sunnuntaina, heinäkuuta 31, 2005

Puutarha taskussa


Kirja on puutarha taskussa, sanovat kiinalaiset. Kirja puutarhasta sitä enemmän.

Olen ajatellut aina, että jokaisen kunnon kansalaisen pitäisi tehdä luettelo kirjoistaan. Ystäväperheemme palkkasi eräänä kesänä teini-ikäisen tyttärensä luetteloimaan koko laajan kirjastonsa. Miksi minä en keksinyt tehdä niin?

Pitääkö aloittaa kirjoista, jotka ilahduttavat erityisesti? Kuten kaikilla innokkailla nojatuolipuutarhureilla minullakin on paljon kirjoja puutarhahoidosta, kasveista, kukkien syömisestä, tietenkin myös luonnon suurista puutarhoista: laaksoista, metsistä, kaskimaista.

Kipling kirjoittaa:

Oh, Adam was a gardener, and God who made him sees
That half a gardener’s work is done upon his knees.

(The glory of the garden, 1911)

Niin Blogisiskokin laskeutuu upon her knees erään kirjahyllyn eteen. Ei, on parempi istua tyynyllä. Pölyisin on 16-osainen puutarhanhoidon aakkosellinen tietosanakirja, 1. ja 14. osa puuttuuvat, onneksi ei 16. osa , jossa on latinankielinen hakemisto ja kirjan osien sisällysluettelot. Ostettu yksi kerrallaan dollarilla kappale kanadalaisen ruokakaupan A & P:n tarjouksesta.

Pölyä. Parasta käydä ottamassa allergialääkettä.

Huomaan, että olen ominut itselleni nuoremmalle pojalle lahjaksi ostetun kirjan Toronton luonnosta. Siinä on ihana pesukarhu kannessa. Nyt kynä käteen ja luetteloa tekemään.

Puutarhakirjojeni aarteita:

Kinahminmäen kaskimetsien kasvillisuudesta. Riitta Tujulin. (Olen ollut mukana kaskenpoltossa.)
Koulun värikuvakasvisto (korvaamaton)
Vuosi kasvitarhassa. Elizabeth Hoppe (Mitä tekisin nyt, jos minulla olisi puutarha?)
Kotimaan luonto-opas. Toim. Halkka et alia. (Rakas, painava ja kallis sijoitus.) 549 sivua.
Iloinen kasvitarha. John Seymor
Tiheikön väen vuodenajat. Jill Barklem (kuvakirja)
Lääkekasveja luonnosta ja puutarhasta. Jaroslav Kresánek
SKS:n Kansanomainen lääkintätietous
The Penguin Book of Garden Writing. Ed David Wheeler (Kiplingin runo tästä.)

Flowers as Food. Jane Newdick & Mary Lawrence
Gerrard’s Herbal (Elisabet I:n ajan lääkäri ja puutarhuri)
The Pursuit of Paradise. A Social History of Gardens and Gardening. Jane Brown. 1999.
Brother Cadfaels’s Herb Garden 1996. (Cadfael -fanien aarre keskiajan kasveista. Lainauksia Ellis Petersin Cadfael-kirjoista. Ihania kuvia.)
Old Wives Lore for Gardeners. Maureen & Bridget Boland. 1976. Siskokset kertovat Lontoon puutarhoistaan.
A Little Wilderness. A Natural History of Toronto. Ivy & Bateman
Läkeväxter. F. Stary & V. Jirásek.
Flowers of the Wild. Ontario and the Great Lakes Region. Zichmanis & Hodkins
Good Housekeeping Illustrated Encyclopedia of Gardening. Se 16-osainen, josta kaksi osaa puuttuu.

Käsi väsyy. Tästä luetteloinnista tulee iso juttu. Jääköhän se aikomukseksi? Kieliasukin pitää tarkistaa.

Mutta usein siitä puhe, mistä puute. Tällä kertaa puutarhasta, jota ei ole ja kirjojen luettelosta, jota ei ole.

