Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suru. Näytä kaikki tekstit

perjantaina, elokuuta 22, 2014

Suru ei koskaan katoa

My sister Tuula

Sisareni kuoli yli seitsemän vuotta sitten syöpään tuskallisten hoitojen jälkeen, jotka näyttivät parantaneen hänet, mutta olivat tuhonneet sydämen ja keuhkot. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, harjoituslapsi, kuten hän sanoi. Hän kävi meidän luona Helsingissä lukion ja oli kuin isosisko vanhimmalle lapsellemme, tyttäremme kummi. Hän oli naimisissa toimittajan kanssa, ja siksi hänestä ja heidän pojastaan on paljon hienoja valokuvia, ja on joitain lehtijuttujakin kuten tämä Savo-lehdessä ollut hauska hattujuttu, jossa sisareni on hattumannekiinina. Hänen ainoa lapsensa on miehelleni ja minulle yhtä läheinen kuin oma lapsi.

torstaina, maaliskuuta 22, 2012

Nestorin tassut 2005 ja 2012



Nestorin tassut 2005, originally uploaded by Anna Amnell.
Sisareni kesäkuussa 2005 ottama kuva



 Nestorin tassu 2012

Minun tänään ottamani kuva

Aloimme pitämään kissablogia, johon kokosimme kuvia suvun kissoista. Se oli alussa Vuodatuksessa. Siirsin sen Bloggeriin sisareni kuoleman jälkeen. On ollut monia asioita, joista en ole voinut iloita pitkään aikaan.

perjantaina, syyskuuta 09, 2011

Kaunis sisar


Pikkusiskoni oli kaunotar. Lisäksi hän oli mahdottoman mukava ja huumorintajuinen ihminen. Suvun hauskin ihminen. Hänen kuolemansa syöpään on ollut raskaimpia asioita elämässäni. Siitä on kulunut jo yli neljä vuotta, ja minulla on häntä edelleen ikävä. Sisareni oli taiteellisesti lahjakas, mutta taideopiskelu politisoitui hänen nuoruudessaan. Hän lähti kesken pois Ateneumin karsintakurssilta poliittisen propagandan vuoksi, jota siellä paasattiin.  Taide ja politiikka
"Hattu hiipii päästä päähän", Savo-lehti, kuvat: Hartikainen.
Klikkaa kuva suureksi!

maanantaina, elokuuta 02, 2010

Tal Mahal - rakkautta ja perhetragedioita

Kuva: Mimi Amnell
Shaahi Jahan rakennutti vuosina 1630-1653 muistomerkin lempivaimolleen, joka oli kuollut synnyttäessään 14. lastaan. Kun Taj Mahal valmistui, Jahan suunnitteli rakentavansa samanlaisen monumentin itselleen, mutta hänen poikansa Aurangzeb ajatteli, että nyt riitti, vangitutti isänsä ja syrjäytti hänet vallasta. Jahan haudattiin vaimonsa viereen Taj Mahaliin.
Taj Mahal on monikulttuurinen rakennus (Mughal architecture), jossa on aineksia islamilaisesta, intialaisesta ja persialaisesta tyylistä.

Luojan kunniaksi rakennettu, kuten Jahan kirjoittaa runossaan. (ks engl. teksti)


Mumtaz. Mumtazin 14.lapsi, tytär jäi eloon ja eli 75-vuotiaaksi.

Lue tästä uskomattomasta rakennusprojektista ja ihmisistä, jotka liittyvät siihen.
Lisää kuvia on Mimin Flickrissä, johon pääset klikkaamalla kuvaa.

lauantaina, heinäkuuta 10, 2010

Surun säveltäjä

Frédéric François Chopin (1810 – 1849) Chopin death mask
Photo: Jack Gibbons, pianist

Pisimpänäkin ihmiselämä on järkyttävän lyhyt. Kun joku kuolee lapsena, nuorena, keski-iässä, suru säilyy läheisillä. Se on pohjavireenä halki vuosien, se puhkeaa yllättäen rajuksi suruksi usein juuri silloin, kun kokee jotain oikein hyvää: tätäkin vaille hän jäi.

