Näytetään tekstit, joissa on tunniste surutyö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste surutyö. Näytä kaikki tekstit

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Suru

My sister Tuula

Pikkusiskoni Tuula kauan sitten opiskelijana

Viime vuonna minusta tuntui, että se ei voinut olla totta, että sisareni oli kuollut. Ihmisen jonka isä elää melkein 90-vuotiaaksi, äiti melkein 97-vuotiaaksi, isoisä 94-vuotiaaksi, isoäiti 90-vuotiaaksi ja joka on ollut aina harvinaisen terve, harrastaa liikuntaa ja syö terveellisesti, ajatellaan elävän vähintäin yhtä vanhaksi kuin hänen lähiomaisensa elivät. Mutta syöpä tuntuu olevan kuin liikenneonnettomuus, joka saattaa iskeä täysin arvaamattomasti. "Ette olisi voineet tehdä mitään tämän syövän estämiseksi", sanoi lääkäri sisarelleni. Se oli onnettomuus. Lääketiede pystyi parantamaan sen syövän, mutta sisarenikaan elimistö ei ollut niin vahva että se olisi kestänyt rankat hoidot.

Tänä vuonna tuntuu jollakin tavalla vielä pahemmalta, sillä sisaren menetys on tosiasia. Minä en voi enää soittaa hänelle, emme voi muistella lapsuuttamme, emme puhua lapsistamme, miehistämme, astioista, kirjoista, elokuvista, matkoista, vaatteista, kissoista. Emme voi nauraa emmekä itkeä yhdessä.

Mutta me puhumme hänestä, me jäljelle jääneet. Katselemme valokuvia, muistelemme häntä.

maanantaina, syyskuuta 03, 2007

Syyskuun alku

September in the morning

Koululla on ollut niin syvällinen vaikutus ainakin minuun, että syyskuun alku, entinen koulujen alkamisaika, merkitsee aina uutta kautta elämässä. Se on minulle merkitsevämpi vuoden jakaja kuin uusivuosi.

Lähden "tälle luokalle" aivan uutena ihmisenä. Tämän vuoden alussa kuolivat sekä pikkusiskoni että hyvin iäkäs, melkein 97-vuotias äitini. Menetin kaksi ihmistä, joita olen aina rakastanut ja ihaillut heidän elämänvoimansa ja mukavan luonteensa vuoksi.

Eilen laskettiin sisareni uurna hautausmaalle tänne Helsinkiin. Uurnanlasku oli siirtynyt, sillä hänen poikansa on diplomaatti ja on asunut työnsä vuoksi viime vuodet Kaakkois-Aasiassa ja muutti nyt seuraavaksi työkaudeksi tänne Eurooppaan.

Uurnanlasku on mielestäni dramaattisempi ja karumpi tapahtuma kuin arkkuhautajaiset, jollaiset järjestettiin esimerkiksi äidilleni. Hautausmaan kauneus, ruusunlehtien sirotteleminen uurnan päälle, kukat ja kaunis sää eivät pysty lievittämään raskasta tunnelmaa, kun kukin meistä vuorollaan laittaa lapiolla multaa uurnan päälle ja uurna kätketään maahan. Siinä piti alistua siihen, että tämä aivan liian nuorena kuollut omaisemme ja ystävämme olisi lopullisesti poissa tästä elämästä.

Uurnahautaus korostaa sitä, kuinka äärettömän pieni on ihminen lopulta. Meidän tilaisuudessamme oli mukana pappi. Koimme sen lohduttavana. Kuitenkin lienee tavallista, että omaisten apuna on tässä tilanteessa vain hautausmaan vahtimestari. Mielestäni seurakuntien kannattaisi harkita uudestaan sitä, että papeille järjestettäisiin aikaa olemaan mukana myös uurnanlaskussa, jos omaiset sitä haluavat.