Mitkä ovat Sinun lempikirjojasi tältä alalta? Vai tutkitko luonnonkirjaa?
Kysyy kesämökitön, parvekkeeton, hyönteisallergioista kärsivä mutta siirtolapuutarhasta yhä haaveileva ja ikkunalaudalla perhoskämmeköitä kasvattava ja päivänvarjon alla viihtyvä blogisiskonne.

(P.S. Anteeksi haamukirjoitukset. En saa korjauksia esille.)

lauantaina, heinäkuuta 30, 2005

Nuolenpääkirjoitusta

Haluatko tietää, miten nimesi kirjoitetaan sumerilaisten keksimällä nuolenpääkirjoituksella? Marja-Leena Rathjen kautta.
Suomi-sumeri -sanasto löytyy täältä.

perjantaina, heinäkuuta 29, 2005

Ovatko naisten ja miesten kirjoittamat kirjat sittenkin erilaisia?

Minulla on ollut jo pitkään työpöydällä artikkeli, joka on mietityttänyt. (Alan Riding: The gender equation and artistic recognition. – International Herald Tribune June 23, 2005.)

Olen odottanut, että siitä tulisi jotain puhetta Suomessakin. En ole nähnyt. Mutta eihän ainakaan minun kotipaikkakuntani lehdessä enää kirjallisuudesta paljonkaan kirjoiteta, ei varsinkaan naisten kirjallisuudesta.

Nouseeko joku ehkä heti takajaloilleen? Eihän sellaista olekaan kuin naisten kirjallisuus. On vain Kirjallisuus. Riding on myös ihmeissään: On alettu jakaa pelkästään naisille tarkoitettuja kirjallisuuspalkintoja kuten Orange Prize ja Mslexian naisten runopalkinto. Miksi näin?

Feminismin piti olla jo kuollut ja kuopattu. Ei pitänyt olla mitään eroa miesten ja naisten tuottamassa taiteessa. Postfeministisessä maailmassahan miehet ja naiset saavat samoja kirjallisuuspalkintoja. Naiset saavat niitä kuitenkin vähemmän kuin miehet. Ovatko naiset huonompia kuin miehet vai eikö naisilla ole yhtä hyvät mahdollisuudet palkintoihin? Riding kysyy.

Miesten maku määrää
kirjallisessa maailmassa

Miesten ja naisten kirjat vaikuttavat olevan sittenkin erilaisia. ”Miesten kirjoittamissa kirjoissa on ensinnäkin vähemmän intimiteettiä kuin naisten kirjoittamissa kirjoissa”, sanoo Debbie Taylor, englantilaisen kirjallisuuslehden Mslexian päätoimittaja (www.mslexia.co.uk). Lehden tekemän tutkimuksen mukaan miesten teksteissä kuvataan enemmän seksiä, väkivaltaa, työtä, työkaluja, ulkotiloja. Naisten kirjoissa taas on enemmän ihmissuhteiden, interiöörien, vaatteiden ja lasten kuvaamista.

Englannissakin naiset kirjoittavat, ostavat, lainaavat ja lukevat kirjoja enemmän kuin miehet, mutta kustantajien kirja-arvostelijoiden ja palkintojen antajien maku määrää – ja nämä ovat miehiä. Debbie Taylor sanoo, että miehet ovat hallinneet kirjallisuutta niin kauan, että miehinen maku on täysin vallitseva. ”We don’t know what is good anymore.”

Vain naiskirjailijoille luodut palkinnot eivät vie naista ghettoon, vaan tuovat edes jonkinlaista tasa-arvoa. Englannissa ne ovat tuoneet paremmin esille naiskirjailijoitten teoksia. Niitä arvostellaan nyt enemmän ja ostetaan enemmän. Naisten kirjoista puhutaan nyt ihan eri tavalla kuin esimerkiksi naisten arkkitehtuurista tai musiikista.

Näin Englannissa. Entä meillä?

Pirkko Anna Amnell. Julkaistu Blogisisko 1 -blogissa 29.7.2005

torstaina, heinäkuuta 28, 2005

Ranskaa voi oppia Suomessakin





Nämä testit ovat sitten taitavasti tehtyjä. Tämäkin tietää, että ranskani on rappiolla. Joka syksy päätän: Nyt minä alan kunnolla kerrata ranskaa. Yleensä se jää pelkäksi aikomukseksi.

