Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2011

Viattomuuden aika meni jo



Lue myös Minne unohtui lapsuus?
Iloinen 1950-luku

"Du bist wie eine Blume,
So hold und schön und rein"

"Sä olet niin kuin kukka
Niin puhdas viaton"
Heinrich Heine

Kun tytöillä oli vielä lapsuus. Ikä ensimmäisen yhdynnän aikana.

1942-46 syntyneet:
alle 13 vuotta 0 prosenttia
14 vuotta 0 prosenttia
15 vuotta 3 prosenttia
16 vuotta 8 prosenttia

1947-1950 syntyneet:
alle 13 vuotta 1 prosentti
14 vuotta 3 prosenttia
15 vuotta 5 prosenttia
16 vuotta 16 prosenttia

1951-1953 syntyneet:
alle 13 vuotta 0 prosenttia
14 vuotta 1 prosentti
15 vuotta 5 prosenttia
16 vuotta 17 prosenttia


(Sievers & Koskelainen & Leppo: Suomalaisten sukupuolielämä. 1974, sivu 235


maanantaina, lokakuuta 04, 2010

Minne unohtui lapsuus?

Ei tämä ole menneiden aikojen ihannointia vaan syvää sääliä niitä nuoria tyttöjä ja poikia, jopa lapsia kohtaan, joiden kasvuvuodet nykyajan seksihulluus pilaa.

Tämän aamun HBL kertoo, että alaikäisten tyttöjen aborttien määrä on jälleen noussut. Niiden lukujen takana on paljon kyyneleitä. 

Kukaan ei uskalla ehdottaa, että lapset voisivat olla lapsia eikä seksiobjekteja. Sen ikäisille on nimittäin paljon muutakin hauskaa tekemistä kuin seksi ja juopottelu. Varsinkin nykyaikana, jolloin voi harrastaa miltei mitä hyvänsä. 

On unohdettu sellaiset hauskat asiat kuin ystävyys ja toveruus tyttöjen ja poikien välillä. Uskooko kukaan enää, että sitä voi olla myös aikuisten miesten ja naisten välillä?


Tämä oli kommentti, samoin tämä:


Ainahan on outoja ja häiriintyneitä ihmisiä, joista saa kiinnostavia romaaneja, ja ne leimaavat usein jälkipolvien käsitystä jostakin aikakaudesta. Todellisuus oli kuitenkin 1950-1970-luvuilla yleensä sellaista kuin tutkimuksessa, josta kerron.

Siitä "uskonnollisesta ahdasmielisyydestä": Minunkin körttimummoni moitti, kun en ottanut permanenttia enkä käynyt tansseissa. Minusta oli hänen mielestään tulossa varsinainen vanhapiika, kun olin aina kirja kädessä. Suku päästi helpotuksen huokauksen, kun aloin seurustella 19-vuotiaana.

Nuorten seurustelua pidettiin luonnollisena ja toivottavana, sitä kannustettiin, mutta oletettiin, että elää siivosti eli jättää varsinaisen seksin harjoittamisen avioliittoon.

Ei siihen kuollut! Tuli juteltua tuntikaudet, ja romantiikka on aina suositeltavaa. Naimisissaolevat neuvoivat naimisiin meneville ehkäisyä ja kertoivat, "miltä se tuntuu" ensimmäisellä kerralla.

Noiden aikojen avioliitot ovat olleet yleensä kestäviä, ei pakosta vaan molemminpuolisen rakkauden ja uskollisuuden vuoksi.

(Avoliittoa ei suosittu, sillä siihen ei ollut mitään lakia suojaamassa naista ja lapsia, kuten oli esim keskiajalla pohjoismaissa.)

keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010

Ystävyys

 

Kun muutin uuteen asuntoon, ensimmäisiä asioita, joita tein oli näiden seinäkoristeiden laittaminen keittiön ovenpieleen. Olen saanut molemmat esineet lahjaksi. Kissan ystävältä, jonka olen tuntenut varhaislapsuudesta asti ja toisen ystävältä, johon tutustuin koulun alkaessa. Nämä esineet muistuttavat minua siitä, miten onnellinen olen, kun minulla on ystäviä, joiden kanssa ystävyys on säilynyt halki vuosikymmenien.
Posted by Picasa

keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Arvoituksellinen uusi vuosi 2009

029

Kuva: Joonas Heiskanen

Valokuva on otettu vähän ennen joulua Zagrebissa sumuisena iltana joulumarkkinoiden aikaan. Paljon ihmisiä on liikkeellä. Uusi vuosi 2009 on jo tavallaan mukana kuvassa. Siltä odotetaan Kroatiassakin paljon.

Kuten uudenvuoden vaihtumisen juhlijat vuonna 1900, myös vuoden 2000 alkamista juhlineet haaveilivat uuden paremman vuosituhannen alkavan. Niin ainakin minä haaveilin. Kuluneet kahdeksan vuotta ovat olleet monessa mielessä painajaismaisia, ja nyt odotamme pelolla uuden laman alkamista.