Elokuvissa kuvataan usein humoristisena tilanne, jossa omaisen uurna on kotona, ehkäpä takan reunalla. En kokenut mitään huumoria siinä, että sisareni uurna odotti olohuoneen ikkunan vieressä pöydällä hautausmaalle lähtöä. Hänen valokuvansa oli siinä vieressä ja seinällä yläpuolella meidän omaisten valokuvia, jo kuolleiden esivanhempien kuvia ja meidän vielä elossa olevien kuvia.

Tilanne olisi ollut minusta kovin raskas, jos ei olisi ollut niin paljon tekemistä. Sisareni huonekalut, kirjat ja muu henkilökohtainen omaisuus siirrettiin viime viikolla kokonaan tänne Helsinkiin. Osa tavaroista on varastossa, osan laitoimme meille yläkaappeihin ja komeroihin. Siellä täällä on esineitä, jotka kuuluivat sisarelleni ja jotka nyt odottavat lähimmän omaisen mahdollista muuttoa Suomeen. Kirjat ovat tiiviisti pakatuissa hyllyissä ja muistuttavat minua siitä, kuinka paljon sisareni rakasti kirjoja. Hän luki aina paljon sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta.

Hyvää vaikeassa ajassa on ollut se, että se on yhdistänyt meidät lähiomaiset vielä tiivimmin kuin ennen. Elämä on lyhyt, ja parasta tässä elämässä ovat ihmissuhteet.



perjantaina, kesäkuuta 08, 2007

Joka ilta annan itselleni lahjan


sunset070607 003, originally uploaded by amnellanna.

Olen toipunut tämän kevään tapahtumista niin paljon, että pystyn taas keskittymään kunnolla työhöni. Koko päivän lukemisen ja kuvamateriaalin tutkimisen ja järjestelyn sekä kirjoittamisen jälkeen minua ilahduttaa kovasti tämä näköala.

Joka ilta annan itselleni lahjan nauttimalla pilvistä ja auringonlaskusta. Ovathan ne asioita, jotka ovat ilahduttaneet ihmiskuntaa muinaisista ajoista asti.

Lapsena näin pilvissä ja auringonlaskussa maisemia, meriä, kaupunkeja, vuoristoja ja linnoja. Nyt nautin muodoista ja väreistä sellaisinaan.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Muistojen aika



Tällaisena muistan äidin lapsuudestani. Kuva on otettu pikkusiskoni kastetilaisuudessa. Äiti oli kyllä enimmäkseen esiliina edessä työn touhussa, lauloi ja teki töitä. Mutta hän piti kauniista vaatteista ja teetti niitä meille tyttärilleen. Alla pikkusisko kukikkaassa pastellinsävyisessä kesämekossa.

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Paluu sääty-yhteiskuntaan Darwin kummisetänä



Luin juuri Helsingin Sanomista kirjoituksen, joka tuntui aluksi sopivan nykyiseen elämäntilanteeseeni.

"epätoivo, suru ja pettymys tekevät meistä saamattomia ja vetäytyneitä. Mutta ehkä juuri se auttaa! Saamme aikaa itsekeskeisesti, muiden tarpeista välittämättä, eritellä alakuloisuuttamme." Väestöliiton erikoistutkija Anna Rotkirch kirjoittaa, että amerikkalainen psykiatri Randolph Nesse "avasi hänen silmänsä" näkemään, että muodikas jatkuvan aktiivisuuden vaatimus "mättää", kuten Rotkirch kirjoitti. Rotkirchin mukaan Nesse taas "puolustaa kaikkien mielialojen tarpeellisuutta".
(Anna Rotkirch: Oravanpyörästä rottaämpäriin. - Aivoituksia. Helsingin Sanomat/Tiede ja luonto 17.4.2007)

Kirjoituksessa kerrotaan klassisesta rottakokeesta, jossa vesiastiaan heitetyissä rotissa saattoi huomata kahdenlaista käytöstä. Toiset uivat tarmokkaasti, mutta toiset lakkasivat uimasta. "Masentuneet" rotat saatiin ryhdistäytymään mielialalääkkeillä. Mutta myöhemmät tutkijat ovat huomanneet, että masentuneet rotat olivat vain kelluneet, antaneet itselleen aikaa toipua luonnollisesti.