Ranskan taitoni on kuin vanhan ajan kartta. Siinä on paljon valkoisia, tutkimattomia alueita. En ole lukenut koskaan Suomessa koulussa ranskaa. Yliopistossakin selvisin suorittamalla pron, kielioppi jäi oppimatta. Vaihto-oppilaana valitsin ranskan yhdeksi aineekseni. Sitä piti olla joka päivä viimeisellä tunnilla. Alussa olikin, mutta kevätlukukaudella olin niin usein vierailemassa jossain koulussa tai kerhossa puhumassa, että ranskan opiskelu kärsi pahasti.

Pahinta oli, että minuun tarttui ranskanopettajani amerikkalainen korostus. Kesti hyvin kauan, ennen kuin pääsin siitä eroon.

Sekä mieheni että minä olemme lukeneet yliopistossa myös kirjallisuutta. Meillä kummallakin oli valittuna ranskalainen kirjallisuus opintojen siinä vaiheessa, kun sitä ei vielä tarvinnut lukea alkukielellä. Ranskalaisen kirjallisuuden lukeminen oli yhtenä syynä siihen, että laitoimme lapsemme ranskalais-suomalaiseen kouluun. Sillä päätöksellä tuli olemaan kauaskantoiset vaikutukset perheemme elämään.


Helsingin ranskalais-
suomalainen koulu


Siihen aikaan "ranskis" sijaitsi Laivurinkadulla, talossa jossa toimii nykyään Eiran aikuislukio, muiden muassa Päivi Lipposen työpaikka. Se oli silloin vielä yksityiskoulu, maailman halvin ranskalainen koulu, mutta lukukausimaksu piti maksaa ja kirjat ja ruokailu kustantaa itse. Suuri osa lapsista tuli perheistä, joille tämä merkitsi taloudellista uhrausta, ei tullut sivutaskusta. Minulle se merkitsi ajoittain myös fyysisiä ponnisteluja, kun vedin pakkasella kahta lasta pulkassa meren yli jäätietä Suomenlinnasta Kaivopuiston rantaan kolmannen lapsen kävellessä vieressä.

Miksi vanhemmat laittavat lapsensa yksityiskouluun? Meille oli tärkeää ensinnäkin se, että ranskalainen koulu oli tuolloin kuin pieni kodikas kyläkoulu, jota lapset kävivät lastentarhasta ylioppilaaksi asti. Koska jouduimme muuttamaan usein, se oli hyvin tärkeää. Lasten ystävät säilyivät, vaikka muutimme ulkomaille moneksi vuodeksi. Tärkein syy koulun valintaan oli kuitenkin se, että siellä lapset oppivat jotakin, mitä me emme olisi voineet opettaa heille, vierasta kieltä ja kulttuuria.

Kielen oppiminen ei ole helppoa. Parhaiten kielen oppii luonnonmenetelmällä, vanhemmilta, leikkitovereilta ja ystäviltä. Jos kielen oppiminen alkaa viimeistään 10-11-vuoden iässä, voi saavuttaa syntyperäisen tason, varsinkin jos asuu ja käy koulua tätä kieltä puhuvien keskuudessa.

Tietenkin on kielineroja, jotka oppivat minkä hyvänsä kielen nopeasti, mutta minä puhunkin nyt meistä tavallisista ihmisistä. Mutta eihän se haittaa mitään, että äidinkieli kuultaa läpi. Se tuo vain peroonallisuuden ja oman kulttuurin mukaan. Jopa täydellisesti vierasta kieltä hallitseva ulkomailla asuva henkilökin haluaa - alitajuisesti - säilyttää tuon siteen äidinkieleensä.


Tärkeintä on ymmärtää
ja tulla ymmärretyksi

Tärkeintä on se, että voi kommunikoida. Puheen pitää olla selvää, ymmärrettävää. Meillä suomalaisilla on se vika, että puhumme vieraita kieliä liian hitaasti. Siitä kyllä saa selvää, jos on kärsivällisyyttä odottaa, mitä on tulossa. Toisilla, harvemmin suomalaisilla, on aivan päinvastainen vika, puhutaan oikein nopeasti ja esitys menee täysin puuroksi.