Haaveilevatko meidän aikamme lapset paremmasta ajasta? Toivottavasti haaveilevat. Lapsena odotin jännittyneenä vuoden vaihtumista. Juhlimme aina uutta vuotta kotona. Äiti laittoi hyvää ruokaa, täytekakun, ostimme raketteja, niitä tavallisia joulukuusen raketteja. Se oli aina hyvin onnellinen ilta. Yleensä juhlimme keittiönpöydän ääressä. Kirjoitin päiväkirjaani syvällisiä koulutytön mietteitäni elämästä, tein jaloja lupauksia. Meillä saattoi olla ystäviä mukana juhlimassa vuoden vaihtumista.

Eräänä uutenavuonna innostuimme ottamaan valokuvia. Ei ollut mitään hienoja laitteita, vain yksinkertaiset laatikkokamerat, joita koululaiset saattoivat saada siihen aikaan. Koska valoa oli vähän, kiinnitimme kynttilöitä keittiöntuolin karmiin, sytytimme lisävaloksi raketteja. Eräs kuva onnistui erinomaisen hyvin. Siitä on olemassa negatiivi ja suurempi kuva valokuvan ottajalla. Hän meni muutama vuosi kuvan ottamisen jälkeen Ateneumiin opiskelemaan.

Olemme juhlineet lukuisia uudenvuodenaattoja yhdessä senkin jälkeen, mutta tuo uudenvuodenaatto on jäänyt erityisesti mieleen. Päällimmäisenä on ilo, äidin valloittava hymy, pikkusiskojen jännitys ja riemu vuoden vaihtumisesta, lapsuudenystäväni innostus valokuvaamiseen. Kokoonnumme tänäänkin juhlimaan vuoden vaihtumista yhdessä perheittemme kanssa ja muistamme myös niitä, jotka olemme menettäneet.

Hyvää uutta vuotta!


478396035_253b967d3c_m

Kuvassa on pikkusiskoni silloin kauan sitten. Hänellä on päällään minun neulomani turkoosi villapusero, jossa oli palmikkoraitoja miehustassa, oma ideani. Sisarenikin oli meillä vieraana kahdeksan vuotta sitten vuosituhannen vaihtuessa. Olimme kattoparvekkeella juhlimassa vuosituhannen vaihtumista ja katsomassa ilotulitusta. Minulla on sisareni keräämä Millenium-astisto kaapissani. En pysty kuitenkaan vielä käyttämään sitä.

Lue myös: Kun vuosi vaihtui maaliskuussa

perjantaina, toukokuuta 09, 2008

Tyttökirjaelämää



Eräässä Agatha Christien kirjassa Miss Marple sanoo, että jokaisella koulutytöllä on paras ystävä, toinen tyttö, jonka kanssa hän jakaa salaisuutensa.

Kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, sain ystävän, joka on ollut ystäväni siitä lähtien. Me olimme lapsina aina yhdessä, sillä ystäväni oli ainoa lapsi ja minun sisareni olivat minua paljon nuorempia. Ystäväni asui puiston toisella puolella samanlaisessa matalassa puutalossa kuin minäkin. Kesäisin leikimme puistossa ja pihoilla ja kävimme uimarannalla usein montakin kertaa päivässä. Tuntuu, että lapsuudessa oli aina lämmintä ja aurinkoista.

Kun tulimme isommiksi ja menimme oppikouluun, alkoivat tyttökirjavuodet. Me olimme erilaisia, toinen tumma ja toinen vaalea. Toinen oli lukutoukka ja toinen urheilija. Toinen oli hyvä ainekirjoituksessa, toinen matematiikassa ja urheilussa. Mutta kävimme kumpikin luistelemassa ja keräsimme postimerkkejä. Juttelimme ja haaveilimme tuntikausia.

Ystävälläni oli Anna- ja Runotyttökirjat, joita tutkimme ja joiden henkilöihin samaistuimme. Kävelimme vanhalla romanttisella hautausmaalla ja kuvittelimme olevamme Anna ja Diana.

Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ovat usein erityisen kiinnostuneita runoudesta, niin on ystävänikin. Koulutyttöinä luimme yhdessä runoja ystäväni huoneessa hiljaisessa talossa hiljaisen kadun varrella. Opiskelimme koulussa saksaa pitkänä kielenä, ja oppikirjassammekin oli paljon runoja, joita opettelimme ulkoa ja lausuimme ääneen kävellessämme hautausmaan vanhojen puiden varjossa. Ihastuin etenkin Heinen runoihin. Aloin lukea runoutta romaanien ohella.

Minusta tuntuu siltä, että ulkoa osaamani saksankieliset runot vaikuttivat suuresti siihen, että pääsin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, vaikka olin lukenut vain lyhyen englannin kurssin ja vaikka olin niin vähävarainen, että tarvitsin kokostipendin vaihto-oppilasvuotta varten. Minua haastatteli nimittäin yliopistossa kirjallisuutta opettava amerikkalainen mies, joka piti samoista runoista kuin minäkin.