Tämä vaikutti ihan minun tilanteeltani. Olen "omistautunut" surulleni, olen vain kellunut. Siinä mielessä Rotkirchin kirjoitus tuntui hyvältä. Toisaalta jokin "mätti" kirjoituksessa. Rotkirch moitti jatkuvia menestystarinoita - joista minäkään en pidä - mutta yllätyksekseni kirjoitti: "Tältä kannalta sääty-yhteiskunnan valmiiksi räätälöidyt kohtalot olivat armollisempia". Siinä oli ristiriita. Menestys olikin hyvä asia, mutta sitä ei sovi kaikkien tavoitella. Se putoaa nähtävästi sopivien kämmenelle "niinku Manulle illallinen" kuten Savossa ennen sanottiin.

Kun olet ymmällä, katso Googlesta. Se auttaa. Auttoi nytkin.

Randolph Nesse edustaa darwinistista lääketiedettä, josta Tieteen Kuvalehti kertoo mm seuraavaa:

"Ehkä luonnonvalinta vaikuttaa myös mielialaa sääteleviin mekanismeihin. Ainakin Nesse uskoo, että joissakin tapauksissa masennus voi olla elimistön puolustusreaktio, jolla se yrittää estää ihmistä tuhlaamasta energiaa epärealistisiin tavoitteisiin."

Suutari pysyköön siis lestissään. Palatkaamme sääty-yhteiskuntaan Darwin kummisetänämme.

Mutta haluammeko todellakin takaisin sääty-yhteiskuntaan?

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Yllätyksiä

Tänä aamuna yllätyin, kun Blogger puhuikin suomea myös "ohjausnäkymässä" -uusi sana minulle niin kuin monet muutkin, joita on otettu käyttöön suomenkielisiin ohjeisiin. Suomi tuntui uudelta kieleltä. Sanojen merkitystä piti pohtia. Sellainen on aina hyväksi, oman kielen ja yleensäkin tuttujen asioiden tarkkaileminen uudesta näkökulmasta.

Toinen yllätys oli se, miten hyvältä minun oloni tuntui jo tänään, vaikka äitini kuolemasta on vasta pari päivää. Äitini kuolemalla on ollut aivan erilainen vaikutus minuun kuin sisareni kuolemalla. Sisareni äkillinen kuolema onnistuneen syöpähoidon jälkeen oli shokki, jota voisi ehkä verrata siihen, kun omainen kuolee auto-onnettomuudessa. Äidin kuolema on vanhan ihmisen luonnollinen kuolema, joka aiheuttaa meissä läheisissä surua, mutta ei ole verrattavissa nuoremman ihmisen kuoleman aiheuttamaan järkytykseen.

Omaisen kuoleman jälkeen mieleen tulvivat muistot vuosikymmenien ajalta. Huomaan, että vanhimmat muistot tulevat ensimmäisinä mieleen, elävinä, aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.

Sureminen näyttää tapahtuvan omien salaisten lakiensa mukaan, kullakin ihmisellä eri tavalla.

Eräs filosofi kertoi lehtihaastattelussa jääneensä aivan yksin surussaan. Minä en ole kokenut mitään sellaista. Kuolemaan liittyy esimerkiksi hautajaisten järjestäminen. On tehtävä lukemattomia puhelinsoittoja, kerrottava läheisen kuolemasta vieraille ihmisille, järjestettävä käytännön asioita. Olen yllättynyt siitä, miten hienotunteisia ja myötäeläviä ovat olleet ihmiset, jotka normaalitilanteessa olisivat ehkä hyvinkin muodollisia tai jopa töykeitä, kuten suomalaisissa virastoissa usein ollaan.

