torstaina, marraskuuta 14, 2013

Rautatieasemalla tapahtuu

Rautatieasemalla 1 by Anna Amnell
Rautatieasemalla 1, a photo by Anna Amnell on Flickr.
Kivimiehet ovat palaamassa. Oikeanpuoleisesta suojatornista oltiin ottamassa katosta, kun tulimme raitsikalla iltakävelylle.
Jäimme ottamaan muutaman kuvan.

HS otti kuvat yöllä, jolloin kivimiehet palasivat.
Korjaus: eivät palanneet, sillä tänään 19.11. pojat ovat vielä paketissa.:)

IMG_9188

Tässä katosta ollaan laskettu jo melko alas.


IMG_9190

Kun olimme palaamassa kotiinpäin raitsikalla, valot olivat sammuneet, työ jatkunee yöllä tai aamulla. Ehkä toinen lyhdynkantaja eli kivimies on jo esillä huomenna.


IMG_9182

Lyhdynkantajat ovat jättiläisiä, sen arvaa, kun katsoo, miten valtava on nostokurki, jolla ne kootaan paikoilleen meidän kaikkien iloksi.

keskiviikkona, marraskuuta 13, 2013

Tukkimiehellä töissä



"Sain pestin apuvartijan lomittajana Tukkimiehen tavaratalossa."
(Aku Ankka Tukkimies 2013/Ostoskahakka, sivu kolme)

Opiskelijana olin monenlaisissa töissä elättääkseni itseni. Olin yhden vuoden kokopäivätöissäkin. Siinä ei ehtinyt riehumaan barrikaadeilla ja mielenosoituksissa, mutta tutustui monenlaisiin kiinnostaviin ihmisiin.

Toisen opiskeluvuoden ajan olin myyjänä Stockmannilla, ensin huonekalusastolla ja sitten askarteluosastolla. Huonekaluosastolla oli eräs oikein ystävällinen ruotsinkielinen melko iäkäs mies, joka opasti minut Stockmannin maailman sääntöihin.

Eräs sääntö oli se, että myyjien piti osata myös suomea. En kirjoittanut väärin: myös suomea. Tunnetusti Stockmannin myyjistä suurin osa oli 1960-luvulla ruotsinkielisiä. Herra Holmström (keksitty nimi) kertoi minulle vitsin, jonka mukaan kauppaneuvos Wihuri oli uhannut johtokunnan kokouksessa, että jos myyjät eivät ala puhua suomea, hän muuttaa tavaratalon nimen Tukkimieheksi. Ehkä Wihuri naureskelee nyt pilven lonkareella ja lukee Aku Ankkaa, jossa komeilee Tukkimiehen tavaratalo.


Tukkimies

Stockmann oli maalta Iisalmesta tulleelle opiskelijalle oikea Helsinki-korkeakoulu. Myyjiltä oppi tietämään, kuka kukin on. Varsinkin kuka on iäkkäältä keittäjältä näyttävä nutturapäinen tukeva rouva - joskus jopa esiliina edessä kesken muiden kiireittensä - joka tulee katselemaan huonekaluosaston kalliita huonekaluja. Ei pidä nyrpistää nenäänsä hänen kysymyksilleen, sillä hän on todennäköisesti rouva Rakel Wihuri. Ja eikös vaan tullut eräänä kesäpäivä juuri tuollainen naisihminen huonekaluosastolle puutarhahuonekaluja katselemaan. Herra Holmström iski minulle silmää ja kuiskasi: Ala mennä vaan, ei se syö sinua, vaikka näyttääkin äkäiseltä. Rouva Wihuri ja minä katselimme puutarhahuonekaluja jonkin aikaa, mutta rouva ei tehnyt heti ostopäätöstä.

Minua pyydettiin vakinaiseksi työntekijäksi Stockmannille. Olisi varmaankin jäänyt, jos olisin voinut tehdä osapäivätyötä. Olin valinnut opiskeluaineet sellaisiksi, että pakollisia luentoja oli mahdollisiman vähän, mutta opinnoille jäi sittenkin liian vähän aikaa.

Menin puolipäivätyöhön suomalais-englantilaisen seuran lastentarhaan Kaivopuiston laidalle. Siellä kerrottiin, että Moskovassa olevien diplomaattien lapset luulivat, että Stockmann oli Suomen pääkaupunki, sillä äidit sanoivat aina matkustavansa Stockmannille ostoksille - kaikki Neuvostoliitossa olevat länsimaitten diplomaatit kävivät ostoksilla Stockmannilla. Heitä oli käynyt siellä usein minunkin aikanani.