Vaihto-oppilasvuosi muutti ystäväni ja minun suhdetta. Kirjoitimme toisillemme koko vuoden - aivan samalla tavalla kuin kirjoitimme myöhemmin yhdeksän siirtolaisvuoteni ajan. Mutta emme olleet enää luokkatovereita, sillä jäin yhden luokan jälkeen koulutovereistani. Vaihto-oppilasjärjestön sääntöihin vedoten amerikkalainen perheeni kielsi minua suorittamasta suomalaisen koulun kursseja amerikkalaisen koulunkäynnin rinnalla, mikä olikin oikein järkevää.

Lukiessani myöhemmin kirjoja sisaruudesta ja ystävyydestä, huomasin, että olimme olleet ystäväni kanssa enemmänkin kuin sisaret. Alussa olimme läheisiä kuin kaksoset, toistemme henkisiä peilikuvia. Eräänä vuonna ystäväni keksi, että meidän täytyy laittaa ihan samanlaiset asutkin: samettihousut ja jakku ja niiden kanssa huivi, joka solmittiin rusetille. Vain asun väri oli erilainen, ruskeasilmäisellä ystävälläni ruskea ja minulla, vihreäsilmäisellä vihreä. Ystäväni oli tarkka silmien värin suhteen. Mieleen palautuvat muutkin identtiset vaatteet.

Ystäväni otti ison siskon roolin, sillä hän on puolitoista kuukautta vanhempi Pikkulapsille se oli kuitenkin pitkä aika. "Mutta minä olen vanhempi kuin sinä", ystäväni sanoi usein auktoriteetilla. Minulle se sopi hyvin, sillä minullahan oli kotona pikkusiskot.

Kuten siskoksillakin meillä alkoi olla vähitellen erilaisia harrastuksia ja muitakin läheisiä ystäviä. Opiskeluaikana tapahtui pakostakin pientä etääntymistä, mutta puhelinkeskustelut ja tapaamiset olivat aivan yhtä läheisiä kuin entiset koulutyttöjen juttelut. Ja tällaisena on suhde pysynyt. Olemme oppinneet, että suvaitsevaisuus ja toisen erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää ystävyyden säilymisessä.

Usein koemme melkeinpä järkyttävänä sen tosiasian, että ystävyys voi säilyä halki vuosikymmenien. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystäviämme.

tiistaina, heinäkuuta 03, 2007

Helsinki kuudessa tunnissa



Kuva: beesi

Helsingistä voi nähdä paljon päivässä ja jopa kuudessa tunnissa. Torontolaiset naapurimme pistäytyivät nimittäin Euroopan matkallaan pikavisiitillä Helsingissä. Ohjelmamme oli seuraava:

Lentoasemalta taksilla Sibelius-monumentille. Siellä otettiin valokuvia. Taksi odotti sen ajan ja menimme Temppeliaukion kirkkoon, jossa oli pieni päiväkonsertti. Jälleen paljon valokuvia.

Näiden huippusuosittujen turistinähtävyyksien jälkeen menimme kolmosen raitsikkaan, joka tekee kierroksen Helsingin lähihistoriassa ja kulttuurissa. Oli myös mahdollisuus jatkaa heti lentoasemalla alkanutta juttelua kummankin perheen uusimmista kuulumisista.

Sitten olikin aika tulla lounaalle meille. Istuimme saman ruokapöydän ääressä, samoissa tuoleissa kuin olimme istuneet Torontossa. Lautasliinatkin olivat Kanadan aikaiset. Joimme teetä samoista ruusukupeista kuin silloin kauan sitten.

Totesimme, että maailma oli muuttunut toisaalta paremmaksi ja toisaalta pahemmaksi. Neuvostoliitto oli romahtanut ja ystäviemme kotimaa Unkari(josta he olivat paenneet vuonna 1979) oli vapautunut, mutta on liukunut viime aikoina lähelle vanhaa neuvostosysteemiä. Suunniteltu paluu kotimaahan ei enää miellyttänyt ystäviämme.

Oli aikaa tehdä vielä toinen kierros Helsingin keskustassa eli Senaatintorilla, Kauppatorilla ja Esplanadilla. Saatoimme sitten ystävämme bussilla lentoasemalle ja päätimme katsella ensi kerralla lisää Helsinkiä. Ehkäpä voimme käydä seuraavalla kerralla konserteissa ja oopperassa.

Eilen pistäytyi lounaalla nuoremman poikamme kummitäti, joka on asunut englantilaisen miehensä kanssa monissa maissa. Yleensä on ollut niin, että olemme olleet aina eri puolella Atlannin. He ovat asettuneet asumaan Montrealiin ja me ainakin toistaiseksi Suomeen.

Aika menettää merkityksensä, kun tapaa vanhoja, läheisiä ystäviä. On vain halauksia, kyyneleitä, naurua ja loputonta juttelua.