Blogeihin tuleekin kirjoitettua, sillä netin ja puhelimen ääressä tässä joutuu olemaan. Käytännön asiat estävät synkistelyn. Sitä voimakkaampina tulevat sitten yllättäen haikeat tunnelmat ja itku, jota ei voi estää. Tavallinen arki on hyvää lääkettä suruun, kunhan ei upota suruaan työhön ja puuhailuun.

(Kuvassa äitini leipoo karjalanpiirakoita keittiön ikkunan edessä.)

tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Kuumaa kaakaota ja kirjoittamisenoppaita



Asumme vanhassa kerrostalossa, jossa on vetoista kylmällä ja tuulisella säällä, sillä "rakennushistoriallisista" syistä remontin yhteydessä ei laitettu uusia kolminkertaisia ikkunoita vanhojen 1930-luvun ikkunoiden tilalle. Olen siirtänyt tyttäreni lapsuudenaikaisen kirjoituslipaston lämpimään nurkkaan sängyn viereen ja laittanut tietokoneen taas sen viereen pienelle pöydälle. Voin kirjoittaa joko tavallisesti istuen tai jalat ristissä vuoteen päällä eräänlaisessa jooga-asennossa. Kuuma kaakao auttaa kivasti työpäivän alkuun.



Olen siinä vaiheessa, jolloin luen kirjoittamisenoppaita, joita olen ostanut useita kymmeniä vuosien varrella. Ensimmäiset ovat John Gardnerin "On Becoming a Novelist" ja Meredith & Fitzgeraldin "Structuring your novel: From basic idea to finished manuscript, kumpikin vuodelta 1985 ja kumpikin melkein hajalle kuluneita. Gardnerilla on toinenkin luovan kirjoittamisen opas, mutta poikani vei sen mukanaan omaan asuntoonsa. Juuri poikani kautta opin tuntemaan Gardnerin kirjat, sillä hän opiskeli taiteen ohella luovaa kirjoittamista Toronton yliopistossa.



Paksuin opas, Christopher Bookerin "The seven Basic plots", on uusin ja olen lukenut sitä vähitellen. Byattin ja Sodren "Imagining Characters" on pysyvä kumppanini kirjoittamisessa.



Muut oppaat ovat enemmänkin "niksikirjoja": miten luoda juoni, mitä seikkoja on huomioitava näkökulman/näkökulmien valinnassa, miten luoda kirjan tapahtumille paikka, miten tuoda esille henkilöiden ulkonäkö ja tunteet?



Näiden vähän yli 40 oppaan joukossa on myös Rhona Martinin ohut, mutta erittäin hyödyllinen opas "Writing Historical Fiction" ja Kari Vaijärven samoin erittäin hyödyllinen "Mistä rahat?" (Sitä täydentävät Kirjailijaliiton ja Nuorisokirjalijoiden jäsenkirjeet, jotka muistuttavat, milloin hakea mitäkin apurahaa.)



Kuten edellisestä kirjoituksestani tulee esille, suhde suomalaiseen kirjalliseen maailmaan ei ole ollut minulle ristiriidaton. Olen kokenut jopa järjestökiusaamistakin, jonka vuoksi olen karttanut kirjallisia järjestöjä. On ollut paljon miellyttävämpää lukea muiden kirjailijoiden kokemuksista vaikkapa Writing -lehdestä, jonka tunnelma on ystävällinen. Olen tietenkin erittäin kiitollinen niille kollegoille, joiden mielestä suomalaiseen kirjalliseen maailmaan saavat kuulua myös ei-vasemmistolaiset tyttökirjojen kirjoittajat. Hyviä muistojakin on.