Varmaankaan kukaan muu säveltäjä ei pysty kuvaamaan raastavaa tunnetta elämän lyhyydestä niin hyvin Chopin. Me kuulijat taas koemme kollektiivista surua hänen lyhyeksi jääneestä elämästään.

Olemme ladanneet juuri äskettäin iTunesista 260 Chopinin sävellystä tietokoneeseeen ja iPodiin. Musiikki on kuulostanut näin hyvältä viimeksi silloin, kun kuuntelin musiikkia vanhalta hyvältä levysoittimeltamme. (Silloin soitti Tamás Vásáry meille päiväkaudet.)

Seuraavaksi haluan paljon Mozartia ja sieltä täältä jotain muuta hyvää.
Kemppisen blogista löytyy enemmän faktaa näistä ihmelaitteista .iPod, iTunes
Täältä lisää.

sunnuntaina, huhtikuuta 11, 2010

Puolan suru. Poland in mourning

Puolalaisten suru (BBC , video)
Ulkomailla asuvat puolalaiset surevat. Poland in mourning.
Myötätuntoa osoitetaan kaikkialla maailmassa. (World leaders share the sorrow of Poland)

sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009

Rauhallista pyhäinpäivää



Pyhäinpäivänä muistamme rakkaita omaisiamme.

Tänäänhän on varsinainen pyhäinpäivä, jota ennen sanottiin pyhäinmiestenpäiväksi. Useimmat juhlivat sitä eilen valtiovallalle tottelevaisina. Uskoisin, että pyhäinpäivälle käy kuten joululle, sitä tullaan juhlimaan sekä aattona että varsinaisena juhlapäivänä. Kukin tavallaan. Suomalaiset ovat pystyneet tekemään joulustakin remujuhlan, joten on turha syyttää amerikkalaisia Halloween-juhlista.



Kukat ja kynttilät heille, joita kaipaamme.

Ylemmässä kuvassa on Kustaa Aadolfin kirkko eli entinen Iisalmen maaaseurakunnan kirkko.

maanantaina, kesäkuuta 01, 2009

Melkein neljä vuotta

Huomenna on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun aloitin bloggaamisen. Aloitan silloin viidennen vuoden Blogisiskona.

Laitoin juuri tietokoneeseen uudeksi taustakuvaksi poikani luonnoksen Balilta. Se liittyy läheisesti viime vuosiin, vaikka en ole siellä itse koskaan käynyt. Paljon iloisia asioita, mutta myös paljon kärsimystä ja kuolemaa liittyy Kaakkois-Aasiaan viime vuosien ajalta sekä minun elämässäni että yleismaailmallisesti.

Bali ja Indonesia yleensä liittyvät sisareni viimeisiin vuosiin, jolloin hän jo sairasti syöpää, mutta vietti remission aikana yhteensä kuusi kuukautta Indonesiassa. Monet esineet kodissamme muistuttavat noista seuduista ja varsinkin sisarestani.

Sama kuva suurena

tiistaina, helmikuuta 24, 2009

Elämän hauraus

Minun on hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään tänne omaan blogiini, kun en voi kirjoittaa sitä, mikä on tällä hetkellä ajatuksissani kaikkein keskeisintä: suru siitä, että eräs meidänkin perheelle läheinen nuori ihminen kuoli yllättäen tapaturmaisesti. Sellaisen asian rinnalla kaikki muut kysymykset tuntuvat täysin mitättömiltä.

Internet ei ole sellainen maailma, jossa haluaa puhua herkistä asioista. Niinpä olen kirjoittanut muiden blogeihin kommentteja ajankohtaisista aiheista kuten suhtautumisesta maahanmuuttajiin (Minne on jäänyt sana 'siirtolainen'?)ja pakolaisiin. Koen, että Suomessa asiaan suhtaudutaan joidenkin teorioiden mukaan ilman käytännön kokemusta. Sanoipa mitä hyvänsä maahanmuuttaja- ja pakolaiskeskustelussa, joku suuttuu, usein sellainen henkilö, jolla ei ole mitään omakohtaista kokemusta asiasta.

Edellä mainitsemani nuori henkilökin asui vuosikausia ulkomailla, joten nämä kaksi asiaa liittyvät mielessäni toisiinsa. Olen asunut kymmenen vuotta ulkomailla, ja perheeni jäsenet ovat asuneet eri puolilla maailmaa työn ja opiskelun vuoksi.