Kerran jouduin olemaan tulkkina eräälle afrikkalaiselle. Minun oli miltei mahdotonta ymmärtää häntä. Syynä oli se, että hänen ääntämisvirheensä ja kieliopilliset virheensä olivat hänen oman kielensä, minulle täysin tuntemattoman kielen mukaisia. Samalla tavalla suomalaisen puhe voi mennä ohi jossain toisessa kulttuurissa, vaikka puhutaan englantia.

Suuri osa nykysuomalaisista on aloittanut vieraan kielen oppimisen yhdeksänvuotiaana, katsonut TV-tä ja kuunnellut musiikkia lapsesta asti. Ulkomaalaiset sanovatkin Suomesta: kaikki puhuvat siellä englantia. Olisi kuitenkin mukavaa, jos osattaisiin muitakin kieliä. TV:tä katsoessakin korva nauttii, kun saa kuulla myös muuta kuin englantia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Ranskalaisista elokuvista tulevat mieleen vaikkapa Pagnolin "Isäni kunnian päivä" ja "Äitini linnat", viehättävät koko perheen elokuvat.

Kansalaisopistot ja työväenopistot järjestävät jälleen ranskan kurrseja eri puolilla Suomea. Ekbergin kahvilan telineestä löytyi eräänä sateisena päivänä Le FrancOFinn' (Le journal de la francophonie en Finlande, toim. Dominique Papin), ranskankielinen lehti. Siinä numerossa kerrotaan Helsingistä, Kalevalasta, Tallinnasta ja Vanhasta Kauppahallista. Lehden voi tilata.
lefrancofinn@yahoo.fr

tiistaina, heinäkuuta 26, 2005

Entä nykyajan anoreksia?











Photo: Ronnie Bergeron

Vähän aikaa sitten suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että näyteikkunoiden mallinukeilla on anoreksiapotilaan mitat. Siinä on asetettu naisille ihanne. Nykyajan anoreksia vähenee vasta, kun sen syy poistuu, eli naiskauneutta ja vapaata menestyvää naista ei yhdistetä enää hoikkuuteen.

Koska anoreksia on niin vaarallinen sairaus ja voi johtaa kuolemaan, se halutaan parantaa mahdollisimman nopeasti eli potilaan henki halutaan pelastaa. Mutta ymmärretäänkö anoreksiapotilaita vieläkään?

Feministitutkija Carol Gilligan on sanonut, että psykologiset teoriat eivät tee useinkaan oikeutta naiselle, sillä ne perustuvat ensisijaisesti miehen kehitykseen.

Hänen mielestään esimerkiksi keskiajan anorektikkoja voidaan ymmärtää parhaiten naisina , joilla oli erityisen vahva naisellinen tarve liittyä toisiin ihmisiin ja olla myös syvällisessä yhteydessä omaan minäänsä. Kun useimmat tavalliset ihmissuhteet eivät pystyneet tyydyttämään tätä tarvetta, he ajautuivat käytökseen, joka voi vaikuttaa käsittämättömältä, jopa järjettömältä.


Liittymistarve
ja pätemisentarve

Toisaalta voitaisiin sanoa, että keskiajan anorektikot pelkäsivät, että heidän parannuttuaan heidän ruumiilliset tarpeensa veisivät heidät jälleen alistettuihin, hierarkkisiin suhteisiin, suvun, yhteiskunnan ja miesten valtaan. Anoreksiatutkija William H. Davis on sanonut, että muunnos tuosta keskiajan teemasta voi olla syynä nykyajan syömishäiriöiden syntymiseen ja lisääntymiseen.

Voimme sanoa sitä liittymistarpeen ja pätemistarpeen ristiriidaksi. Nykyajan nuori nainen haluaa olla vapaa, aggressiivinen, itsevarma ja menestyvä, mutta kaipaa myös läheisiä ihmissuhteita.

Susie Orbachin mielestä anoreksia on olennainen symboli naisen sorrosta miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Mutta hallitsevatko miehet nykyajan naisen maailmaa? Määräävätkö miehet muodin? Mistä pitäisi nykyajan nuoren anoreksian syitä etsiä?