Ylimmällä hyllyllä on sisareni lapsuudenkuva. Sisareni on ollut mukana elämässäni lapsuudesta asti. Hän oli koko ikänsä innokas lukija. Hän rakasti kaunokirjallisuutta ja elokuvia ja keskustelimme niistä usein. Meillä oli pitkiä puhelinkeskusteluja, hänen sairautensa vuosina joka päivä, mikäli hän pystyi puhumaan. Sain mieheltäni lahjaksi SkypeMaten, jotta voisimme sisareni sairaalasta päästyä puhua vaikka tuntikaudet. Juttua olisi riittänyt.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana sisareni opiskeli yliopistossa aikuiskasvatusta, gerontologiaa ja filosofiaa ja sai valmiiksi gradunsa viime kesänä. Hän oli yksi niistä lähipiirini ihmisistä, jotka ovat aina keskustelleet filosofiasta, ja niin jotain on tarttunut siitä minuunkin.

En varmaankaan toivu koskaan sisareni kuolemasta. Hänen lämmin äänensä ja huumorintajuiset kommenttinsa ovat poissa. En minä tietenkään yksin ole, en nytkään. Mieheni on paraillaan hiihtolomalla ja tarkistaa tutkimustaan viereisessä huoneessa, johon pariovet ovat auki. Hän katsoo yleensä samalla (ilman ääntä) urheilukilpailuja, sillä esimerkiksi tieteellisen tutkimuksen alanoottien tarkistaminen on työlästä. Vaikka mieheni on myös läheinen ystäväni, ei hän korvaa sisartani. Ketään ihmistä ei voi korvata toisella. Mietin, miten tämä uusi tilanne tulee vaikuttamaan elämääni ja kirjoittamiseeni.

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

Kirjeitä kuolleelle sisarelle



Aikaisemmin oltiin sitä mieltä, että kun joku kuolee, hänet täytyy unohtaa ja jatkaa elämäänsä ilman häntä. Ihmisen mieli ei kuitenkaan toimi näin. Mikään ei voi korvata läheistä ihmistä, joka on kuollut. Nykyään ei ajatellakaan enää samalla tavalla. Läheinen säilytetään mukana elämässä. Näin onkin luonnollista, sillä kuolema saattaa yhdistää vielä enemmän kuin elämä.

Minulla on muitakin läheisiä ihmisiä kuin sisar, joka kuoli vähän yli kaksi viikkoa sitten parannuttuaan sitä ennen syövästä. On kaksi lapsuudenystävää, toinen sisar, aviomies, lapset ja muita ystäviä. Kun olen kirjoittanut blogiini "sisareni", olen voinut tarkoittaa myös toista sisartani. Häntä jolla on lapsenlapsi, pieni tytär, jolle ostin viime kesänä nukketalon. Kun olen kirjoittanut blogissani "lapsuudenystäväni", olen tarkoittanut toista tai toista lapsuudenystävistäni, häntä jonka olen tuntenut koko ikäni, tai häntä, johon ystävystyin ensimmäisellä luokalla koulussa. On monia ihmisiä, joiden kanssa voin puhua tärkeistä ja intiimeistäkin asioista ja jotka surevat myös pikkusisareni kuolemaa. Mutta kukaan heistä ei voi korvata kuollutta sisartani, ei edes läheisin kaikista läheisistäni, mieheni.

Ostin eilen kauniin kirjan, johon voi kirjoittaa omia ajatuksiaan. Kirjassa on punaiset kannet, joissa on Charlotte Bronten käsialalla tekstiä kirjasta "Jane Eyre" (Kotiopettajattaren romaani), joka ilmestyi vuonna 1847, sata vuotta ennen pikkusisareni syntymää.

Sisareni luki lapsesta asti paljon. Keskustelimme usein kirjoista. Tähän punakantiseen kirjaan alan kirjoittaa kirjeitä kuolleelle sisarelleni.

Bronten sisarukset linkit

Sisar, veli, sydänystävä, lehtikirjoitukseni