Meidän tulisi ajatella Suomeen muuttavia ihmisiä yksilöinä, ihmisinä joilla on oma kielensä, kulttuurinsa, sukunsa ja maailmankatsomuksensa. Heitä ei voi muokata noin vain Suomi-muottiin. En pidä sanasta 'kotouttaminen'. Ihminen tuntee kodikseen vain sen paikan, jossa hän saa olla oma itsensä.

P.S. Euroopassakin on odotettavissa liikehdintää. Luin juuri International Herald Tribunesta, että laman vaikutukset tulevat nähtävästi tuntumaan eniten Itä-Euroopassa, varsinkin Baltiassa, Unkarissa, Kroatiassa ja Romaniassa.

keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Arvoituksellinen uusi vuosi 2009

029

Kuva: Joonas Heiskanen

Valokuva on otettu vähän ennen joulua Zagrebissa sumuisena iltana joulumarkkinoiden aikaan. Paljon ihmisiä on liikkeellä. Uusi vuosi 2009 on jo tavallaan mukana kuvassa. Siltä odotetaan Kroatiassakin paljon.

Kuten uudenvuoden vaihtumisen juhlijat vuonna 1900, myös vuoden 2000 alkamista juhlineet haaveilivat uuden paremman vuosituhannen alkavan. Niin ainakin minä haaveilin. Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet monessa mielessä painajaismaisia, ja nyt odotamme pelolla uuden laman alkamista.

Haaveilevatko meidän aikamme lapset paremmasta ajasta? Toivottavasti haaveilevat. Lapsena odotin jännittyneenä vuoden vaihtumista. Juhlimme aina uutta vuotta kotona. Äiti laittoi hyvää ruokaa, täytekakun, ostimme raketteja, niitä tavallisia joulukuusen raketteja. Se oli aina hyvin onnellinen ilta. Yleensä juhlimme keittiönpöydän ääressä. Kirjoitin päiväkirjaani syvällisiä koulutytön mietteitäni elämästä, tein jaloja lupauksia. Meillä saattoi olla ystäviä mukana juhlimassa vuoden vaihtumista.

Eräänä uutenavuonna innostuimme ottamaan valokuvia. Ei ollut mitään hienoja laitteita, vain yksinkertaiset laatikkokamerat, joita koululaiset saattoivat saada siihen aikaan. Koska valoa oli vähän, kiinnitimme kynttilöitä keittiöntuolin karmiin, sytytimme lisävaloksi raketteja. Eräs kuva onnistui erinomaisen hyvin. Siitä on olemassa negatiivi ja suurempi kuva valokuvan ottajalla. Hän meni muutama vuosi kuvan ottamisen jälkeen Ateneumiin opiskelemaan.

Olemme juhlineet lukuisia uudenvuodenaattoja yhdessä senkin jälkeen, mutta tuo uudenvuodenaatto on jäänyt erityisesti mieleen. Päällimmäisenä on ilo, äidin valloittava hymy, pikkusiskojen jännitys ja riemu vuoden vaihtumisesta, lapsuudenystäväni innostus valokuvaamiseen. Kokoonnumme tänäänkin juhlimaan vuoden vaihtumista yhdessä perheittemme kanssa ja muistamme myös niitä, jotka olemme menettäneet.

Hyvää uutta vuotta!


478396035_253b967d3c_m

Kuvassa on pikkusiskoni silloin kauan sitten. Hänellä on päällään minun neulomani turkoosi villapusero, jossa oli palmikkoraitoja miehustassa, oma ideani. Sisarenikin oli meillä vieraana kahdeksan vuotta sitten vuosituhannen vaihtuessa. Olimme kattoparvekkeella juhlimassa vuosituhannen vaihtumista ja katsomassa ilotulitusta. Minulla on sisareni keräämä Millenium-astisto kaapissani. En pysty kuitenkaan vielä käyttämään sitä.