Stockmann tuli tutuksi ja on ollut minulle siitä lähtien tuttu "kyläkauppa" ja olen yleensä asunut kävelymatkan päässä Stockmannilta, en siksi, että olisin rikas, vaan koska olen perusluonteeltani pikkukaupunkilainen, pidän siitä, että kaikki on lähellä. Valitettavasti Stockmann on muuttunut. Se on halunnut kai heittää perinteiden viitan yltään ja tulla samanlaiseksi kuin mikä hyvänsä tavaratalo maailmalla. Me vanhat asiakkaat valitamme, että jotain tärkeää on menetetty: Stockmann ei ole enää erilainen kuin muut!  Rakel Wihuri ei tuntisi siellä oloaan kotoisaksi.

Vanhan Stockmannin tyylisiä tavarataloja löytyy enää muualta, vaikkapa Keski-Euroopasta - ja Pietarista, jossa vintage-elämäntyyli on muotia. Silloin tällöin tapaa vielä Stockmannilla myyjiä, joilla on sama vanha tyyli, samalla kertaa kohtelias ja tuttavallinen. Onneksi vanha tunnelma on säilynyt Akateemisessa kirjakaupassa, joka onkin eräs Euroopan hienoimpia ja kodikkaimpia kirjakauppoja.

Aurora. Anna Amnell: Aurora-kirjat: Hercule Poirot ja Art Deco

Aurora. Anna Amnell: Aurora-kirjat: Hercule Poirot ja Art Deco: Poirot , a photo by Anna Amnell on Flickr. Tämä helsinkiläisen sisustusliikkeen ikkunassa marraskuussa 2013 oleva kirjahylly toi mieleen...

maanantaina, marraskuuta 11, 2013

Suhtaudutaanko omakustanteisiin väheksyvästi?

Oma valokuva

Osa van Hemessenin maalauksesta Die Goldwägerin (Kullanpunnitsija) , joka on kirjani Lucia ja Luka kansikuvana.
Kuva: Anna Amnell

Sain tänään mallikirjan, johon voisi tehdä vielä muutoksia, mutta en keksinyt enää mitään korjattavaa. Kirja on kaunis ja kieliasultaan niin virheetön, kuin mitä pystyn saamaan aikaan.

Huomasin, että erään lyhyen kappaleen muokkauksen aikana olin selvästi nukahtanut, sillä kappaleessa oli sanatoistoa: kaksi samaa verbiä ja kolmas melkein sama.

Jos on itse oma kustannustoimittajansa, on vastuussa kaikesta. (Olen jo aikaisemmassa kirjoituksessa kertonut siitä, että olen valinnut myös kirjan kansikuvan ja ulkoasun värit.)

Omakustanteen tekijän täytyy olla erittäin ahkera ja huolellinen. Monesti kaipaa entisiä kustannustoimittajia - silloin ei ollut yksin vastuussa kaikesta. Jollakin voi olla sukulaisten ja ystävien joukossa ammatti-ihmisiä. Minullakin on muutama, joka kirjoittaa työkseen vaikka ei ole kustannusalalla, mutta he ovat aivan liian kiireisiä omassa työssään. Eräs heistä luki ensimmäisen version ja antoi hyviä neuvoja. Mieheni, ahkera kaunokirjallisuuden lukija, löysi hyvin lyöntivirheitä.

Olen halunnut kokeilla, miten tässä selviää, kun tätä omakustantamista usein halveerataan. On tietenkin kohtia, joissa kirjoittajan silmässä on sokea piste: tyylissä on vikaa, juoni pääsee hidastumaan, suhteellisuudentaju pettää. Mutta eivät kaikki kustantamoiden julkaisemat kirjatkaan ole täydellisiä.

Olen selannut nettiä ja huomannut, että omakustanteita tekevät enimmäkseen tietokirjailijat. Heillä on nähtävästi niin vahva itsetunto, että he eivät välitä siitä, että omakustanteihiin suhtaudutaan toisinaan väheksyvästi. Kuitenkin omakustanteita on ollut jo satoja vuosia, niitähän kirjat olivat useimmiten ennen, painettiin muutama kirja ja jaeltiin ne ystäville.  Jos kirja tuli suosituksi, sitä painettiin lisää. Ennustan, että Suomessakin omakustanteet tulevat lisääntymään myös kaunokirjallisuudessa, kun vain pieni osa tarjotuista käsikirjoituksista julkaistaan.

Ennen omakustantaja joutui ostamaan itselleen varastoon kirjoja jopa sadoittain ja myymään niitä itse, Nyt esimerkiksi BoD painaa kirjoja sitä mukaa, kuin niitä tilataan vaikka kirjan kerrallaan (books on demand).