jotakin, olemme muuttaneet sen ikiomaksemme, miltei tunnistamattomiin, ihan niin kuin intiaanit ovat aina tehneet. Intiaanien helmikoristelut ja matot ovat aitoja intiaanituotteita, samoin ovat sauna ja monet muut asiat Suomessa: ne ovat muuttuneet supisuomalaisiksi.

Tuo ruutuikkuna - sellainen on ollut Tallinnan keskustan porvarin kivitalossa jo 1500-luvulla. En olisi sellaista itse osannut etsiä, mutta satuin sinne mieheni kanssa samaan aikaan kuin Cambridgen yliopiston keskiaikaisen arkkitehtuurin professori, ja hän vei meidät takahuoneeseen, jossa oli tuollainen iso ruutuikkuna.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella




C. Wilhelmson: Konstnärens syster 1899. Nationalmuseum näyttelykatalogin kansi ”Hemma i konsten”.1987.

Amerikkalainen, nyt Lontoossa asuva sisustustaiteilija John Saladino sanoi jo vuonna 1987, että aivan kuten Viktorian ajan ihmiset vastustivat aikaisemman aikakauden ankaraa ja askeettista tyyliä, me 1900-luvulla eläneet olemme perinpohjin kyllästyneitä Bauhaus-tyyliseen arkkitehtuuriin ja sisustustaiteeseen, " like Victorians we are pursuing a richer course". (Colonial Homes -lehdelle helmikuussa 1987) Kopioin Saladinon mielipiteen Witold Rybczynskin kodikkuutta käsittelevään kirjaan, jonka olin ostanut vähän aikaisemmin. Sama kirja tuli mieleeni 17 vuotta myöhemmin Suomessa internet-keskustelussa. (Hemma i konsten -näyttelykin näyttää olleen vuonna 1987 Tukholmassa.)


Kirjoitin 6. helmikuuta 2004 Kiiltomatoon keskustelun alustukseksi viestin ”Kodikkuus kolmannella vuosituhannella” samana päivänä ilmestyneen kirja-arvostelun innostamana:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!
www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=723


Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan ”Home. A short history of an idea ”(1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.
Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

(syntyi keskustelua)
Jatkan:
Kiiltomatoon 7.2.2004
Varmaankin Sinulla on myös yksityinen tilasi, kotisi? Mikä tuo siihen kodikkuutta ja mukavuutta? Siihen tarvitaan esineitä, huonekaluja. Siellä taitaa olla ainakin kirjoja ja joku paikka, jossa luet ja kirjoitat viestejä ystävillesi ja Kiiltomatoon?

Yksityisyys, oma tila on kodikkuutta. Lastenkotien lapsille ja vangeillekin suodaan nykyään oma yksityinen tilansa. Eikö kodikkuutta ole juuri "ihmisen jälki", se että ihminen sopii huoneeseen.

Hienoissa sisustuslehdissä olevat tyhjät ja tyylikkäät kodit saattavat tuntua kovin tylyiltä. Tietää, että jos astuisi siihen täydelliseen huoneeseen, pilaisi hienon asetelman omalla epätäydellisyydellään. Miettii, ketä mahtavat olla ne täydelliset ihmiset, jotka voivat siellä asua.

Voimme varmaankin sanoa samaa romaanista ja runosta. Onko lukijalla tilaa siinä?

7.2.2004
Eräänä päivänä ei voikaan enää nukkua paljaalla lattialla, ei näe hämärässä ilman silmälaseja eikä keinovaloa. Selkä väsyy, häntäluu painaa kovalla istuimella. On kuin prinsessa joka tuntee herneen patjaläjän altakin. Pehmusteita, mukavuutta, lämpöä, valoa!

Lapset ovat kasvaneet ja lähteneet pois kotoa, rakastetut ihmiset ovat muuttaneet kauaksi tai kuolleet. Onnellisista hetkistä heidän kanssaan muistuttavat valokuvat ja esineet, jotka asetamme seinille, pöytien ja kaappien päälle. Moneen kertaan alleviivattu lempikirja asetetaan yöpöydälle.

[Suomenlinnassa 1970-luvun alussa]

8.2.2004
Kauneuden ja viihtyvyyden kokemus ei ole onneksi aina riippuvainen siitä, onko asunto hyvässä kunnossa. Kun luin miten Kirsti korjaa innokkaasti vanhaa kaunista taloaan, minulle tuli mieleen se aika, kun asuimme Suomenlinnassa Nooakin arkissa, Helsingin vanhimmassa kerrostalossa.

Saimme mieheni virka-asunnoksi kaksi puulämmitteistä huonetta ja keittiön eteläpäädystä, toisesta kerroksesta. Kiviseinät olivat tykinkestävät. Taloon tuli kylmä vesi. Keittiössä ja kylpyhuoneessa ei ollut lämmitystä. Sauna oli toisella saarella. Käytävän seinissä näkyivät kaikki kahden sadan vuoden maalit yhtä aikaa. - Porilaisten marssi kaikuu korvissa, sanoi eräs sukulainen.

Huoneet olivat lohduttoman näköisiä. Sain onneksi armeijan maalivarastosta tähteeksi jääneitä maalipurkkeja ja maalasin asuntoa kaksi viikkoa. Kaikki muuttui.

Lastenhuoneen yksi seinä oli suklaalevyn värinen, toinen keltainen, muut kaksi valkoisia. Huone oli yhtä suuri kuin koululuokka. Linoleumlattia oli kuopille kulunut. Oli kuin siinä olisi hypitty vuosikaudet hyppykepillä. Kolmesta korkeasta ikkunasta näkyi kirkon ympärillä oleva puisto ja joukko vanhoja rakennuksia.

Kävimme joka ilta yhdessä jossain päin saaria kävelemässä tai talvella luistelemassa lammikoissa. Kotiin tultua laitoimme tulen leveään valkoiseen kaakeliuuniin, kokosimme lattialle täkkejä "pehmeäksi paikaksi", istuimme tulen lähellä, söimme iltapalaa ja luimme lapsille ääneen.

Vuosia myöhemmin lapset muistelivat, kuinka meillä oli Suomenlinnassa ihana asunto, jossa oli hieno valkoinen takka.

Saladino nyt