Lue myös: Kun vuosi vaihtui maaliskuussa

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Suru

My sister Tuula

Pikkusiskoni Tuula kauan sitten opiskelijana

Viime vuonna minusta tuntui, että se ei voinut olla totta, että sisareni oli kuollut. Ihmisen jonka isä elää melkein 90-vuotiaaksi, äiti melkein 97-vuotiaaksi, isoisä 94-vuotiaaksi, isoäiti 90-vuotiaaksi ja joka on ollut aina harvinaisen terve, harrastaa liikuntaa ja syö terveellisesti, ajatellaan elävän vähintäin yhtä vanhaksi kuin hänen lähiomaisensa elivät. Mutta syöpä tuntuu olevan kuin liikenneonnettomuus, joka saattaa iskeä täysin arvaamattomasti. "Ette olisi voineet tehdä mitään tämän syövän estämiseksi", sanoi lääkäri sisarelleni. Se oli onnettomuus. Lääketiede pystyi parantamaan sen syövän, mutta sisarenikaan elimistö ei ollut niin vahva että se olisi kestänyt rankat hoidot.

Tänä vuonna tuntuu jollakin tavalla vielä pahemmalta, sillä sisaren menetys on tosiasia. Minä en voi enää soittaa hänelle, emme voi muistella lapsuuttamme, emme puhua lapsistamme, miehistämme, astioista, kirjoista, elokuvista, matkoista, vaatteista, kissoista. Emme voi nauraa emmekä itkeä yhdessä.

Mutta me puhumme hänestä, me jäljelle jääneet. Katselemme valokuvia, muistelemme häntä.

maanantaina, huhtikuuta 21, 2008

Yhteinen suru




Uskon, että onnettomuuksista lukeminen voi olla terapeuttista lukijoillekin. Ehkä nyt vasta uskaltaa surra, on lupa surra ystävää tai sukulaista.

Kun ei ole enää sukuyhteyttä eikä usein edes yhteyttä naapureihin tai omaan perheeseen, kaikista ihmisistä on tullut tavallaan omaisia, olivatpa he TV-ohjelmien henkilöitä tai todellisia henkilöitä.

Ennen oli luostareita, joissa nunnat seisoivat joka ilta avoimen haudan äärellä, jotta muistaisivat kuolevaisuutensa. Me nykyajan ihmiset olemme samassa tilanteessa joka päivä, kun avaamme lehden tai TV:n.

Jotkut sanovat, että kaunokirjallisuus on sitä varten, että oppisimme kuolemaan.

Eivätkö kyyneleemme voi olla aitoja myös teatterissa, kirjaa tai sanomalehteä lukiessa?

Lisäksi suru yhdistää meitä. Tunnemme myötätuntoa Katjan vanhempia kohtaan.

Tulee edes jonkin verran suhteellisuudentajua. Kuolemaan verrattuna monet ongelmat tuntuvat mitättömän pieniltä.

maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Syyskuun alku

September in the morning

Koululla on ollut niin syvällinen vaikutus ainakin minuun, että syyskuun alku, entinen koulujen alkamisaika, merkitsee aina uutta kautta elämässä. Se on minulle merkitsevämpi vuoden jakaja kuin uusivuosi.

Lähden "tälle luokalle" aivan uutena ihmisenä. Tämän vuoden alussa kuolivat sekä pikkusiskoni että hyvin iäkäs, melkein 97-vuotias äitini. Menetin kaksi ihmistä, joita olen aina rakastanut ja ihaillut heidän elämänvoimansa ja mukavan luonteensa vuoksi.

Eilen laskettiin sisareni uurna hautausmaalle tänne Helsinkiin. Uurnanlasku oli siirtynyt, sillä hänen poikansa on diplomaatti ja on asunut työnsä vuoksi viime vuodet Kaakkois-Aasiassa ja muutti nyt seuraavaksi työkaudeksi tänne Eurooppaan.

Uurnanlasku on mielestäni dramaattisempi ja karumpi tapahtuma kuin arkkuhautajaiset, jollaiset järjestettiin esimerkiksi äidilleni. Hautausmaan kauneus, ruusunlehtien sirotteleminen uurnan päälle, kukat ja kaunis sää eivät pysty lievittämään raskasta tunnelmaa, kun kukin meistä vuorollaan laittaa lapiolla multaa uurnan päälle ja uurna kätketään maahan. Siinä piti alistua siihen, että tämä aivan liian nuorena kuollut omaisemme ja ystävämme olisi lopullisesti poissa tästä elämästä.

Uurnahautaus korostaa sitä, kuinka äärettömän pieni on ihminen lopulta. Meidän tilaisuudessamme oli mukana pappi. Koimme sen lohduttavana. Kuitenkin lienee tavallista, että omaisten apuna on tässä tilanteessa vain hautausmaan vahtimestari. Mielestäni seurakuntien kannattaisi harkita uudestaan sitä, että papeille järjestettäisiin aikaa olemaan mukana myös uurnanlaskussa, jos omaiset sitä haluavat.

Elokuvissa kuvataan usein humoristisena tilanne, jossa omaisen uurna on kotona, ehkäpä takan reunalla. En kokenut mitään huumoria siinä, että sisareni uurna odotti olohuoneen ikkunan vieressä pöydällä hautausmaalle lähtöä. Hänen valokuvansa oli siinä vieressä ja seinällä yläpuolella meidän omaisten valokuvia, jo kuolleiden esivanhempien kuvia ja meidän vielä elossa olevien kuvia.

Tilanne olisi ollut minusta kovin raskas, jos ei olisi ollut niin paljon tekemistä. Sisareni huonekalut, kirjat ja muu henkilökohtainen omaisuus siirrettiin viime viikolla kokonaan tänne Helsinkiin. Osa tavaroista on varastossa, osan laitoimme meille yläkaappeihin ja komeroihin. Siellä täällä on esineitä, jotka kuuluivat sisarelleni ja jotka nyt odottavat lähimmän omaisen mahdollista muuttoa Suomeen. Kirjat ovat tiiviisti pakatuissa hyllyissä ja muistuttavat minua siitä, kuinka paljon sisareni rakasti kirjoja. Hän luki aina paljon sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta.

Hyvää vaikeassa ajassa on ollut se, että se on yhdistänyt meidät lähiomaiset vielä tiivimmin kuin ennen. Elämä on lyhyt, ja parasta tässä elämässä ovat ihmissuhteet.



maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Muistojen aika



Tällaisena muistan äidin lapsuudestani. Kuva on otettu pikkusiskoni kastetilaisuudessa. Äiti oli kyllä enimmäkseen esiliina edessä työn touhussa, lauloi ja teki töitä. Mutta hän piti kauniista vaatteista ja teetti niitä meille tyttärilleen. Alla pikkusisko kukikkaassa pastellinsävyisessä kesämekossa.

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Jospa alitajunta tekee töitä



ovi, originally uploaded by amnellanna.
Tämä käytävän kaappi on täynnä kansioita, joissa on aineistoa 1500-luvusta. Valokopioita, muistiinpanoja, piirroksia, valokuvia, karttoja. Sitä vastapäätä olevat avohyllyt ja yksi eteisaulan kirjakaapeista pursuaa kirjoja samasta aikakaudesta.

Eräänä yönä näin unta, jossa kohtasin uuden henkilön tekeillä olevaan kirjaan. Hänen hilpeä laulunsa kuului takaani, kun kävelin unessa pitkää käytävää. Hän oli iloinen ihminen.

Jälleen musiikkiuni. Kirjoitin heti, mitä tapahtui. Syntyi yksi luku. Muuta ei ole syntynytkään. Mutta uskon, että alitajuntani tekee työtä. Näin on usein ollut. Kun en ole voinut ansiotyön tai jonkin muun esteen vuoksi kirjoittaa, olen hämmästynyt sitä, miten tekstiä tulvii, kun tulee vapaata aikaa. Vaikkapa heti ensimmäisenä lomapäivänä tai varhain jouluaamuna muiden vielä nukkuessa. Silloin on pakko kirjoittaa.

Ihmettelen, milloin pääsen normaalin rutiiniin kiinni, niin että kirjoitan joka päivä - työkseni. En ole niitä ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hauskaa tarinaa silloin, kun pitää valita ruumisarkku, kukat ja muistoaterian tarjottavat lähiomaisen hautajaisiin.

Tämä on tuska, joka täytyy käydä läpi. Täysin erilaista on esimerkiksi olla vaikeassa työpaikassa, jonka kieroutuneet ihmissuhteet unohtaakseen pakenee innoissaan mielikuvituksen maailmaan.

Tosi ammattilainen kirjoittaa milloin vain. Näin jotkut väittävät. Lieneekö se totta?

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Yllätyksiä

Tänä aamuna yllätyin, kun Blogger puhuikin suomea myös "ohjausnäkymässä" -uusi sana minulle niin kuin monet muutkin, joita on otettu käyttöön suomenkielisiin ohjeisiin. Suomi tuntui uudelta kieleltä. Sanojen merkitystä piti pohtia. Sellainen on aina hyväksi, oman kielen ja yleensäkin tuttujen asioiden tarkkaileminen uudesta näkökulmasta.

Toinen yllätys oli se, miten hyvältä minun oloni tuntui jo tänään, vaikka äitini kuolemasta on vasta pari päivää. Äitini kuolemalla on ollut aivan erilainen vaikutus minuun kuin sisareni kuolemalla. Sisareni äkillinen kuolema onnistuneen syöpähoidon jälkeen oli shokki, jota voisi ehkä verrata siihen, kun omainen kuolee auto-onnettomuudessa. Äidin kuolema on vanhan ihmisen luonnollinen kuolema, joka aiheuttaa meissä läheisissä surua, mutta ei ole verrattavissa nuoremman ihmisen kuoleman aiheuttamaan järkytykseen.

Omaisen kuoleman jälkeen mieleen tulvivat muistot vuosikymmenien ajalta. Huomaan, että vanhimmat muistot tulevat ensimmäisinä mieleen, elävinä, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.

Sureminen näyttää tapahtuvan omien salaisten lakiensa mukaan, kullakin ihmisellä eri tavalla.

Eräs filosofi kertoi lehtihaastattelussa jääneensä aivan yksin surussaan. Minä en ole kokenut mitään sellaista. Kuolemaan liittyy esimerkiksi hautajaisten järjestäminen. On tehtävä lukemattomia puhelinsoittoja, kerrottava läheisen kuolemasta vieraille ihmisille, järjestettävä käytännön asioita. Olen yllättynyt siitä, miten hienotunteisia ja myötäeläviä ovat olleet ihmiset, jotka normaalitilanteessa olisivat ehkä hyvinkin muodollisia tai jopa töykeitä, kuten suomalaisissa virastoissa usein ollaan.

Blogeihin tuleekin kirjoitettua, sillä netin ja puhelimen ääressä tässä joutuu olemaan. Käytännön asiat estävät synkistelyn. Sitä voimakkaampina tulevat sitten yllättäen haikeat tunnelmat ja itku, jota ei voi estää. Tavallinen arki on hyvää lääkettä suruun, kunhan ei upota suruaan työhön ja puuhailuun.

(Kuvassa äitini leipoo karjalanpiirakoita keittiön ikkunan edessä.)

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

Kirjeitä kuolleelle sisarelle



Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että kun joku kuolee, hänet täytyy unohtaa ja jatkaa elämäänsä ilman häntä. Ihmisen mieli ei kuitenkaan toimi näin. Mikään ei voi korvata läheistä ihmistä, joka on kuollut. Nykyään ei ajatellakaan enää samalla tavalla. Läheinen säilytetään mukana elämässä. Näin onkin luonnollista, sillä kuolema saattaa yhdistää vielä enemmän kuin elämä.

Minulla on muitakin läheisiä ihmisiä kuin sisar, joka kuoli vähän yli kaksi viikkoa sitten parannuttuaan sitä ennen syövästä. On kaksi lapsuudenystävää, toinen sisar, aviomies, lapset ja muita ystäviä. Kun olen kirjoittanut blogiini "sisareni", olen voinut tarkoittaa myös toista sisartani. Häntä jolla on lapsenlapsi, pieni tytär, jolle ostin viime kesänä nukketalon. Kun olen kirjoittanut blogissani "lapsuudenystäväni", olen tarkoittanut toista tai toista lapsuudenystävistäni, häntä jonka olen tuntenut koko ikäni, tai häntä, johon ystävystyin ensimmäisellä luokalla koulussa. On monia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tärkeistä ja intiimeistäkin asioista ja jotka surevat myös pikkusisareni kuolemaa. Mutta kukaan heistä ei voi korvata kuollutta sisartani, ei edes läheisin kaikista läheisistäni, mieheni.

Ostin eilen kauniin kirjan, johon voi kirjoittaa omia ajatuksiaan. Kirjassa on punaiset kannet, joissa on Charlotte Bronten käsialalla tekstiä kirjasta "Jane Eyre" (Kotiopettajattaren romaani), joka ilmestyi vuonna 1847, sata vuotta ennen pikkusisareni syntymää.

Sisareni luki lapsesta asti paljon. Keskustelimme usein kirjoista. Tähän punakantiseen kirjaan alan kirjoittaa kirjeitä kuolleelle sisarelleni.

Bronten sisarukset linkit

Sisar, veli, sydänystävä, lehtikirjoitukseni

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Hymyilevä


Hymyilevä, originally uploaded by amnellanna.

Valokuva-albumien katsominen lohduttaa. Kuva sisareni valokuva-albumista




Sisarellani ja minulla on ollut aina tapana katsella yhdessä valokuva-albumeita. Viime vuosina olemme skannanneet yhdessä vanhoja valokuvia ja antaneet toisillemme kuvia elämämme eri vaiheista. Aina tuntui aika loppuvan kesken.

Mieheni ja minä katsoimme heti sisareni kuoleman jälkeen kaikki valokuvat hänestä hänen kotonaan. Pienestä mustavalkoisesta kastekuvasta ja lapsuuden kuvista värikkäisiin kuviin onnellisista ajoista kotiäitinä, töissä ja matkoilla sekä lopulta aikaan, jolloin sairauden aiheuttama kärsimys näkyi hänessä.

Sain tänään ystävältäni kortin, jossa sanottiin runoilijan sanoin, että hän, jota rakastamme, elää ikuisesti, vaikka maallinen maja kätketään hautaan. Saksassa on hyvä sana 'Erdenkleid' maalliselle majalle.

Runoilijan sanojen taustalla on tietenkin 2.Kor.5.

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Raskas matka



Palasin toissailtana elämäni raskaimmalta matkalta. Puoli vuorokautta kuolevan läheisen omaisen vuoteen vierellä on kokemus, jota ei pysty kuvittelemaan. Ja heti kuoleman jälkeen on lukemattomia käytännön asioita, joita omaisten on pakko hoitaa.

Sisareni sairastui muutama vuosi sitten nopeakasvuiseen Non-Hodgkin -lymfoomaan. Kaulan ympärille kietoutunut kasvain onnistuttiin poistamaan leikkauksella ja lääkkeillä. Sisareni oli sen jälkeen kahteen otteeseen useita kuukausia sukulaisvierailulla Kaakkois-Aasiassa ja suoritti loppuun kasvatustieteen, gerontologian ja filosofian opintonsa. Gradukin valmistui juuri ennen hänen joutumistaan uudestaan sairaalaan.

Hoidot olivat nyt rankemmat kuin ensimmäisellä kerralla. "Kuin keskitysleiriä", sanoi sisareni, "mutta kannatti". Hänen uskottiin nimittäin parantuneen. Kuntoutus oli alkanut ja hän oli päässyt kotiin. Heikkokuntoiseen tulee kuitenkin helposti monenlaisia sairauksia.

En vieläkään ymmärrä sitä, miten nopeasti kaikki muuttui. Sydän ja keuhkot eivät enää kestäneet. Pahimmalta tuntuu muisto läheisen kärsimyksestä. Ja sitten on tietenkin ikävä ja menetys.

Suren kuitenkin eniten sitä, että sisareni menetti useita vuosikymmeniä elämää. Hän oli ollut koko ikänsä täysin terve, energinen, elämäniloinen ja huumorintajuinen ihminen. Hän olisi opiskellut lisää ja tehnyt vielä kauan työtä. Pitkäikäisen suvun jäsenenä hän olisi voinut elää ainakin 90-vuotiaaksi.

Mitä korkeammaksi ihmisten ikä tulee, sitä suurempia tragedioita ovat parantumattomat sairaudet ja liikenneonnettomuudet. Olen lukenut tämän asian monta kertaa lehdistä, mutta en ole sitä koskaan aikaisemmin todella tajunnut.

Sisareni

Nukketalot terapiana